Meidän täytyy ryhtyä ajelehtimaan

Ihminen ei kai voi eläessään tosissaan hyväksyä, sillä hyväksyä on kuolla ja protestoida on elää. Ja eläminenhän on kai loppuviimeksi silkkaa lämpöä, jatkuvaa liikettä – niin minulle joskus sanottiin, kun nojasin leukaani pulpetin lähmäpintaan ja ajattelin lihaperunasoselaatikkoa.

Liikkeen taas on aina suuntauduttava jostakin poispäin mennäkseen jotakin kohti. Jokainen sukupolvi kieltää edeltäjänsä, sen on oltava evolutiivista. Kun elinympäristö väistämättä taipuu toiseksi ajassa, nousee kupruille niin kuin asfaltti allaan puitten juuret, on elollisen osattava pitää itsensä hereillä kieltäytymällä menneestä. Jokainen nykyisyys luo oman ehdottomuutensa.

Toisaalta nykyinen tarvitsee ikuista ollakseen eri mieltä sen kanssa. Vastustamalla ihminen, aate tai kulttuuri sitoo itsensä kiinni todellisuuteen, asettaa kiintopisteen, johon jatkuvasti suhteutua. Kun kieltäydymme hyväksymästä, kieltäydymme näkemästä todellisuutta kokonaisuutena – maailmana, joka pahuudessaan on jo valmis, kylläinen. Ja oikeastaan, mikä pahempaa, se on ollut sitä aina, ennen ihmiskuntaa ja meidän jälkeemme. Se, mitä nimitämme edistykseksi, onkin vain samojen tomujen asettumista uusiin pinoihin, postimerkkien järjestelyä pöydällä, jonka ääressä istui joskus ajatus Jumalasta, nyt mieluummin ihminen itse. On elämälle kestämätöntä myötää, ettei aika olekaan jana, vaan karuselli, koska yksittäisellä elämällä on aina alku ja loppu.

Hyväksyminen edellyttää pysähtymistä sen ääreen, mitä on, ja pysähtyminen edellyttää kuolemaa. Vasta kuolemassa ihmisen todellinen koko tulee näkyviin: kuollut on konkretiaa, materiaa, pehmytkudosta – eikä muuta. Isäni näytti Klonkulta vasta kuoltuaan: kylmältä, harmaalta ja kuiviin niistetyltä kuin auringon hiutama liina. Peitolla oli nalle, kesä oli leveimmillään, ja tuntui lohdulliselta, ettei kuolleen tarvitse enää kurkottaa mihinkään.

Eläessään ihminen taas kurottaa aina itseään pidemmälle, mielikuviksi, suhteiksi, sanoiksi ja ideoiksi, jotka lopulta kuitenkin ovat ihmisestä irti. Vasta kuolemassa ihminen asettuu tasoihin todellisuutensa kanssa, jonkinlaiseen eläville myrkylliseen ja siksi mahdottomaan totuuteen, jossa ihmisen ja maailman välistä katkeaa se ainokainen säie, joka teki ihmisestä niin erityisyyteensä ihastuneen toimijan: omistajuus.

Ihmiselle valta on lopulta omistajuutta. Ajatuksia, ideologioita, materiaa ja toisia elollisia on saatava oman nimen alle.  Elävälle ihmiselle on elintärkeää hahmotella omaa valtaansa suhteessa muihin ja maailmaan, koska jos valtasuhteita ei ole, ei ole toimijuuttakaan. Itsestään ja valinnoistaan ainakin näennäisesti tietoinen ihminen tarvitsee vallan käsitteen maailmansa jäsentämiseen, koska jos toiminnasta halutaan löytää alullepaneva voima, siis toimija, tarvitaan valta toimia. Tietoisuus taas tekee teosta valinnan, ja valinta edellyttää aina valtaa valita: siksi tietoisuus edellyttää oman vallan tunnistamista ja käyttöä. Rakkolevä tai käenkaali ei tarvitse valtahierarkiaa tuekseen, koska kasvien maailmassa yksilö on lähinnä muodollisuus: kasvista irrotettu oksa voi kasvaa toiseksi yksilöksi toisaalle, ja esimerkiksi jäkälästä on mahdotonta erottaa, missä sieniosakas päättyy ja leväosakas alkaa. Ihmiselle taas ”minä” on kaikki, ja maailman on oltava jotakin, johon ”minä” saa jättää peruuttamattoman jäljen, yleensä edeltävät jäljet jotenkin tuhoamalla.

Tämä kaikki liittyy olennaisesti EU:hun.

Yleensä huvitan itseäni sanomalla noin omituisissa paikoissa – kauppajonossa ja syntymäpäivillä, esimerkiksi. Mutta vakavasti puhuen:

EU on kriisissä, koska se ei tunnusta olevansa ihmisen instituutio ja toimivansa ihmisen tavoin: se ei ole koskaan kieltäytynyt tarpeeksi. Se ei ole ollut tarpeeksi ideologinen projekti maailmassa, jossa ihminen on evolutiivisesti ohjelmoitunut protestoimaan elääkseen. Francis Fukuyaman ennustus ”historian lopusta” kylmän sodan päättyessä oli virhe, koska säilyttäjille ei koskaan käy hyvin. Jos EU on se rauhan, liberaalien arvojen ja oikeusvaltioperiaatteen projekti, joksi se alkujaan nimettiin, se ei ole projekti ensinkään, vaan instituutio ja alusta projekteille. Kun arvopohja on tavoite, eikä väline, toimija jää paikoilleen, valmiustilaan, josta sen on tarkoitus syöksyä sammuttelemaan sen saavuttamaa asemaa uhkaavia tulipaloja. Tällä hetkellä EU:n sisällä on tulipaloja niin monta, että sammuttelu käy mahdottomaksi. Liberaaleja arvoja vastaan sotivat voimat EU:n sisällä ja ulkopuolella käyttävät aseenaan juuri niitä asioita, joiden yläpuolella EU on pyrkinyt olemaan: aktiivista protestihenkeä ja röyhkeää omistajuuden illuusiota, ajatusta siitä, että kulloisetkin ”me” luomme tämän maailman kaltaiseksemme ja tuhoamme vääräoppiset.

EU ei pyri luomaan, eikä liioin tuhoamaan, vaan mahdollistamaan. Se pyrkii olemaan jotakin pysyvää ja perustavanlaatuista, maailman elin, jonka puitteissa ihmiset voisivat rauhanomaisesti edistää erilaisia ideologioitaan. Toisaalta se pyrkii olemaan markkinatalouskilpailussa varteenotettava toimija, jolla on identiteettisymboleita (lippu, laulu, kansallispäivä), budjetti ja päättävät elimet. Pelkään, että EU:lle käy kuin Liike Nyt:ille; on vaikea perustaa puoluetta kritisoimaan puoluejärjestelmää, ja on vaikea perustaa liittovaltiomaista rakennelmaa vastustamaan kansallisvaltioiden ideologista yksisilmäisyyttä.

Minusta EU tarvitsee äkäisyyttä, ja pian. Koska liberaalit arvot ja oikeusvaltioperiaate ovat välineitä hyvän toteuttamiseen, eivät vielä hyvää sellaisenaan, EU tarvitsee sen hyvän, jonka ajamiseen hyödyntää perussopimustaan. Ilmastonmuutoksen ratkaiseminen voisi olla hyvä maali alkajaisiksi, sillä ilmastonmuutos on kerrankin jotakin sellaista, joka uhkaa kaikkea, mitä pidämme tärkeänä.

Nationalismi nousee taas, sillä se lyhyt ajanjakso, jossa yhteiskuntaluokat yhdistivät ihmisiä yli valtiorajojen, alkaa olla ohi. Työ yksilöllistyy, ja kaikki ovat äkkiä omistavaa luokkaa. Jos omistukset eivät ole pörssissä tai pankkitilillä, ne ovat ajatuksissa ja tavassa yhdistellä niitä. Jokainen työntekijä on kohta oma työllistäjänsä, sillä pääsy tietoon tasa-arvoistuu, ja arvo siirtyy materiasta abstraktiin, kun ideoilla käydään kauppaa. Tavarat eivät ole enää statussymboleita siinä missä ajatukset ovat. Ei ihme, että ihmisistä, joiden työn tekee pian paremmin ja tasalaatuisemmin robotti, tulee joukko, joka etsii itselleen uutta väylää erityisyyteen. Ihminen, jonka ammatti-identiteetti murenee, tarvitsee uuden identiteetin, jolla erottua muista ja olla yleensäkin olemassa. Nationalismi on siihen oivallinen tie.

Jos EU haluaa pysäyttää nationalistiset tuhovoimat, on sen ryhdyttävä jonkinlaiseksi tuhovoimaksi itsekin. On pyrittävä tuhoamaan sellaisia rakenteita, jotka sotivat yhtäläistä ihmisarvoa vastaan – siis käytännössä rikottava se rakenne, jonka puitteissa kaikki länsimainen edistysajattelu operoi, eli kapitalismi. Yhtäläinen ihmisarvo ei voi koskaan toteutua maailmassa, jossa arvo perustuu kysyntään (ei todelliseen tarpeeseen) ja ihmisen työ on manipuloida kysyntää.

Markkinat noudattavat ihmisen sisäistä erityisyyteen pyrkivää logiikkaa samoin kuin kaikki ideologiat. Jokin kasvaa arvossa, kun kaikki haluavat sitä, mutta menettää arvonsa, kun kaikki saavat sen. Tavoitteena yhtäläinen ihmisarvo ei siis tällä logiikalla ole markkinataloudessa minkään arvoinen. Se ei ole ideologia, se ei ole myyntiartikkeli. Se on.

Ihmisarvo on periaatteena staattisin mahdollinen, koska se on toteutunut jo ennen kuin kukaan on sitä ehtinyt sanallistaa. Se on jotakin kiistatonta ja pysyvää. Ihmisen toiminnassa ihmisarvon näkyväksi tekemisen esteenä on sen perustavanlaatuisuus – ihmisarvo ei ole projekti, vaan periaate, joka tarvitsisi projektin edistyäkseen. Kapitalismi taas on ymmärrettävä ihmisen toiminnan muoto, koska se on jatkuvaa, kiihtyvää liikettä, jonka keskiössä on toimijoitaan toimijoiksi tekevä omistaminen.

Ihmisarvon projektiksi kävisi kapitalismin kumoaminen. Sellaisen maailman edistäminen, jossa arvon määrittäjiä ei rakenneta mielikuvin, vaan löydetään sieltä, missä ne ovat aina olleet, ja täysin ilman ihmisen apua. Kapitalismin jälkeinen aika voisi perustua havainnolle, maailman tutkimiselle vertaisena. Sen kysymiselle, mitä meillä on, sen sijaan, mitä voisimme saada.

Jos kapitalismin kumoaminen ja ihmisarvon toteutuminen siis edellyttää pysähtymistä ja hyväksymistä, kuinka käy ihmisen? Kuoleeko se kuva ihmisestä toimijana, joka meillä on tähän asti ollut, ja mistä sitten löydämme kimmokkeen toimia?

Edessä saattaa olla ajelehtimisen aika. Paluu siihen alkumereen, josta elämä lähti vierimään.

Algoritmit ja ihmiskunnan amnesia

Ihmiskunnan korvasta valuu hiljakseen kirkasta nestettä. Pelottaa, että se on lyönyt päänsä. Ja yhä vaan kiivaammassa kallistuskulmassa hoippuu seinistä kiinni hamuten sinne tänne, kompuroi. Että traumaperäinen amnesia, muistinmenetys. 

Olen seissyt tässä lähiaikoina paljon lumessa, jalassani tallukkaat, ja tähynnyt ylös sinne, missä tähdet syttyvät aikaisin, ja hengityksen höyry piirtää ohutta vanaa. Olen muistanut hirveästi pelkästään lumesta käsin, muistanut mäet ja männyt ja loputtoman, älyttömän hiihtämisen. Kohmeltuneet eväät, termospullon ja rukkaset. Sellaisen ikikylmän, että leukaa pitkin menee ilman juoksu viiltoina ja vinkuu. Ja niin mustana sinisen taivaan, että sen laki on kuin kaivon kita tai saunan pesä, yhtä kylläistä pehmeää.

Siinä lumessani olen sitten ajatellut muistia. Että mitä ihminen on, ellei muistinsa. Ja voiko muisti todella olla jotakin sellaista, joka ylittää yksilön. Niin kuin nyt vaikka muisto lumesta, lumen kokeminen. Onko olemassa oikeasti jaettuja kokemuksia, muistoja, joiden äärellä vaihtuvat sukupolvet, kansat ja erilaiset yhteisöt ovat enemmän yhtä kuin joukko yksilöitä? Entä onko koko ajatus jaetusta muistista enemmän hyödyksi vai vaaraksi silloin, kun etsitään ratkaisuja parempaan tulevaisuuteen? Voiko uutta ajattelua edes syntyä mistään muusta kuin muistista käsin? Ja ennen kaikkea: mitä muistillemme oikein on tapahtumassa nyt, kun ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa ulkoistamme muistityötämme teknologialle - siis jollekin sellaiselle ihmisestä irralliselle, joka ajattelee itse?

Aivotutkijat ovat jo aikaa sitten kumonneet arkisen ajatuksemme muistista jonkinlaisena objektiivisena tapahtumien säiliönä, jota järjestelemällä ja tutkailemalla voimme saada tarkan käsityksen meille tapahtuneiden asioiden luonteesta. Ihmisen havaintoa ohjaa muisti ja muistia havainto. Kiinnitämme huomiomme siihen, mikä meidän on aikaisemman kokemuksemme valossa tarpeen huomata, ja tulkintaamme - josta sitten syntyy muisto - ohjaa hyöty yhtä lailla. On paljon järkevämpää ja energiatehokkaampaa rakentaa maailmansa muistojensa avulla johdonmukaiseksi ketjuksi, jossa minä on keskellä, asiat etenevät kronologisissa syy-seuraussuhteissa ja kaikki, mikä ei suhteudu minään, karsiutuu pois. Ihmisaivot täyttävät muistoihin jääneet aukot mielikuvittelulla, jonka toiminta perustuu sekin muistiin, eli meille muodostuneeseen käsitykseen siitä, mitä on mahdollista kuvitella. Muistimme on paradoksi, joka vain mutkistuu vuorovaikutuksessamme ympäristöön.

Erityisesti nationalistisessa ajattelussa vahvalla pohjalla seisoo käsitys kansakunnan yhteisestä muistista. Suomen kansan - tuo homogeenisyydessään kuvitteellinen, ideologinenkin käsite - ajatellaan muistavan Talvisodan ihmeen, saunan, tervan ja suonissaan sisun, jonka vain kova ja epäkiitollinen työ armottomassa ilmastossa voi eläjäänsä iskostaa. Nationalistinen idea loi ajatuksen yhtenäisestä kansasta, jota yhdistää alue, kieli, ajattelu ja arvomaailma, jopa geeniperimä ilmiasuineen. Vaikka nationalistinen hurmoshenkisyys onkin poliittisesti tavoitteellinen ajatusvääristymä, samalla alueella samaan aikaan ja peräjälkeen eläneet ihmiset jakavat eittämättä jonkin yhtenevän kokemuksen siitä, millaista on elää täällä, tässä paikassa. 

Kun kokemukset käännetään yhteiselle kielelle, ne supistuvat ja yhtenäistyvät. Yhteinen kieli ennemmin luo kuin säilyttää jotakin jo syntynyttä yhteistä ajattelua, kun yksilöllisille kokemuksille tärkeästä ja jokapäiväisestä pyritään löytämään yhteiset symbolit. Kieli luo vähintään illuusion yhteisymmärryksestä. Ja sitten yhteisellä kielellä kirjoitetaan paksuja hakuteoksia, sodan voittaneiden sotahistoriaa ja kaikenlaisia aikalaiskokemuksia. Kirja on jo ulkoistetun muistin väline - jotakin, jonka sivuille on tallentunut kirjoittajan kokemuksen värittämä ja yhteisen kielen merkkijärjestelmää noudattavaksi typistetty muisto. Kirjat ovat yksityisestä kollektiiviseksi kanonisoitua muistia, jota kannattaa käsitellä kriittisesti. Toisin kuin tekoäly, kirja ei kuitenkaan enää kirjoittamisensa jälkeen uudelleenjärjestele, kaupittele tai yksilöllistä sisältöään kullekin lukijalleen erikseen. Toisin kuin muistiaan jatkuvasti hyödyllisyysperiaatteella karsiva, vuorovaikutuksessa muokkautuva ja asioita autuaasti unohteleva ihmispää, tekoäly myös muistaa kaiken, mitä sille syöttää tai se syö.

Tekoälyn laskentateho ylittää ihmisen mennen tullen. Informaatio on sille ennen kaikkea määrällistä. Laadullinenkin informaatio muokkautuu lopulta määrälliseksi samoin kuin ihmisaivoissa, joissa hermosoluverkkojen yhteistoiminnasta syntyvät monimutkaiset prosessit ovat lopulta yksittäisten hermosolujen sähköimpulssien määrällistä paljoutta tai vähyyttä suhteessa aikaan. Mitä enemmän ja tiheämmin impulsseja vastaanotetaan ja annetaan, sitä voimakkaampi on vaste. Tekoälyn vastaanottamat "hermoimpulssit" eivät kuitenkaan ole spontaaneja aistimuksia, vaan usein ihmisen tietoisesti sille syöttämää dataa, jolla on tarkoitus, suorastaan agenda. Siinä missä ihmisaivot suodattavat informaatiotulvasta olennaisen melko satunnaisesti ja spontaanisti rakentuneen muistinsa perusteella, tekoäly suodattaa informaatiota sille annetun ohjeen pohjalta.

Ihmisaivot ovat paitsi "tietokone" myös biologinen elin ja aina toiminnassa vain biologisen kehon kanssa ja kautta. Ihmisaivot eivät saavuta informaatiota maailmasta ihmiskehosta irrallaan, eikä ihmisaivojen saavuttamaa informaatiota voida ulkoapäin loputtomasti ohjata muutoin kuin äärimmäisen kontrolloiduissa tutkimusolosuhteissa, jos niissäkään. Yleisimmin käytössämme oleva tekoäly, internetin algoritmit, joilla ei ole kehoa, taas saavuttavat kaiken informaation jo niille luettavassa muodossa, datana. Algoritmit eivät saavuta mitään sellaista informaatiota, jota niille ei anneta. Kirjoitettu teksti, verkkoon ladatut kuvat, sijaintitiedot, hakukoneiden haut ja kaikki verkkokäyttäytymisemme sivutuotteena syntyvä metadata on algoritmien ruokaa, eikä ihminen yleensä tiedä puoliakaan siitä, mitä tulee koneelle syöttäneeksi. Silti internet saa vain sen, mitä sille syötetään - ihminen on algoritmin aistit. 

Maailmassa, jossa muisti on oikeastaan kaikki, mitä meillä on, pidän huolestuttavana kehitystä, jossa muistamisen valta ja vastuu siirtyy koneelle. Google vastaa, kun sinne huutaa, Wikipediassa on kaikki ja sosiaaliselle juoruiluvietillemme tarpeellinen ystävien yksityiselämätieto löytyy Facebookista. Kun yhä useampia asioita ei enää tarvitse muistaa, vapautuu aivoista tietysti tilaa uudelle. Se uusi, millä aivomme täytämme, on kuitenkin usein jotakin sellaista, jonka saamme teknologialta takaisin. Se on jotakin, jonka olemme sille syöttäneet ja jonka se on tietojemme valossa meille pureskellut helpommin nieltäväksi niin kuin lintuemo. Mitä enemmän annamme pois, sitä personoidumpaa ja tarkemmin karsitumpaa saamme takaisin. Toisin kuin kirja, tekoäly käyttää muistojamme - siinä supistetussa konekielisessä muodossa, jossa olemme ne sille syöttäneet. Algoritmi toimii ohjeensa mukaisesti, useimmiten kiihdyttääkseen ja kasvattaakseen toimintaamme sen alueella. Kun suostumme meitä mahtavamman muistin aisteiksi, menetämmekö lopulta kosketuksen omaan, spontaaniin havaintoomme? 

Kaikki, mitä koneelle annamme, on meidän jo koneen kielelle kääntämää, siis karsittua ja tarkoitushakuista. Vaikka sanotaan, että Google tuntee yksittäisen ihmisen jo paremmin kuin ihminen itse, ei Googlekaan tunne meistä muuta kuin sen puolemme, joka Googlea käyttää. Käyttöympäristö ohjaa käyttäytymistä. Jos googlaan kolme kertaa joulukuussa "lanttu laatikko", se ei tarkoita, että lanttulaatikko olisi ajatukseni jatkuvasti täyttävä olemiseni ydinkokemus tai edes lempiruokani. Se ei tarkoita sitäkään, etten osaisi yhdyssanasääntöjä. Saadaksemme koneesta parhaan hyödyn irti, käytämme konetta kulloisiinkin tarkoituksiimme ja ennen kaikkea, opettelemme puhumaan sen kieltä.

Mitä useammalle elämänalueelle ulkoistettu konemuisti yltää, sitä paremmin meidän on puhuttava konetta ja karsittava omaa kokemustamme. Jokainen kieli kantaa mukanaan kokemusta, koska sanoja on aina ratkaisevasti vähemmän kuin maailmaa niiden takana. Kielten kuolemat ovat traagisia, koska jokaisen kuolevan kielen mukana menetetään kyseiseen kieleen sidottua historiaa, aikalaiskokemusta, asiayhteyksiä, symboleita, ihmisääniä ja sukupolvien kehityskaaria - siis jaettua muistia. Jo vauva karsii kokemustaan oppiessaan puhumaan. Esimerkkinä: meillä on sana rakkaus. Siis käsite, jonka pitäisi jotenkin pitää sisällään rakkaus. Älytöntä, mutta kommunikaatiomme kannalta tarpeellista. 

Jos ja kun kieli on ihmisten välisen kommunikaation välinne, kannattaako meidän supistaa kieltämme kommunikoidaksemme koneelle ja ulkoistaaksemme sille muistoja, jotka ovat syntyneet koneen maailmasta irrallaan, meissä ja kommunikaatiossamme? Ulkoistettu muisti on uhka myös kollektiiviselle muistille, kun tietokannasta haetaan tietoa vain omaan, yksilölliseen tarpeeseen ja hylätään sitten. Kun koneen meille takaisin syöttämistä, kananugetin lailla prosessoiduista ihmismuistoista tulee ajatuksissamme kiistatonta faktaa ja jotakin objektiivista ei-kenenkään omaisuutta, olemme vaarallisella tiellä. Muistia ei saisi nähdä käyttötavarana, kun muiston muodostuminen on aina henkilökohtainen, ainutlaatuisesti vääristynyt ja kollektiivinen prosessi.

Muistimme rakentaa identiteettimme: kokemuksemme siitä, mikä on tärkeää, mihin kuulumme, miten koemme muiden meidät näkevän ja miten näemme muut. Kielessämme, suvuissamme ja kohtaamisissamme kannamme jaettua historiaa, esimerkiksi kokemusta siitä, miltä lumi tuntuu kengässä tai hiihtäminen keuhkoissa. Algoritmi ei ole koskaan hiihtänyt, mutta suksimisesta vapaaksi jääneen ajan se on saattanut esimerkiksi lueskella ilmastonmuutoskeptikkojen ja Yhdysvaltain presidentin ajatuksia. 

Kokemus saattaa lopulta olla jotakin, jota on mahdotonta täysin jakaa. Mutta ilman omaa muistoa kokemuksesta - kokonaisvaltaisena, rajuna, raastavanakin - meidän voi olla vaikea puolustaa ja tehdä paremmaksi sitä maailmaa, josta kokemuksemme ovat syntyneet.