Elämä

Mulla on paska olo. Anteeks, mut on. Vitun paska.

Mä en osaa kuin tätä, sanoilla leikkimistä, omassa itsessä ja omissa sekavissa tunneskaaloissa rypemistä. Teen sitten tätä.

Mä en osaa liikkua. Mä osaan vain nukkua ja syödä. Mua nukuttaa. Mä olen niin paskana, että mua vaan nukuttaa. Mä en pysty edes seisomaan. Tai pystyisinhän mä,  mutta kun mun läskit ei anna myöten. Mä vyöryn. Happee.

Ihan oikeasti. Mua itkettää. Ei, mua suututtaa. Tää maailma on väärin. Kaikki on. Mä en ole valmis. Mä putoan kalliolta ja jään jumiin keskelle päättymätöntä pudotusta, ottaa vatsasta, mutten koskaan osu maahan. Mä odotan sitä hetkeä, jona kaikki pimenee. Mutta sitä ei koskaan tule. Mut on lukittu tähän sekavaan helvettiin, mua ahdistaa niin paljon, että lamaannun. En voi tehdä mitään.

Mä haluan purkaa tän pois, sylkeä ulos, oksentaa aivoistani tän kuvottavan myrkyn. Mä olen pois tolaltani.

Toisinaan sitä haluaa vain kuolla.

Mutta kuolema ei ole vaihtoehto. Ei tässä tilanteessa. Ei missään tilanteessa. Elämä on helvetillinen lahja. Siitä pitää pitää kiinni. Siinä pitää roikkua, vaikka se potkii päähän, viiltelee kylkiä ja pureutuu nilkkoihin. Kiristää otettaan, kakoo, kuristaa.

Mä en ollut valmis siihen puheluun. Mulle ei ollut annettu aikaa valmistautua. Vetää henkeä, työntää pumpulitupot sielun korviin ja kietoa panssaroitua puuvillaa sydämen ympärille. Piilottaa se turvaan. Mä olin alaston.

Ja kaikki, mitä siitä vitun puhelimesta tuli ulos, sinkoutui suoraan sisään mun korvasta ja porautui yhtä kyytiä vatsalaukun läpi sieluun ja elämäni ytimeen. Koko maailma järisi. Ahdistus tuli, kylmän tottuneesti ja kyselemättä. "Kulta, olen kotona!" Mä oo sun kultas.

Mä en ole myöskään anorektikko. Se selvisi mulle tänään todempana kuin milloinkaan aiemmin. Mä en ole. En ole koskaan ollut. Ja siitä, mä olen aivan helvetin kiitollinen.


Antakaa mä selitän.

Olipa kerran elämä. Ihan tavallinen, ruusunpunainen, läikkyvä, elävä, hengittävä. Se elämä osasi hihittää, hypätä narua, pomppia lätäköissä ja laskea matikkaa. Se elämä tykkäsi rakentaa palapelejä ja syödä karkkia. Se tykkäsi käpertyä isoisän nojatuolin juureen takkatulen lämpöön kuuntelemaan satuja ja se piti vaahtokarkkien paistamisesta nuotiolla. Se oli niin kuin kuka tahansa pieni, iloinen elämänpoikanen. Utelias, vähän ujo. Se vasta opetteli olemaan oikea. Kaikennielevä, voittamaton, osa itse maailmaa. Elämä ihaili maailmaa suuresti, ehkä pelkäsikin hieman. Maailma oli suuri, niin suuri, ettei sitä saattanut käsittää.

Kuten sanottu, elämä oli pieni. Se oli vasta aivan uusi, kokematon. Vähän sinisilmäinenkin kenties, ymmärrettävästi. Tämä pieni elämä oli vasta aluillaan.

Sitten tapahtui jotakin. Samaan tapaan kuin kohdussa silloin, kun kaikki ei menekään aivan kuten pitäisi,  lapsi syntyy vailla toista korvaa ja keuhkoja ja lääkärit toteavat, että jotakin vain tapahtui.
Niin kävi myös pikku elämälle. Tapahtui jotakin, tuskin edes kovin suurta. Se jokin, kuitenkin, muutti kaiken.

Elämä oli aina ollut tunnollinen tapaus. Vähän vakavamielinen, pohdiskeleva. Ehkä vähän syrjässä siitä kuuluisasta maailmasta, ainakin toisista pikku elämistä.

Ehkä elämä olisi tarvinnut enemmän huolenpitoa, tiiviimpää hoivaa, toista, jo vähän kokeneempaa ja kasvaneempaa elämää ohjastajakseen. Ehkä elämä jäi vain liian yksin.

Kuitenkin, aikaa myöten, huoneesta, jossa elämä asui, alkoi kadota asioita. Ensin häipyivät verhot, sitten kynnysmatto, lopulta kukkakuvioinen sängynpeite ja tyynytkin. Elämä ei ensin huomannut muutosta, oikeastaan se piti huoneen uudesta, hieman selkeämmästä linjasta. Kuka olisikaan tarvinnut kaikkia niitä pehmoleluja? Kuka oikeastaan tarvitsi edes sänkyä? Saattoihan lattiallakin nukkua. Ja vaatekomero, se nyt ainakin oli täysin turha.

Elämän huone tyhjeni pikkuhiljaa. Kaikki, mikä muistutti menneestä, iloisen huolettomasta ajasta, häipyi jäljettömiin. Elämä vaipui omaan, yksityiseen hurmokseensa, jossa vain lattialla ja katolla oli merkitystä. Seinät loivat turvaa. Elämä ei milloinkaan poistunut huoneestaan. Sen kaikki rakentui seinien sisään, katosta lattiaan. Elämä tuntui hallitsevan itseään ja huonettaan. Se luuli olevansa tyytyväinen.

Sitten tyhjyys alkoikin hallita elämää. Se repi tapetitkin seinistä ja nostatti myrskyn, kylmivän tuulen, joka sai elämän ihon menemään kananlihalle. Tyhjyys kumisi, humisi, kaikui. Pakotti elämän tekemään asioita, joita se ei kuollakseenkaan olisi halunnut tehdä. Elämällä ei ollut enää ketään. Mitään. Tyhjyys, joka oli luonut elämän kaipaaman turvan, kääntyikin sitä vastaan, paiskoi sitä, satutti sitä.

Lopulta elämälle ei jäänyt enää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä. Sillä ei ollut mitään, mitä pakata mukaan, ei edes vaatteita yllä. Alaston, surkea, loppuun lyöty elämä vaelsi henkensä kaupalla ulos huoneesta, juoksi pois, kauas pois, katosi, hävisi, häipyi.

Jäljelle jäi vain huone. Harmaat seinät, kylmä lattia. Eikä huoneesta ollut mihinkään ilman elämää. Se jatkoi monotonista kulkuaan, niiden asioiden tekemistä, jotka elämälle olivat olleet liikaa. Se ei nähnyt elämää missään, joten se ei myöskään kaivannut sitä. Huone oli ikkunaton. Se ei tiennyt maailmaa olevankaan. Jokin oli syönyt kaiken, sängynpeitteen, pölypallerot nurkista. Karkottanut pienen, puolivalmiin elämän tiehensä.

Se jokin, oli jättänyt jälkensä huoneeseen. Se jokin, oli jäänyt huoneeseen asumaan.





Niin. Minä en ole anorektikko. Minulla on yhä se pieni elämä, ja minä pidän siitä kiinni. Minulla on omat ongelmani ja vaikeuteni, minua ahdistaa, kuvottaa, itkettääkin usein. Toisinaan minusta ei ole mihinkään. Niin kuin nyt. Minä olen vain lamautunut. Puolikuollut.


Sata kyykkyhyppyä. Kolmen tunnin juoksulenkki ja viisi tuntia kuntopyörää. Oksentaa kaiken, minkä syö. Painoindeksissä kaksitoista. Tankkaa viisi litraa vettä ennen punnituksia. Ja kehuskelee sillä. Omalla tyhjällä huoneellaan.

Minun huoneeni ei ole koskaan ollut tyhjä. Minä kirjoitin Kaneliinia sairaimmillanikin. Kymmenen kyykkyhyppyä oli pahin pakkoliikuntasessioni koskaan. Minä kuvotan itseäni. Ja samalla tiedän, että parempi näin.





Huonompi juttu on vain se, että liikunnasta on tullut minulle vihollinen. Olen löytänyt elämääni liikunnatonta sisältöä, mikä aiheuttaa sen, ettei liikunta enää tuota minulle iloa. En koe tarvetta liikkua. Mieluummin soitan pianoa ja luen. Se kuvottaa minua. En ole enää itseni. En tiedä, mitä tehdä.