Kerro kerro saakelin kuvastin.

Miksei sitä voi olla tyytyväinen omaan kehoonsa? Miksi aina löytää itsensä tuijotuskilpailusta kokovartalopeilin kanssa, vartalonsa kanssa, identiteettinsä kanssa? Kuka minä olen? Miksi en ole edes vähän sutjakampi? Edes piirun verran paremman näköinen.

Minä makaan koko päivän korkeassa kuumeessa, mitä nyt käyn vähän väliä syömässä. Flunssa pakottaa taas ajatukset itseen, turpeisiin raajoihin ja roikkuvaan mahaan. Katselen kuvia sairastamisajoilta ja jonnekin pallean tienoille iskee kaipuu kuin kivi, puristaa keuhkot tyhjiksi. Miten minä saatoin päästää itseni lihomaan näin? Ymmärrän kyllä, että parantuminen oli avain janoamaani oikeaan elämään. Mutta miksi menin liioittelemaan sen kanssa? Miksei normaalipainon alaraja tai edes puoliväli riittänyt? Miksi lihon koko ajan, vaikka syön mielestäni normaalisti? En ole käynyt vaa'alla kuukauteen, enkä tiedä uskaltaisinko edes astua sille enää. Hupsansaa, painoindeksini on varmaan 30.

Kipeänä en voi liikkua, mutta minun täytyy syödä. Se kuuluu terveyteen niin kuin tomaatti tomaattisipulisalaattiin. Kyllä minä tunnen nälkää ihan normaalisti, vaikka makaan ja kärvistelen kuumekouristuksissa aamupäivät ja illat. Siinä välissä, lääkkeenoton jälkeen, tunnen oloni ihan hyväksi. Fyysisesti.

Tiedän kyllä, miksi kaipaan laihuutta. Aika on kullannut muistot siinä määrin, että todella kuvittelen tunteneeni itseni laihaksi laihtuessani. Kuvittelen, että se oli sellaista keijukaisprinsessaleikkiä, ihanan väljiä vaatteita ja suloisen kevyt olo; pitkät kapeat jalat, joilla tanssahdella instagram-suodattimien värittämässä unimaailmassa ja kovat ohuet käsivarret, joilla halata itseään, laskea selkärangan ihon läpi pullistuvia nikamia.

Todellisuudessahan se oli aivan toista. Keveys on kaukana osaston ohrasuurimopuuron, mehukeiton, kahden vuohenjuustopasteijan ja nutrin sisältävän päivällisen jälkeisestä olosta. Tanssahtelusta osaston käytävillä sai pakkoliikuntamerkinnän epikriisiin. Ja luita kyllä tunnusteltiin, pakonomaisesti. Ne eivät vain koskaan olleet tarpeeksi lähellä ihoa.

Ja olihan se itsekästä. Sitä taantui pikkulapseksi, joka kaipasi jatkuvaa huolenpitoa, ei osannut itsenäistyä, ei edes syödä itse. Sillä aikaa, kun muut pääsivät ripille, minä istuin osastolla lämmin kaurapussi vatsan päällä ja olin niin kauhean ahdistunut. Sillä aikaa, kun kehitysmaissa lapset kuolivat nälkään, minä löin pääni piskuisen osastonvessan lavuaariin salaa siellä pomppiessani. Olen ollut säälittävä, enkä pelkää myöntää sitä. Toki kyseessä oli sairaus ja niin eteenpäin, mutta loppujen lopuksi kyse oli omasta valinnasta, ainakin minun kohdallani. Halutako elää vai vikistä nutripullo kourassa.

Minä tiedän faktat, mutta se ei poista tätä tunnetta. Minä olen pehmeä, lämmin ja leveä. Minä en siedä itseäni näin. Mutta koska olen järkevä, kärsin mieluummin kuin alan laihduttaa itseäni alipainoiseksi. Minä olen jo kerran nähnyt, ettei siitä(kään) mitään tule. Puuh.

ENNEN

NYT