Assosiaatioahmatin kotialbumi

Minun tekisi nyt mieleni imuroida ja puistella kynnysmatto,
katsoa, kun siitä pölisee tikkumaisia kuituja porrasritilälle
ja jäädä istumaan selkä rappausta vasten Lidlistä hankitut halpasandaalit jalassa
katsomaan, kun puistellulle matolle putoilee keskeltä kupristuneita koivunlehtiä yksitellen.

En ole vielä aivan oppinut rakastamaan tätä uutta kotia - täällä kaikki on matalampaa ja leveämpää, katto, pellot, taivaskin. Hämärä laskeutuu matalien kattojen ohi nopeammin, metsään ei pääse piiloon omia ajatuksiaan ja jos sälekaihtimia pitää auki, ohi potkulautailevat lapset katsovat sisään eivätkä hymyile.

Olen tajunnut hitaasti, miten minulla vielä on ikävä kotia, jossa asuin 16 vuotta ja kolme kuukautta.
Vielä kauemmin on kestänyt tajuta, että muisteleminen auttaa. Siitä tulee vähän pöpperöinen ja kummallinen, mutta myös jollakin tapaa lohdullinen olo. Kuin tapaisi pitkästä aikaa jonkin nallen, jonka luuli jo laittaneensa kierrätykseen.

Minun tekisi nyt mieleni sammuttaa tuo televisio, sillä siitä kimpoilevat epäsäännölliset äänet sattuvat korviin ja kaiken lisäksi olen ehdollistunut siihen, että Arto Nybergin tunnusmusiikki tarkoittaa jotakin ikävää, kylmää ja sinistä - kuten viikonlopun, murojen ja ideoiden loppumista tai lähestyvää iltapesua. Arkea. Jostain syystä puoli yhdeksän uutisten musiikki ei aiheuta samanlaista reaktiota. Se tuo mieleen enemmänkin pyörämatkoja iltaa kohti suhisevassa lähimetsässä, auringonlaskun värittämiä vauvakeinuja ja oikein ratkaistuja matematiikan kotitehtäviä. Arkea, mutta jännittävällä ja tehokkaalla tavalla.

Minun tekisi mieleni myös ärähtää tuolle suorassa sukulinjassa yläpuolellani touhottavalle naisihmiselle, joka on nyt sitä mieltä, että koira on saamassa ensimmäisen epilepsiakohtauksensa kuuteen vuoteen. Hän on tosin ollut sitä mieltä säännöllisesti viimeisimmästä epilepsiakohtauksesta lähtien. Se rauhoittanee häntä, huolestuminen. Jos koiran silmäkulman tavallista roikkuvampi asento sitten osoittautuukin kaihiksi, kolibakteeriksi ja syöpäkasvaimeksi tai ne isoisän vanhat paperit, joita ei ole löytynyt ulkovarastosta ovat sittenkin ulkovarastossa ja homehtuvat kevättalvella - on asiasta ainakin huolella huolestuttu etukäteen.

Muistan, kuinka vuosia sitten äiti huolestui koiran syöneen sinilevää. Oli sunnuntai-ilta, olimme juuri palanneet mökiltä ja elokuu möyhi hämärään sukeltavien havupuiden oksissa. Minä ajattelin pelata simssiä, mutta koira voi huonosti ja äidin huoli tarttui minuunkin. Pian olimme kaikki sitä mieltä, että koira kuolee yöllä - kaikki paitsi isä, joka kärisi itsekseen turhasta tohottamisesta, korkkasi tölkin ja laahaili jalkojaan huoneesta toiseen kuten minä tahansa toisena päivänä. Minä kanavoin ahdistukseni liikuntaan, se oli minulle siihen aikaan hyvin tavallista, ja lähdin hikilenkille tuuliseen iltaan.

Juoksu kulki hyvin, paremmin kuin ehkä ikinä. Noin neljän kilometrin jälkeen kävi kuitenkin niin, että valtaisa helmoistaan purppurainen pilvi peitti taivaan sekunneissa, puut natisivat ja kaatuivat eteeni, tuli pimeää, tuuli työnsi minua kohti tiensivua ja ukkonen jyrisi lujempaa kuin kaikki tuntemani alikulkutyömaat yhteensä. Silloin minä juoksin niin lujaa, etten muista jalkojeni osuneen maahan ollenkaan. Puhelimeen vastasin kuitenkin samalla.

Äiti: - Maija! Se on hengenvaarallinen myräkkä, Maija, JUOKSE!

Minä: - Juoksen!

Muutaman minuutin kuluttua äiti soitti kuitenkin uudestaan.

Äiti: - Isä sanoi, ettei mun kannata lietsoa suhun paniikkia. Tule ihan rauhassa. Kaikki järjestyy. Mutta tule reippaasti.

Minä en ehkä vastannut mitään, koska siihen mennessä isoin puu oli juuri kaatunut läheltä ohi, olin  keskellä metsää ja minua itketti. Kaikki päättyi kuitenkin hyvin, pääsin kotiin, nousin täristen rappukäytävän rappusia ja lysähdin märkänä sohvalle todistamaan Hercule Poirotin loppuratkaisua. Eikä Ineskään ollut syönyt sinilevää, sitten kuitenkaan.

Minun tekisi nyt mieli katsoa jaksollinen Tuomas Veturia. Ei siksi, että koskaan lapsena olisin erityisesti pitänyt siitä. Värit olivat minusta liian haaleita ja veturien ilmeet vilpillisen hyväntahtoisia. Mutta siksi, että se tuo minulle mieleen sumuisen sateiset arkiaamut, jolloin ei ikinä ollut aikaa katsoa lasten aamuohjelmia, paitsi silloin, jos oli hammaslääkäriaika tai kuumetta. Se oli arkea pienellä twistillä - vähän niin kuin riisimurobrändin kamppanja-aikana, kun sain paketista päätään heiluttavan "Karhuveljeni Koda" - elokuvan hirven.

Mutta myönnettäköön, että koira voi nyt huonosti. Vatsavaivoja. Se kävi oksentamassa kuistilla ja kaivamassa kuoppaa ensin mutaiseen maahan, sitten olohuoneen mattoon. Tällä hetkellä, rapinasta päätellen, vuorossa on keittiön lattia. Partakarvoista roikkuu syksyn möhnää. Närästää.

Äiti sammutti keittiön valot. "Ines, mene lepäämään." Minulle tulee ihan Earth Hour mieleen. Kun olin pieni, me sammutimme sen aikaan kaikki valot, ja minä valaisin sinertävällä taskulampulla. Vain tietokoneen huriseva keskusyksikkö hohkasi valoa olohuoneeseen. Isän mielestä valojen sammuttaminen oli turhaa - hän meni pimeään makuuhuoneeseen makaamaan selällään ja tuhisemaan. Toisaalta niin hän teki joka päivä. Vähän vihaisesti, mutta tutusti ja turvallisesti. Minä ja äiti bongailimme välinpitämättömän valonkeltaisia ikkunaneliöitä naapuritalon seinästä ja olimme yhtä nautinnollisesti närkästyneitä kuin nykyään bongaillessamme epäloogisia tai virheellisiä lauserakenteita aamuhesarista. Eteinen tuntui pimeässä isommalta kuin oikeasti. Leikin, että kenkäkaapin takaa aukesi portti toiseen maailmaan.

Kun Ines oli meillä ensimmäistä yötä, se nousi ylös Siwasta hankkimastamme pahvisesta omenalaatikosta ja löytyi rapistelemasta eteisen kenkäpinon päältä. Siellä, kenkäkasassa, oli tuoksunut koko asunnosta eniten hiki ja hiekka - läheisyys ja jonkinlainen pysyvyys. Sellainen voima, joka piilee nurkkiin kasautuvissa asioissa. Niissä, joita ei vain tule heittäneeksi pois, koska ne kuuluvat sinne, jonnekin matalaan hämärään. Tuoksumaan tutulta ja turhauttamaan silloin, kun niihin törmää. Siis joko varpaalla tai esteettisellä silmällä pölyjuovia tanssittavassa kevätvalossa.

Minä rakastin siivota kenkäkaappia. Yleensä siivosin samalla myös ulkotakit ja ylähyllyllä sinisissä muovikoreissaan pursuilevat hatut, hanskat ja huivit. Levitin kaiken eteisen lattialle ja tuijotin itseäni peiliovista kattolampun kuparisessa valossa. Parketti oli täynnä lommoja ja pieniä viiruja. Kengät tuoksuivat nahalta ja pinttyneeltä tunkkaiselta askeleelta, olivat lytyssä ja kantalapuistaan kuluneita. Minä etsin niille pareja ja pidin yllä jännitysnäytelmää siitä, ketkä saavat jäädä ja ketkä joutuvat kierrätykseen - tai jopa reunastaan revenneinä roskiin. Kenkäparat kyselivät minulta hädissään tietoja puolisoistaan, joita haettiin mustasta luolasta. Pisimpään kadoksissa olleet saivat kriisiapua paikan päällä. Paras vaihe oli tyhjennyksen loppupäässä, kun minun oli ryömittävä kenkäkaapin sisään pimeään saadakseni viimeiset yksilöt ulos. Ei tietenkään olisi pitänyt, kenkäkaapin sai auki myös toiselta puolelta, mutta sen seikan jätin seikkailullisesti huomiotta.

Mä en tiedä, mikä mua inspiroi tähän poseeraukseen... saa etsiä syvempiä taiteellisia merkityksiä

Minä puin itseni täyteen löytämiäni karvareuhkoja ja kuvioituja silkkihuiveja, otin itsestäni kuvia vanhalla paksulla digikameralla ja kuvittelin olevani se Tuulen viemää - elokuvan Scarlett. Kuvittelin, vaikken koskaan ollut jaksanut katsoa sitä elokuvaa loppuun saakka. Olin ottanut Harry Potter - kirjani ja mennyt syömään viinirypäleitä mikron viereen raivaamalleni tiskipöytälevylle. Minusta oli oudon romanttista istua tiskipöydällä. Se johtui ehkä siitä, ettei meillä ollut ikkunalautoja, joilla olisi mahtunut istumaan.

Minä rakastin meidän mustaa nahkasohvaamme, joka oli mukavasti kahdenistuttava, virallisesti kolmenistuttava ja parhaimmillaan, yleensä jouluna ja rapujuhlissa, neljän- tai viidenistuttava röykkiö. Se hankittiin suunnilleen silloin, kun minä aloitin koulun. Eräs päiväkotikaverini tuli meille katsomaan sitä ja opetti minut istumaan selkänojalla.

Se oli sohva, jolle ostettiin uudet sisustustyynynpäälliset kaksi kertaa vuodessa. Yksi tyyny pieneni vuosi vuodelta, koska otin sen sisältä täytettä neulomiini eläinhahmoihin. Sille sohvalle siirryttiin juttelun lomassa keittiöstä silloin, kun vatsa oli täynnä ja illallinen virallisesti päättynyt. Sille siirtyi ensimmäisenä aina se sisko, joka oli meillä päivällisvieraana, valittamaan raukeasti herkullisten ruokalajien vatsaa turvottavista lieveilmiöistä. Sitten minä täytin tiskikoneen, äiti laittoi haisevia juustoja esille ja isä meni röökille parvekkeelle. Parvekkeen ovi päästi maiskahtavan suhaisevan äänen, oli reunoista sininen ja piti pakkasen loitolla.

Parhaimmillaan nahkasohvalla maattiin lomittain. Punaviinilasit laitettiin ruskealle apupöydälle, siskoilla oli villasukat ja maailman kauneimmat kännykän taustakuvat, ja äiti istui punaisessa nojatuolissaan, jonka jalkapenkki löystyi nopeasti niin herkäksi, että saattoi pamahtaa auki, kun joku käveli ohi toiselta puolelta huonetta. Minä laitoin siskoista vanhimmalle aina kampauksia. Otimme kuvia hänestä glitteriä poskipäissään ja minä ihmettelin vilpittömästi, miksi hän halusi pestä ne pois lähtiessään. (Ihmettelen vähän vieläkin.)

Olohuoneessa pelattiin Unoa, juoruttiin työnantajista ja katsottiin ihan liikaa Kummelia. Olohuoneessa minä sain ensimmäistä kertaa spagaatin ja otin ensimmäisen "taidevalokuvaksi" määrittelemäni otoksen. (Digiboksin kellonäyttö, josta heijastui huonekasvin oksa.)

Olohuoneessa istuin isän vieressä ja opettelin ulkoa kaikki Etelä-Amerikan pääkaupungit. Olohuoneen sohvan alle hukkasimme Ineksen (ja myöhemmin monta vinkulelua, osin tahallisesti). Vinkulelujen nimet olivat aikajärjestyksessä Chydenius, Jörn Donner, Soini ja Jutta Urpilainen. Jutta Urpilainen meillä on vieläkin mökillä, mutta sen jalat ovat hävinneet jonnekin.

Kun olin ehkä viisi, veljeni väitti, että sohvan alla asuu kuningaskobra. Se ei tainnut kyllä olla vielä nahkasohva, vaan sen edeltäjä, valkoinen kangassohva, jonka kylkeen minä kolmevuotiaana piirsin tussilla. Äiti suuttui, mutta heltyi vähän, kun sai kuulla, ettei kyseessä ollut päämäärätön töhry, vaan Espanjan kartta, johon oli merkitty rastilla kaikki ravintolat, joissa olimme käyneet.

Kangassohvalle minä nukahdin vauvana vellipullon kanssa, kun vanhempani katsoivat Haluatko Miljonääriksi. Myöhemmin leikin sitä isän kanssa, hän oli Lasse Lehtinen ja minä kandidaatti.
Samalla sohvalla opin myös lukemaan 4-vuotiaana. Isä sanoi äidille sanan ruotsiksi, äiti kirjoitti sen paperille ja minä luin. Englantia opin ennen kouluikää vähän, koska vanhempani vaihtoivat englantiin aina, kun halusivat salata jotain minulta. Sain selville joitakin tuotetietoja tulevista joululahjoista, kun keskityin ja aloin ymmärtää.

Muistan myös, kun siivosin siivouskaappia ehkä yhdeksänvuotiaana ja suutuin järkytyksestä löytäessäni joulupukin asun suljetusta muovipussista, partoineen päivineen.

Nyt olen, nuorimmasta iästäni huolimatta, esittänyt joulupukkia perheelleni jo viiden vuoden ajan.

Uteliaisuuden riemu ja hapekkaita kyyneleitä

Iso olo.

Merkittävyyden puuska. Haikeuden pakahdus. Tunteellinen takku tukassa ja unesta punaiset posket.

Tekisi ehkä mieli laulaa, mutten oikein jaksa avata suuta. Hyräillään sitten.

Mä olin eilen jotain 11 ja puoli tuntia Tikkurila-festivaaleilla Kierrätyskeskuksen vapaaehtoisena. Seisoin kierrätyspisteillä asiakaspalveluhymy herkässä ja syöksyin väliin aina, kun joku puolihumalainen suomalainen työntyi käsi ojossa pudottamaan palautustölkkiä sekajätteeseen tai banaaninkuorta pullokassiin. Useimmat olivat oikein mukavia. Loppuillasta anniskelualueen perimmäisellä pisteellä päivystäessäni sain jo muutaman huojuvan apurin. "Se pahvi menee sekajätteeseen, koska se on LIKAINEN." "Älä ny hei, täällä tää tyttö pelastaa maailmaa!"

Ellinoorasta melkein Elastiseen asti mä kiertelin alueella poimimassa roskia uudelleenlajiteltaviksi niin maasta kuin turvatarkastuspisteen täyteenahdetuista sekajäteastioista, joiden vierellä uupumattomat turvartarkastajat kuuntelivat samoja raivonpuuskia ja seksististä vinoilua kerta toisensa jälkeen."Mitennii ei omia juomia, saatana vettä tää on, haista ite!" "Neiti on hyvä ja hiplaa vaan, ei haittaa yhtään."

Mä poimin roskat mielikuvituksellisen näköisillä pihdeillä, jotka näyttivät samaan aikaan sekä joltakin "vuoden turhake" - mansikankaranpoistajalta että joltakin FBI:n rikospaikkatutkijan supersteriloidulta välineistöltä vainajan irtoripsien talteenottamiseen. Kun kuljeskelin pihtien kanssa poimimassa sätkiä yksitellen isoon mustaan jätesäkkiin, sain enimmäkseen positiivista huomiota. Partasuiset tupakanhajuiset miehet ja lonkeroa rinnuksilleen läikyttäneet lähmäiset naiset hymyilivät lämmintä, karheaa hymyä ja toivat stumppinsa minulle käteen kuin juomarahan.

Kiertelin myös pyytämässä ihmisiltä vastauksia pieneen anonyymiin joukkoliikennekyselyyn, ja vain 1/45 kieltäytyi vastaamasta. Eräs tacoja toisella kädellä syövä herrasmies hymyili leveästi ja kysyi, onko juna oikea vastaus vai joutuuko siitä ekoihmisten rangaistusvankilaan. Vastasin, että sinne joutuu vain muovimukien biojätteeseen heittämisestä.

Eräällä kierrätyspisteistä kävi eräs hapsuinen saapasjalkainen mies tasaisin väliajoin salatupakalla. "Älä sinä sitten ilmianna tätä kolleegaasi, hän kun nyt antoi mun polttaa tässä." Ensimmäisellä kerralla mies ei ollut löytänyt oikeaa tupakkapaikkaa, kolmella seuraavalla hän palasi vain tervehtimään taas niitä mukavia naisia, jotka jaksavat hymyillä kaatuneen kaljan ja puoliksisyötyjen burgerien hajussa. Saimme myös opetusta siitä, miten käsiohjelman pienestä ja tyylitellystä aluekartasta etsitään karttapohjoinen. "Mä olen kato vanha suunnistaja. Menin tuolla pitkin metsiä ennen kuin toi polvi hajos. Älälälä käännä sitä karttaa, menee ihan suunnat sekasin. Kato noin."'

Meitä "viherihmisiä" katsottiin enimmäkseen hyvällä tai säälien, silloin kun katsottiin. Enimmäkseen ei katsottu. Oli mielettömän vapauttava ja mielenkiintoinen kokemus olla se tietoisesti näkymätön tyyppi, joka hymyilee ja auttaa tarvittaessa, mutta enimmäkseen vain sukkuloi yhä vähemmän suoraan kävelevien ihmisten joukossa pyyhkimässä jälkiä ja silloin tällöin kohottaa katseensa kohti isoa lavaa, jolla aina uusi artisti kohottaa kätensä ilmaan ja sanoo, että tänään on erityinen päivä, te olette upeita, huudetaan. Oli mieletöntä saada olla mukana siinä tunnelmassa, jossa korkkarit potkitaan jalasta, hypitään ja huudetaan ja lauletaan ja suudellaan niin, että näyttää kuin kaksi mustekalaa söisi toisiltaan päät. Oli mieletöntä olla mukana siinä juuri niin, ettei tuntenut ketään, tiesi, mitä kuului tehdä eikä kokenut paineita illan onnistumisesta ja ikimuistoisen elämyksen saavuttamisesta. Mulla oli asiakaspalvelijuudesta, vapaaehtoisuudesta, arvoistani ja asemastani kudottu näkymättömyysviitta, joka oli sekä turva ja verho mun ja maailman välillä että ikkuna siihen. Yllättäen huomasin kantavani näkymättömyysviittaani kuin iltapukua, ylpeänä ja varmana siitä, mitä tein, mutta ilman tarvetta nousta kenenkään yläpuolelle tai varastaa huomiota. Se oli ikimuistoista.

Illan aikana sain neljä lämmintä halausta tuntemattomalta.

Apua ilman, että ehdin pyytää.

Mielettömän upean, tunteja kestäneen keskustelun rasvankeittimen ja valkosipulin hajussa, JVG:n pauhatessa toiseen korvaan.

Huumoria sameissa silmissä.

Bassoa takaraivossa.

Mulla oli olo, että mä pidin huolta, niin ympäristön kuin juhlijoiden hyvinvoinnista. Mulla oli hyvä ja vastuuntuntoinen olo. Ja taivas avautui niin isona ja värivaloista häkeltyneenä, että mulla oli taas olo kuin elokuvassa, mutta todellisella tavalla. Mulla oli muovipäällysteisiin seinämiin sukeltava, vähän nuhainen soundtrack, kun Ellinoora lauloi: Minä elän. Se oli klisee, joka sopi sydämeen.

Mä itkin yhden kyyneleen, vasemmasta silmästä, kun tajusin, että jos mun näkymättömyysviitta olisi yläasteella toiminut niin kuin se toimi nyt, mä olisin uskaltanut hengittää. Jos mun näkymättömyysviitta olisi silloin ollut suojakilpi, jonka takaa kurkistaa eikä kahle, joka kuristaa, se olis saanut mut luottamaan tulevaan ja ennen kaikkea itseeni ja arvooni niin, ettei mun olisi koskaan tarvinnut taistella tietäni sairaalaan kysymään itselleni lupa olla heikko ja apua hengittämiseen.

Toisaalta mä itkin sen kyyneleen siksi, että mä olin niin kiitollinen. Nimenomaan siitä kaikesta, mikä on mahdollistanut mun näkymättömyysviitan vahvistumisen ja sen tarkoituksen kääntymisen. Ilman sitä kaikkea kipua, joka sai mut pyytämään kuolemaa ja vihaamaan jokaista hetkeä, jonka jouduin olemaan minä, mä en olisi tässä. Mä olisin ehkä elossa, mutta mä en olisi se minä, joka olen nyt. En osaisi katsoa maailmaa niin kuin katson nyt. En muistaisi muistuttaa itseäni siitä hymystä, joka jossain roskiksia raivona potkivan kännisen vihan alle jää. En huomaisi sitä kahdeksanvuotiaan kurtistusta, joka kyynisyydellään ratsastavan keski-ikäisen kaikennähneen kuoren kuitenkin läpäisee. En muistaisi, miten paljon voimaa on ilahtumisella, kuuntelemisella ja uteliaisuudella. En muistaisi, miten tärkeää on ottaa kädestä ja istua vieressä vielä silloinkin, hetki on jo liian venynyt tuntuakseen korrektilta. En osaisi arvostaa räkää, hikeä, kyyneleitä ja haukotuksia. Ja joutsenenmuotoiseksi myttääntynyttä nenäliinaa penkereellä, kahta kaislaa, jotka tekevät rantaveteen sydämen.

Uteliaisuus on elintärkeä luonnonvara. Mä olen tullut siihen tulokseen, että se on ehkä koko elämän tarkoitus. Kyseenalaistaa, kiinnostua. Kokeilla aina, olisiko sittenkin mahdollista. Koko elämä yksi iso novittukatotaan. Koska miks ei!

Koskaan ei voi tietää. Mun mielestä viisastumisen voi aloittaa vasta, kun sen seikan suostuu hyväksymään. Aina voi yrittää ottaa selvää. Mitään ei pitäisi väheksyä.

Kaikkea ei tietenkään voi samaan aikaan pitää yhtä tärkeänä. Mutta on eri asia huomata ja antaa sitten lipua pois, kuin marssia ohi ja kieltäytyä näkemästä. Ensin tahallaan, sitten vahingossa, sitten koska ei enää osaa katsoa, vaikka yrittäisi.

Mun mielestä tää maailma tarvitsee lisää uteliaisuutta. Uteliaisuus sisältää vilpittömyyden ja epävarmuuden hyväksymisen. Ihminen, joka ei kestä ajatustakaan epäonnistumisesta tai erehdyksestä, ei uskalla olla utelias.

Mä toivon, että me ihmiset kiinnostuttaisiin toisistamme lisää. Ja ympäristöstämme. Ja siitä, voisiko joku aluksi hölmö olla sittenkin hauskaa. Pokemon Go on hyvä alku. Apuväline. Kohtaamissovellus.

Enää ei onneksi ole noloa olla nörtti. Se on coolia. (Ja markkinarako, hallituksen kärkipäiväuni, startup-tikkari.) Musta on ihanaa, että se on nykyään jees. Markkinaliberalismin vaikutusverkossa kaikki yksilöllinen intohimon toteuttaminen ja sen eteen ahkerointi on arvostettua. Mutta helposti yhä pidetään vähän nolona osoittaa avoimen positiivisesti tietämättömyyttään. Pitäisi joko suvereenisti tietää, olla välittämättä ollenkaan tai huudella tietämättömyyttään aggressiivisesti, jopa mollaten. "Ei mua vois vähempää ees kiinnostaa, naurettavaa paskaa."

Ehkä vielä joskus kysyminen on uusi musta. Uusi pokemon, tubettajuus ja yrittäjyys. Ja ehkä joskus ei tarvitse olla taitava innostuakseen eikä menestynyt uskoakseen tulevaisuuteen.

Mä tahtoisin huutaa sitä, miten ookoo on olla nuori, villi, vihainen, voitonriemuinen, tosissaan. Haluaisin myös opetella antamaan itselleni luvan olla lapsellinen, äänekäs ja tunteikas. Koska se ei ole oikeasti lapsellista, ainakaan negatiivisessa mielessä. Sellainen negatiivinen lapsellisuus, johon sorrun mitä suurimmassa määrin itsekin, on aikuisuuden ostaminen ja uskotteleminen hienoilla sanoilla, hillityillä äänenpainoilla ja kompakteilla "tämä on viimeinen sana, kantani ei tästä muutu, vaikutan voittajalta kun vaikenen" - kommenteilla. Tietenkin mainitunkaltaiselle aikuistelullekin on paikkansa. Mutta sen ei pitäisi olla kypsyyden hinta tai tosite.

Mä haluaisin elämöidä, olla positiivisesti kreisi ilman humalaa ja vielä muutenkin kuin laittamalla päähän huomiotaherättävän hatun. Haluaisin ottaa kädestä niitäkin, jotka vetävät kätensä pois ja uskovat pysyvänsä ehjinä, kun kieltäytyvät katsomasta sivuilleen. Haluaisin riehua ja rauhoittua ja tuntea, miten monimutkainen ja yksinkertainen on elämä .- ilman että mua syytetään tai syytän itse itseäni yksiulotteisesta naivismista. Haluaisin nauraa ja itkeä siitä kiitollisuudesta, että mun elämä on tuonut mut tähän ja mä olen tuonut tänne asti mun elämän, vaikka se on välillä tuntunut roikkuvan lahkeessa kuin päiväuniaikansa ylittänyt lapsi kassajonossa. Mutku mä haluun.

Mä haluun ja mä saan haluta. Mä olen loputtoman kiitollinen siitä, että mä annoin elämän mennä ja katsoin, mitä sieltä tulee. Mä olen niin helpottunut siitä, että mä osaan taas unelmoida. Ja ennen kaikkea siitä, että mä osaan antaa itseni olla näkyvä ja nojata ihmisen olkapäähän, antaa itselleni luvan olla ehkä jonkun elämässä tärkeä, tai ainakin sillä tavalla minä, ettei kukaan voisi tilallani juuri niin olla. Mua naurattaa ja itkettää huomata, miten tärkeä ja rispaantunut näkymättömyysviitta selviää välillä myös pöytälaatikossa. Miten mä yhtäkkiä huomaan nauraneeni niin, että unohdin hillitä sitä hengitystä pidättämällä.

Mä en pidä siitä, kun sanotaan: "Oot niin nuori, sulla on vielä koko elämä edessä." Ei ole. Se sanonta vähättelee kaikkea sitä, mitä on jo koettu. Se vähättelee vastoinkäymisiä, onnea, yllätyksiä, selvitytmisiä ja tärkeitä tajuamisen ja kasvamisen hetkiä. Se jättää huomiotta kaikki ne askelmat, joita pitkin tähän on tultu. Ne askelmat rakennetaan kiivetessä, vaikeuksien kautta, vinoon ja ohjekirjan vastaisesti. Kaikki se, mitä on rakennettu, vaikuttaa rakentamiseen.

Mutta aina välillä rappusilla taaksepäin katsoessaan voi huomata, miten korkealla jo onkaan, miten ilma on aina vain raikkaampaa ja miten sieltä näkeekään jo kauas. Niin kauas, että ennen kuolettavat rotkot näyttävät enää naarmuilta kallioperässä, naurunrypyiltä kumpuilevassa elämässä.

Joskus siellä on hetken niin kirkasta, että elämä näyttää äkkiä suloiselta pelottavan sijaan ja ohikiitävästi melkein ymmärrettävältä, melkein pysyvältä, melkein omalta. Sellaiselta siis, johon voi nojata, jos horjahtaa.

Joskus riemusta kiljuen käsitteitä karkuun - koska maailma koostuu meistä

Nyt, kun pakkanen on koristellut kuistin sisäoven tomusokerimaisella hyhmällä, kuusenjalan viereen on rapissut vähän alakuloisia neulasia, ja loman loppumisen ajatuksesta säikähtänyt lämpöinen raukeus etsii mukavampaa asentoa kylkiluideni välistä, on ehkä hyvä hetki kirjoittaa tietämättä oikeastaan, mitä.

Kameran akun laitoin lataukseen. Olisi hauska videoida itseään useamminkin. Nyt teen sitä niin harvoin, että kun tuijottelen lopputulosta, huomioni kiinnittyy väistämättä vain moniulotteiseen leukaan ja leveneviin poskipäihin. Poimuja.

Oli ehkä huono idea sijoittaa lämpötilaa kumpaankin ääripäähän liioitteleva ulkolämpömittari olohuoneen ikkunalle, jossa se on jatkuvasti elämää kumpaankin ääripäähän liioittelevan äitini nähtävillä. Jos ulkona on todellisuudessa -20 astetta, lämpömittari katsoo parhaaksi pyöristää se kahteenkymmeneenviiteen. Lopulta äiti ei uskalla poistua rakennuksesta, koska ulkona paleltuisi kuoliaaksi ilman pilkkihaalareita. Ja jos tilanne pitää vielä ilmaista jollekin tuttavalle jälkikäteen, niin absoluuttinen nollapiste saavutettiin kynnysmattomme kohdalla.

Tänään päätin kirjoittaa sitten tälaisen tekstin lempiaiheestani, meistä, maailmasta ja todellisuudesta kaiken retoriikan keskellä.



Joskus riemusta kiljuen käsitteitä karkuun - koska maailma koostuu meistä.


Pikkuleijonat veivät voiton kotiin. Facebook räjähti. Snapchat itki. Torilla tanssittiin alasti purevassa pakkastuulessa. Minäkin hymyilin.

Enkä sillä tavalla kireän alistuneesti kuin Oscar-palkinnosta paitsi jääneet finalistit taputtaessaan, kun tv-kamera rullaa läheltä ohi. En sillä lailla ylimielisen maltillisesti kuin jotkut vaikutusvaltaiset pukumiehet ladellessaan käsittämätöntä taloussanastoa laiskasti aamutelevision sohvalla, selkä pehmusteilla, studiovalot nahkakenkien lestissä kimmeltäen. En edes vanhan juron rehtorin tavoin, hyväksyvästi suvivirren viimeisen säkeistön loputtua. Tai omaan tyyliini ujosti ja anteeksipyytävästi siksi, että näin kai nyt kuuluu tehdä.

Hymyilin ihan vahingossa; vatsanpohjani oli hetken taas pieni pomppulinna, jossa vastaukset ovat helppoja, yksiselitteisiä ja riemastuneita. Sosiaalisen median verkostojeni perusteella Suomi oli hetken taas kuin ison lastentarhan piha sillä hetkellä, kun päiväkodin hoitajat ovat lopulta antaneet luvan käynnistää sadettaja ja juosta sen ali alusvaatteisillaan, toukokuun iltapäivän hiostaessa harmittomasti niskan pesulappua. Onnea, lapsellista riemua, ylpeyttä.

Nytkin kenties jossakin lampsii ryhmä vihaisia suomalaisia miehiä valmiina puolustamaan valkoisten naisten ja lasten oikeuksia. Nytkin Suomi sulkee vastaanottokeskuksia, koska näin suurelle määrälle ei ole enää tarvetta. Koska Tanska ja Ruotsikin ovat nyt kiristäneet rajojaan kunnolla. Koska Eurooppa kiristää rajojaan kuin vyötä, johon huomaamattaan keskivartalosta turvonnut keski-ikäinen yrittää itsensä uudenvuodenlupauksistaan julmistuneena puristaa. Koska Euroopan päämiehet, joko kyynelsilmin tai terävää määrätietoisuutta katseessaan, yrittävät  väkisin pitää pystyssä sitä uljasta, sivistynyttä Eurooppaa, jota polttopulloja heittelevät, vihaisia katupartioita järjestelevät ja globaali kustannuskilpailukyky raamattunaan koulutuksesta ja tutkimuksesta leikkaavat ihmiset murentavat pala palalta perustuksistaan.

Minulla on tunne, että ihmiset ovat kadottamassa kosketustaan siihen, mikä on todellista, konkreettista ja tämänhetkistä. Minä olen.

Päivälehdet ja suuret, viralliset julkaisut puhuvat siitä, miten Eurooppa on kriisissä. Venäjä on oikukas, uhmakas ja uhkaava. Länsi, jolla ei käsitteenä ole enää mitään maantieteellistä merkitystä, on uhattuna. Raha virtaa, markkinat käyttäytyvät, sivistys muuttaa muotoaan, sosiaalinen media älähtää.

Ihmiset ovat enää vain lukuihin ja tilastoihin kuuluvaa massaa, jota talouden, ilmaston, ryhmäkohtaisten arvojen ja globaalien trendien kurssit ja heilahtelut riepottelevat. Päätösten takana ei ole enää ihmisiä, vaan organisaatioita, syy-seurausketjuja ja ennen kaikkea väistämättömyyksiä. Vaihtoehdottomuutta. Globaalia trendiä, joka on joko raamattumme tai vihollisemme. Maailma on kuin laiva, jonka kapteeni on hypännyt kannelta jo kauan sitten.

Sanokaa, että tämä on naiivia puhetta. Koska se on. Kyllä minä tiedän, että kaiken takana on ihminen. Että ihmisen häivyttäminen lauseesta vaihtamalla subjekti hallitsemattoman suureksi käsitteeksi on retorinen keino. Kyllä minä tiedän senkin, että maailmamme ei todella ole enää yhdenkään yksilön tai pienten ryhmien ohjauksessa. Että talous ja sen mukana hyvinvointi, kehitys ja sodat ovat pitkälle historiaan ulottuvia ketjuja, joiden syyt ja seuraukset ovat yhteensä aiheuttajiaan suurempia, käsittämättömämpiä ja kauaskantoisempia. Kyllä minä ymmärrän, että  pörssin liikahtelu on psykologiaa, ja raha ei ole enää sidottu kultavarantoihin, vaan liitelee nollina bittiavaruudessa. Kyllä minä käsitän, ettei varsinkaan valtiotasolla ole olemassa ilmaista lounasta ja niin ilmastonmuutoksen kuin terrorisminkin torjuntatoimet mitoitetaan ylätasolla aina niin, että viivan alle jää omaa taloudellista hyötyä.

Mutta se on liikaa. Se on kaikki liian monimutkaista. Vaikka maailma on täynnä ihmisiä, jotka ovat niin opiskelleita ja uteliaita, että pystyvät hahmottamaan elintärkeitä kehityksellisiä ja nykyhetkeen sijoittuvia kokonaisuuksia maailmasta, ulkopuolelle jää vielä miljardeja ihmisiä, joiden elämä ja ympäristö mullistuu NYT ilman, että heillä on minkäänlaista käsitystä omista vaikuttamismahdollisuuksistaan tai siitä, mistä kaikki johtuu ja mihin ehkä ollaan menossa.

Ihminen kaipaa ja tarvitsee turvaa. Tuttuus on turvaa. Vihollisen määritteleminen yksinkertaisesti on turvaa. Jos pahan alku ja juuri on tiedossa, ei tarvitse pelätä, että vaara ja mullistus piilee kaikkialla, lähellä ja kaukana, arjessa ja kulman takana. Koska kukaan ei voi perustaa katupartiota siltä varalta, että Itse Radikalisoituminen ja Globaalit Kriisit ilmestyvät viemään työpaikat, tuhoamaan kulttuurin ja raiskaamaan naiset, on helpompi perustaa uhitteleva partio kyyläämään turvapaikanhakijoita. Koska Ilmaston Lämpenemistä ei saada A-studioon kertomaan omin sanoin maailman tilasta, on helpompaa sysiä koko aihe mielestään joulukinkun äärellä. Siinä on sentään maku, joka tuo lapsuuden lumiset joulut takaisin. Koska Markkinat eivät vastaa puhelimeen ja kerro suunnitelmistaan, hallitus voi todeta, että Markkinoiden kesyttämiseksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää saada Suomi takaisin aikaisemmille kilpasijoilleen taloudessa valjastamalla puolueeton tiede, tutkimus ja koulutus tuottavuuskilpailuun.

Retoriikalla on merkitystä. Maailma on tietoyhteyksien nopeutumisen ansiosta "pienentynyt" niin nopeasti, että syntyy harha, jossa kaikki on tässä, ilmiöt kasvavat ja kuolevat pikavauhtia ja maailman suuret palaset reagoivat toisiinsa niin, että "tavikset" voivat vain seurata vierestä ja kommentoida aiheita äkäisesti keskustelupalstoilla. Tuntuu, että unohdamme aktiivisesti, miten suuri valta meillä ihmisillä, meillä yksittäisillä yksilöillä villasukissamme pakkasella, oikein on. Media, toisin sanoen mediaa tekevät ihmiset, reagoivat kohuihin, jotka syntyvät palstoilla kohuavista ihmisistä ja vahvistuvat, kun niistä tehdään juttuja.  Klikkaukset syntyvät klikkaajista ja klikkausmateriaalin analysoijat luovat lisää halutuilta vaikuttavia sisältöjä niiden perusteella. Raha liikkuu rahaa käyttävien käsissä, ei itsekseen. Tuotantoa kasvattavat ihmiset, kun tuotteita ostavat ihmiset.

Tämä kaikki kyllä tiedetään, niin voimakkaasti, että jos sitä uskaltaa epäillä, saa kuulla itse olevansa naiivi. Lapsellinen, ideologinen nuori, joka ei vain ymmärrä. Yhä hienompien termien käyttö synnyttää yhä koukeroisempaa kieltä, koska kukaan ei halua joutua olemaan se tyhmä. Sellainen lapsellinen urpo, joka ei sanokaan kuivasti: "Kustannuskilpailukykyä edesauttaisi irtautuminen yhteisvaluutasta ja sijoittaminen hajautettuun innovaatioon" tai " En voi tehdä asialle mitään, koska asemassani minulla ei ole siihen valtuuksia", vaan vain:

"Minä olen tässä. Minulla on sininen reppu ja unelma. Tykkään ruisleivästä. Minulla on arvot, joiden mukaan toimin ja uteliaisuus, jonka voimalla kysyn ja kuuntelen."

Pikkuleijonien voiton aikaansaama, puhdas päiväkotiriemu sai minut tajuamaan taas, millaisessa yhteydessä haluan Suomenlipun nähdä. Ja vielä enemmän:

Tämä maailma on täynnä meitä ihmisiä, joilla on ääni. Ja unelmia.

Nyky-ykseiskunta, jossa yhdessä riidellään

Minä toivon, epäilen ja hämmästelen niin yhtäaikaisesti, että aivoalueeni tuottavat erikoisia mietelmiä. Yksi niistä on hölmö toive, melkein kuin odotus. Haluaisin, että pian jo joku iso ovi avautuisi, vaikka keskellä avaruutta, sieltä tulisi sisään Tämän Ison Maailman isoisä, kahvikuppi kädessään, ja sanoisi möreän kantavalla, luotettavan ankaralla äänellään: "Mitä HELKUTTIA täällä oikein tapahtuu?"

Sitten kaikki tämän maailman isot ja pienemmätkin ihmiset näyttäisivät säikähtäneiltä ja yrittäisivät ensin piilottaa selkänsä taakse kaikki ne kepposteluvälineet, riidat, huijaukset, varkaudet, julmat vallankäytöt, hurjiin seurauksiin johtaneet väärinkäsitykset, pinttyneet asenteet ja muut kamaluudet, jotka isoisän silmien ohi ullakolle olisi vuosien mittaan kannettu. Ja ihan niin kuin Robin Hoodissa, kun kuningas palaa takaisin tai Nalle Puhissa, kun Risto Reipas tulee kotiin koulusta, kaikki asettuisi taas järkeviin mittasuhteisiin, ja äkillinen turvallisuudentunne rentouttaisi nolostuneiden kiinnijääneidenkin vatsat, jotka liian todentuntuiseksi kehittynyt hurja leikki olisi ehtinyt jännittää kivuliaiksi. Maailmamme isoisä ottaisi kakkulat nenälleen ja käskisi lapsenlapsensa pihalle leikkimään. "Älkää viitsikö PELLEILLÄ. Siellä paistaa aurinko."
Myöhemmin illalla, takkatulen ääressä, isoisä sitten kertoisi, miten asiat kannattaa tehdä, ettei kenellekään käy köpelösti. Katsoisi tuimasti niin kauan, että kaikki pyytäisivät toisiltaan kunnolla anteeksi. Ja lopuksi toteaisi: "Kyllähän te lapset olette niin fiksuja, että tajuatte tämän itsekin." Niin, että lapsenlapsille ei jäisi paha mieli, vaan tunne siitä, että tästä voi lähteä rakentamaan, ja he ovat itse kaikki arvokkaina ja älykkäinä itseinään ratkaisevia rakentajia, nykyhetken ja tulevaisuuden toivo.

Nyt tuntuu ensinnäkin siltä, että on riskaabelia alkaa väittää mitään maailman isoista asioista, koska en ole kerännyt ajatuksilleni riittävän isoa taustatukijoukkoa (hei, äiti) enkä ole taloustieteilijä, kansanedustaja, opettaja, pappi, tohtorikoulutettava, mediapersoona enkä edes kunnolla taiteilija. Riskeeraus on kuitenkin kuin friteeraus; vaikka se nostaa verenpainetta, niin monesti se tekee asiasta myös maukkaamman pureskella. Kokeillaan.

Mä tiedän, että sellaisen yhden isoisän olemassaololle ei voi kauheasti yhteiskunnallisessa keskustelussa pistää painoarvoa. Uskontoon en ota kantaa, me ei mitenkään oikeasti voida tietää, mutta lähden siitä, että me ei voida jäädä vaan odottamaan isoisän saapumista. Mummolamme ullakko on pirun iso, olemme rakentaneet ihmismaailman, emmekä voi jättää sitä paikoilleen kuin legotornia, jonka rakentaminen on aina hauskempaa kuin sillä leikkiminen, ja lähteä olemaan hippaa, vaikka varmasti usein mieli tekisi.

Ensinnäkään, maailmamme ei koskaan nuku tai pysy paikoillaan. Uskon, ettei yksi ihminen voisi hallita kokonaisuutta enää mitenkään. Talous on mielikuvaharjoittelua, jossa toimimme kuin sopulit - nyt vaikuttaa siltä, että muut ovat menossa tuonne, menen perässä. Jos muiden mielestä katto ei romahda, luotetaan siihen. Mutta jos joku alkaa kiljua, niin pian kaikki rynnivät ulos ja moni jää jalkoihin.

Vaikka talous on hallitsematon kenttä, tuntuu ilmeisesti turvallisemmalta puhua numeroista; kilpailukyvystä, kasvusta, laskusta, BKT:stä ja näkymistä kuin siitä, mikä kaikki sen kaiken mahdollistaa ja samaan aikaan sitä käyttää, hyötyy tai kärsii.

Ilman maapalloamme kaikkine elämän mahdollistavine ominaisuuksineen ei olisi kasvustoa ja eläimiä. Ilman kasvustoa ja eläimiä ei olisi ihmisiä. Kyllä, tänäkin päivänä kuolisimme hapettomuuteen, nälkään ja kylmään hyvin nopeasti, jos ihmisyydestämme irralliset asiat katoaisivat. Ja jos ei olisi ihmisiä, ei olisi myöskään rahaa. Kuinka surullista. Miettikää nyt niitä kaikkia nollia ja pilkkuja. Ne varmaan tuntisivat itsensä tosi merkityksettömiksi autiossa maailmassa.

Ja siinä tunteessa voisi olla jotain perääkin. Raha on väline, jolla ihmiset hallitsevat toisiaan ja itseään sekä kaikkea sitä, mihin ihminen on näppinsä työntänyt, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Rahalla saa, pääsee ja luodaan. Luodaan kuplia, joita panssaroidaan, aitoja, joiden yli ei pääse tai päästetä. Raha mahdollistaa asioita, jotka ihminen on sen pannut mahdollistamaan.

Raha ei kuitenkaan estä maanjäristyksiä tapahtumasta eikä ihmisiä rakastumasta. Se ei pelasta sattuman voiman alta eikä sitä voi syödä, halata tai kuunnella. Rahalla ei myöskään voi ostaa aikaa.

Tänä vuonna me ihmiset käytimme vuositasolla laskennallisesti kestävän määrän uusiutuvia luonnonvaroja loppuun aiemmin kuin vielä koskaan. Emme halua jättää velkaa lapsillemme ja lapsenlapsillemme, sanotaan. Valtionvelkaa hillitsemään pyrkivillä leikkauksilla yritetään saada taloutta kasvuun, yrittäjille lisää tilaa yrittää (... ja aukioloaikojen norminpurulla palamaan loppuun entistä helpommin, jättämään lapset hankkimatta tai etääntymään jo hankituista?).

Samalla, kun talous jyllää ja kilpailu kovenee, juustohyllyillä kymmenet erimerkkiset Edamit pitkät, kuluttavat tuotantoketjut takanaan vievät tilaa toisiltaan viidessä kylki kyljessä kilpailevassa jättimarketissa, ja päätyvät tonneittain lukittuihin roskiksiin takapihalle aiheuttamaan maatuessaan metaanikaasuja, jotka ilmakehässä sitovat lämpöä KYMMENIÄ kertoja enemmän kuin hiilidioksidi, jonka määrän kasvua ilmakehässä pidetään suurimpana syynä ylikulutuspäivän aikaistumiseen. Puhtaasta makeasta vedestä on monissa valtioissa huutava pula, mutta esimerkiksi yhden farkkuparin tuottamiseen sitä kuluu 10 000 litraa. Kalankasvattamot, pohjaa pitkin vedettävät verkot ja jätevetensä sinne jonnekin vaan dumppaavat luksusristeilijät rehevöittävät meriä, lajeja kuolee sukupuuttoon ja ekosysteemit vaarantuvat, kun kiertokulun tärkeitä linkkejä putoilee pois.

Kuten Riku Rantala Hesarissa totesi, me jaksamme jauhaa Kreikan veloista, vaikka luonnolle olemme kaikki velkaa paljon enemmän. Kreikka pelottaa, koska sillä voi olla vaikutusta euroon, taloutemme tasapainoon ja ratkeilevaan kapitalismiin. Meillä on epävarma fiilis, koska vieruskaverin polkemiseen perustuva järjestelmämme alkaa upota kuin saarivaltiot vedenpinnan noustessa, ontua kuin se vanhus, joka taittaa nilkkansa talvella, koska kotipalvelu ei ehdi avustaa ulkoilua.

Oho, nyt minä olen taas naiivi. Kuulen kuinka minua tietävämpien ihmisten kaulukset kahahtavat heidän kääntäessään katseensa pois. Ei tuommoisen kanssa voi keskustella. Valittaa vaan, vaikka sillä ei ole esittää parempaakaan ratkaisua uudeksi yhteiskuntamalliksi. Mutta minä olen valmis keskustelemaan. Täältä tulee. Enkä väitä mitään mielipiteistäni yksityisiksi oivalluksikseni, inspiroidun lukemastani ja yhdistelen, mutta minusta se on vain hyvä.

Ääripuolueissa, niin oikealla kuin vasemmalla kuin vanhakantaisella kuin vihreällä, minua ärsyttää vihaisuus. Aivan kuten itse tuolla ylempänä, ääripuolueet nostavat esille epäkohtia, ja vielä useammin ihmisiä, alkavat osoitella heitä ja vaatia parannusta oikeastaan ehdottamatta vaihtoehtoa. Perussuomalaiset kohahduttavat lausunnoillaan maahanmuutosta, poimivat kannalleen vanhoja ja valmiiksi vihaisia ääniä, jotka ovat aikojen saatossa jo kypsyneet kyynisiksi. Aina on helppo kääntää viha ulkoapäin tulevaan, se ei kuitenkaan tajua meitä, mokomakin ylimääräinen rasite.
Sitten vasemmalla noustaan barrikaadeille ja käytetään paljon päänsisäisiä resursseja osuvaan piikittelyyn ja lyttäämiseen sen sijaan, että seistäisiin ylväinä omien mielipiteiden takana, pohdittaisiin niiden kautta ratkaisuja ja otettaisiin vastaan, mitä tulee. Vihastuminen ja samalla mitalla takaisin sylkeminen tarjoavat vain ensiksimainitulle syyn loukkaantua. Lopulta kiistellään siitä, kenellä tässä nyt oli oikeus loukkaantua ja miksi, loukkaannutaan siitä, että toinenkin loukkantuu. Mutta unohdetaan, mitä haluaisimme tehdä ja minkä hyväksi. Minusta, sitä paitsi, kaikilla on okeus loukkaantua. Kun sattuu, niin sattuu. Eri asia on se, milloin loukkaantuminen julkisesti kannattaa, mitä sillä saavutetaan.

Sosiaalisessa mediassa on paljon hyviä puolia. Asioista tulee ilmiöitä nopeasti, pelkällä tykkäyksellä saa itselleen olon siitä, että olen mukana tässä, kuulun johonkin suurempaan. Isolla määrällä tykkäyksiä voi päästä vaikka uutisiin. Mielenosoituksilla on ainakin valtava symbolinen, yhteisöllistävä vaikutus. Sitä vaikutusta ei saisi aliarvioida. Yhteisöön kuulumalla, siitä nauttimalla, oman kädenjälkensä asioihin painamalla ja itsevarmuuttaan kasvattamalla voi kasvaa ihmiseksi, jolla on halu ja uskallus tehdä se, mikä tuntuu oikealta, ja takanaan joukko, joka toivottavasti vähän edes katsoo, ettei yksi kaadu.


Lähinnä pelkäänkin sitä, että katsooko. En ole elänyt 70-luvun nuorisokulttuurissa, äitini on. Siellä oli ilmeisesti hyvin tiukat yhteisöjen rajat ja normit, oli vaikeaa olla kuulumatta mihinkään. Pelkkä tietynnäköisenä tietyssä porukassa seisominen teki sinusta jonkun. Sait nopeasti taustallesi porukan, joka sinua tuki, ja vastaasi porukoita, jotka eivät sinua hyväksyneet. "Loikkaaminen" ryhmästä toiseen oli hankalaa, kaduilla tapeltiin, huudettiin ja kapinoitiin, mutta tunnetta oli. Haluttiin muuttaa maailma, unelmat piirrettiin tauluihin ja pujotettiin tukkaan. Kun Chilestä tuli pakolaisia Suomeen, heitä juostiin vastaan kyyneleet silmissä. Oli paloa, vaikka ei ollutkaan tarkkaa varmuutta siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mikä on kaikin puolin järkevää ja palvelee oikeaa etua.

Nykyäänkin on alakultturiporukoita, niitä on vielä enemmän. Mutta ainakin ne nuoret, joiden seurassa peruskoulussa opiskelin, siis siinä vaiheessa, jossa minuus on hukassa luontaisesti, vaikuttivat yhä irrallisemmilta. Kuin hyvin samannäköisiltä purkkapaloilta, jotka on purkitettu yhteen puhumaan rahasta, alkoholista ja harrastuksista. Olosuhteiden yhteen sulattamilta yksilöiltä, jotka kuitenkin saattavat vaihtaa yhteisöään heti, kun kännykkä hajoaa, ja tilalle ostetun snapchatissa ei ole jäljellä aiempia yhteystietoja.

Kuulostan raa'alta, mutta puhun myös omakohtaisesti. Siinä maailmassa, jossa elän, on niin kiire menestyä, saada äänensä kuuluviin ja kasvonsa pinnalle ennen kuin happi loppuu, että yhteisö jää väistämättä taka-alalle. Minulta on jäänyt monta. Enkä tarkoita, että yhden yhteisön kanssa olisikaan tarkoitus viettää koko elämää tai olisi vietetty 70-luvullakaan, mutta sillä hetkellä, kun yhteisö on yhdessä, siinä pitäisi olla sellainen fiilis, että tämä on nyt ainutlaatuista, hikistä ja ikuista. Sellaisen tunteen keskellä uskaltaa korottaa ääntään niiden asioiden puolesta, jotka tuntuvat tärkeiltä. Mennä ja tehdä, vaikka aikuiset sanoisivat mitä. Sellaisia yhteisökokemuksia minulla on teatteriproggiksien tekemisestä, esityskauden kohdalta. Mutta sekin huuma on naulattu kiinni lavasteisiin. Oikea elämä on pelottava paikka. Ja minusta se käy yhä pelottavammaksi koko ajan, kun globalisaatio ja some tuovat tarjottimelle niin monta asiaa, joista voisi suuttua samaan aikaan, ja sitten aikuisia, jotka painavalla äänellä perustelevat syyn suuttua olemattomiin (vaikka itse riitelevät hienommilla termeillä kongresseissa kaiken aikaa).

Faktalle uskollinen aikamme tarjoaa kaikkeen miljoona näkökulmaa. Yhä nuorempana ihmisen pitää uskaltaa päättää, minkä niistä takana seisoo. Ja aikuisena mielipiteen vaihtaminen on "valtava takinkääntö", petos suorastaan. Opiskelu on hyvästä, muuten ei ole ainakaan mitään, mihin vedota, mutta opiskeluaikaa pitäisi lyhentää ja oma ala löytää yhä nopeammin. Isot ihmiset vasta hukassa ovatkin, sisäinen lapsi tai oikea oma mielipide pitää laittaa aikaisin nukkumaan, pois aikuisten päätöksiä häiritsemästä. Maailman kamaluukisista on helppo lukea kirjoja ja katsoa elokuvia, turruttaa itsensä niin, ettei räiske enää tunnu. Sitten tunnottomuutta kutsutaan realismiksi ja opetetaan sitä nuorisollekin: "Tee päätöksesi harkiten, älä luota vieraisiin ihmisiin, mediaan, mihinkään."

Yksin olet sinä ihminen, mielipiteiden keskellä yksin.

Tuomas Kyrö esitti, jälleen Hesarissa (veljeni sanoo, että elän kuplassa, kun vetoan aina vain Hesariin, mutta luen minä muutakin), mielenkiitoisen, huumorilla höystetyn ajatuksen "Suhteellistamiskeskuksesta", joissa ihmiset asettuisivat toisenlaisten ihmisten "nahkoihin". Se tekisi minustakin hyvää.

Oma ideani on, että jokaiselle, sanotaan yli 13-vuotiaalle suomalaiselle asetettaisiin vuosittainen, vaikka kahden viikon kiintiö palkatonta työtä, joka pitää suorittaa jossain muualla kuin omissa töissä. Työn kuluttavuus ja haastavuus mitoitettaisiin ykilökohtaisesti.
Palkattomuus ei söisi palkallisten työpaikkoja tai vaatisi koulutusta, kun työjaksot suoritettaisiin sellaisten nimikkeiden apurina, joilla aikaa menee kohtuuttomasti koulutusta vaatimattomiin töihin. Esimerkiksi päiväkodeissa, kodinhoidossa, huoltotöissä...

Nuorille vuosittaiset kaksi viikkoa tarjoaisivat TET:in lailla työkokemusta, tutustumista eri aloihin ja tapoihin tehdä töitä sekä ihan hauskaa yhdessäoloa ihan eri ikäluokkien ja sosioekonomisten ryhmien tyyppien kanssa. Monet aikuiset muistaisivat taas, mitä on kohdata toinen ihminen ei-totutussa kontekstissa, mitä on mennä eri paikkaan aamubussilla. Mitä kaikkea maailmassa voi tehdä.
Kun kaikilla olisi sama kaksiviikkoinen jossain kohtaa vuotta, kateus ei nostaisi pahasti päätään eikä koulunkäynti tai työn tuottavuus kärsisi. Kokemuksia karttuisi. Voin jo kuvitella itseni harrastuspaikan aulassa juttelemassa: "Missä sä kävit sun palkattomat? Millasta oli? Mä olin..."

Tietysti jatkuvasti kehitetään uusia hyviä, pieniä yhteisöllisyyttä, tasapainottamista, tajuamista ja onnellisuuttakin edistäviä keinoja, tapoja työskennellä, auttaa, elää. Haluaisin vain, että rahaa ei aina nostettaisi pöydälle joka asiassa vain, jotta sen voi sitten näyttävästi vetää pöydältä alas, voittaa argumentin keskustelussa. Raha ei lue vanhuksille ääneen, vie koiraa puistoon, ota ihmistä kädestä ja kuiskaa korvaan, että me muutetaan tää maailma tänään.

Vaikka ei varmaan muutettaisikaan, lupa ja mahdollisuus uskoa siihen on kaikki, mitä me juuri nyt eniten tarvitsemme. Sillä vasta sitten, kun meillä on toivoa ja rohkeutta, me uskallamme kokeilla.