Nyky-ykseiskunta, jossa yhdessä riidellään

Minä toivon, epäilen ja hämmästelen niin yhtäaikaisesti, että aivoalueeni tuottavat erikoisia mietelmiä. Yksi niistä on hölmö toive, melkein kuin odotus. Haluaisin, että pian jo joku iso ovi avautuisi, vaikka keskellä avaruutta, sieltä tulisi sisään Tämän Ison Maailman isoisä, kahvikuppi kädessään, ja sanoisi möreän kantavalla, luotettavan ankaralla äänellään: "Mitä HELKUTTIA täällä oikein tapahtuu?"

Sitten kaikki tämän maailman isot ja pienemmätkin ihmiset näyttäisivät säikähtäneiltä ja yrittäisivät ensin piilottaa selkänsä taakse kaikki ne kepposteluvälineet, riidat, huijaukset, varkaudet, julmat vallankäytöt, hurjiin seurauksiin johtaneet väärinkäsitykset, pinttyneet asenteet ja muut kamaluudet, jotka isoisän silmien ohi ullakolle olisi vuosien mittaan kannettu. Ja ihan niin kuin Robin Hoodissa, kun kuningas palaa takaisin tai Nalle Puhissa, kun Risto Reipas tulee kotiin koulusta, kaikki asettuisi taas järkeviin mittasuhteisiin, ja äkillinen turvallisuudentunne rentouttaisi nolostuneiden kiinnijääneidenkin vatsat, jotka liian todentuntuiseksi kehittynyt hurja leikki olisi ehtinyt jännittää kivuliaiksi. Maailmamme isoisä ottaisi kakkulat nenälleen ja käskisi lapsenlapsensa pihalle leikkimään. "Älkää viitsikö PELLEILLÄ. Siellä paistaa aurinko."
Myöhemmin illalla, takkatulen ääressä, isoisä sitten kertoisi, miten asiat kannattaa tehdä, ettei kenellekään käy köpelösti. Katsoisi tuimasti niin kauan, että kaikki pyytäisivät toisiltaan kunnolla anteeksi. Ja lopuksi toteaisi: "Kyllähän te lapset olette niin fiksuja, että tajuatte tämän itsekin." Niin, että lapsenlapsille ei jäisi paha mieli, vaan tunne siitä, että tästä voi lähteä rakentamaan, ja he ovat itse kaikki arvokkaina ja älykkäinä itseinään ratkaisevia rakentajia, nykyhetken ja tulevaisuuden toivo.

Nyt tuntuu ensinnäkin siltä, että on riskaabelia alkaa väittää mitään maailman isoista asioista, koska en ole kerännyt ajatuksilleni riittävän isoa taustatukijoukkoa (hei, äiti) enkä ole taloustieteilijä, kansanedustaja, opettaja, pappi, tohtorikoulutettava, mediapersoona enkä edes kunnolla taiteilija. Riskeeraus on kuitenkin kuin friteeraus; vaikka se nostaa verenpainetta, niin monesti se tekee asiasta myös maukkaamman pureskella. Kokeillaan.

Mä tiedän, että sellaisen yhden isoisän olemassaololle ei voi kauheasti yhteiskunnallisessa keskustelussa pistää painoarvoa. Uskontoon en ota kantaa, me ei mitenkään oikeasti voida tietää, mutta lähden siitä, että me ei voida jäädä vaan odottamaan isoisän saapumista. Mummolamme ullakko on pirun iso, olemme rakentaneet ihmismaailman, emmekä voi jättää sitä paikoilleen kuin legotornia, jonka rakentaminen on aina hauskempaa kuin sillä leikkiminen, ja lähteä olemaan hippaa, vaikka varmasti usein mieli tekisi.

Ensinnäkään, maailmamme ei koskaan nuku tai pysy paikoillaan. Uskon, ettei yksi ihminen voisi hallita kokonaisuutta enää mitenkään. Talous on mielikuvaharjoittelua, jossa toimimme kuin sopulit - nyt vaikuttaa siltä, että muut ovat menossa tuonne, menen perässä. Jos muiden mielestä katto ei romahda, luotetaan siihen. Mutta jos joku alkaa kiljua, niin pian kaikki rynnivät ulos ja moni jää jalkoihin.

Vaikka talous on hallitsematon kenttä, tuntuu ilmeisesti turvallisemmalta puhua numeroista; kilpailukyvystä, kasvusta, laskusta, BKT:stä ja näkymistä kuin siitä, mikä kaikki sen kaiken mahdollistaa ja samaan aikaan sitä käyttää, hyötyy tai kärsii.

Ilman maapalloamme kaikkine elämän mahdollistavine ominaisuuksineen ei olisi kasvustoa ja eläimiä. Ilman kasvustoa ja eläimiä ei olisi ihmisiä. Kyllä, tänäkin päivänä kuolisimme hapettomuuteen, nälkään ja kylmään hyvin nopeasti, jos ihmisyydestämme irralliset asiat katoaisivat. Ja jos ei olisi ihmisiä, ei olisi myöskään rahaa. Kuinka surullista. Miettikää nyt niitä kaikkia nollia ja pilkkuja. Ne varmaan tuntisivat itsensä tosi merkityksettömiksi autiossa maailmassa.

Ja siinä tunteessa voisi olla jotain perääkin. Raha on väline, jolla ihmiset hallitsevat toisiaan ja itseään sekä kaikkea sitä, mihin ihminen on näppinsä työntänyt, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Rahalla saa, pääsee ja luodaan. Luodaan kuplia, joita panssaroidaan, aitoja, joiden yli ei pääse tai päästetä. Raha mahdollistaa asioita, jotka ihminen on sen pannut mahdollistamaan.

Raha ei kuitenkaan estä maanjäristyksiä tapahtumasta eikä ihmisiä rakastumasta. Se ei pelasta sattuman voiman alta eikä sitä voi syödä, halata tai kuunnella. Rahalla ei myöskään voi ostaa aikaa.

Tänä vuonna me ihmiset käytimme vuositasolla laskennallisesti kestävän määrän uusiutuvia luonnonvaroja loppuun aiemmin kuin vielä koskaan. Emme halua jättää velkaa lapsillemme ja lapsenlapsillemme, sanotaan. Valtionvelkaa hillitsemään pyrkivillä leikkauksilla yritetään saada taloutta kasvuun, yrittäjille lisää tilaa yrittää (... ja aukioloaikojen norminpurulla palamaan loppuun entistä helpommin, jättämään lapset hankkimatta tai etääntymään jo hankituista?).

Samalla, kun talous jyllää ja kilpailu kovenee, juustohyllyillä kymmenet erimerkkiset Edamit pitkät, kuluttavat tuotantoketjut takanaan vievät tilaa toisiltaan viidessä kylki kyljessä kilpailevassa jättimarketissa, ja päätyvät tonneittain lukittuihin roskiksiin takapihalle aiheuttamaan maatuessaan metaanikaasuja, jotka ilmakehässä sitovat lämpöä KYMMENIÄ kertoja enemmän kuin hiilidioksidi, jonka määrän kasvua ilmakehässä pidetään suurimpana syynä ylikulutuspäivän aikaistumiseen. Puhtaasta makeasta vedestä on monissa valtioissa huutava pula, mutta esimerkiksi yhden farkkuparin tuottamiseen sitä kuluu 10 000 litraa. Kalankasvattamot, pohjaa pitkin vedettävät verkot ja jätevetensä sinne jonnekin vaan dumppaavat luksusristeilijät rehevöittävät meriä, lajeja kuolee sukupuuttoon ja ekosysteemit vaarantuvat, kun kiertokulun tärkeitä linkkejä putoilee pois.

Kuten Riku Rantala Hesarissa totesi, me jaksamme jauhaa Kreikan veloista, vaikka luonnolle olemme kaikki velkaa paljon enemmän. Kreikka pelottaa, koska sillä voi olla vaikutusta euroon, taloutemme tasapainoon ja ratkeilevaan kapitalismiin. Meillä on epävarma fiilis, koska vieruskaverin polkemiseen perustuva järjestelmämme alkaa upota kuin saarivaltiot vedenpinnan noustessa, ontua kuin se vanhus, joka taittaa nilkkansa talvella, koska kotipalvelu ei ehdi avustaa ulkoilua.

Oho, nyt minä olen taas naiivi. Kuulen kuinka minua tietävämpien ihmisten kaulukset kahahtavat heidän kääntäessään katseensa pois. Ei tuommoisen kanssa voi keskustella. Valittaa vaan, vaikka sillä ei ole esittää parempaakaan ratkaisua uudeksi yhteiskuntamalliksi. Mutta minä olen valmis keskustelemaan. Täältä tulee. Enkä väitä mitään mielipiteistäni yksityisiksi oivalluksikseni, inspiroidun lukemastani ja yhdistelen, mutta minusta se on vain hyvä.

Ääripuolueissa, niin oikealla kuin vasemmalla kuin vanhakantaisella kuin vihreällä, minua ärsyttää vihaisuus. Aivan kuten itse tuolla ylempänä, ääripuolueet nostavat esille epäkohtia, ja vielä useammin ihmisiä, alkavat osoitella heitä ja vaatia parannusta oikeastaan ehdottamatta vaihtoehtoa. Perussuomalaiset kohahduttavat lausunnoillaan maahanmuutosta, poimivat kannalleen vanhoja ja valmiiksi vihaisia ääniä, jotka ovat aikojen saatossa jo kypsyneet kyynisiksi. Aina on helppo kääntää viha ulkoapäin tulevaan, se ei kuitenkaan tajua meitä, mokomakin ylimääräinen rasite.
Sitten vasemmalla noustaan barrikaadeille ja käytetään paljon päänsisäisiä resursseja osuvaan piikittelyyn ja lyttäämiseen sen sijaan, että seistäisiin ylväinä omien mielipiteiden takana, pohdittaisiin niiden kautta ratkaisuja ja otettaisiin vastaan, mitä tulee. Vihastuminen ja samalla mitalla takaisin sylkeminen tarjoavat vain ensiksimainitulle syyn loukkaantua. Lopulta kiistellään siitä, kenellä tässä nyt oli oikeus loukkaantua ja miksi, loukkaannutaan siitä, että toinenkin loukkantuu. Mutta unohdetaan, mitä haluaisimme tehdä ja minkä hyväksi. Minusta, sitä paitsi, kaikilla on okeus loukkaantua. Kun sattuu, niin sattuu. Eri asia on se, milloin loukkaantuminen julkisesti kannattaa, mitä sillä saavutetaan.

Sosiaalisessa mediassa on paljon hyviä puolia. Asioista tulee ilmiöitä nopeasti, pelkällä tykkäyksellä saa itselleen olon siitä, että olen mukana tässä, kuulun johonkin suurempaan. Isolla määrällä tykkäyksiä voi päästä vaikka uutisiin. Mielenosoituksilla on ainakin valtava symbolinen, yhteisöllistävä vaikutus. Sitä vaikutusta ei saisi aliarvioida. Yhteisöön kuulumalla, siitä nauttimalla, oman kädenjälkensä asioihin painamalla ja itsevarmuuttaan kasvattamalla voi kasvaa ihmiseksi, jolla on halu ja uskallus tehdä se, mikä tuntuu oikealta, ja takanaan joukko, joka toivottavasti vähän edes katsoo, ettei yksi kaadu.


Lähinnä pelkäänkin sitä, että katsooko. En ole elänyt 70-luvun nuorisokulttuurissa, äitini on. Siellä oli ilmeisesti hyvin tiukat yhteisöjen rajat ja normit, oli vaikeaa olla kuulumatta mihinkään. Pelkkä tietynnäköisenä tietyssä porukassa seisominen teki sinusta jonkun. Sait nopeasti taustallesi porukan, joka sinua tuki, ja vastaasi porukoita, jotka eivät sinua hyväksyneet. "Loikkaaminen" ryhmästä toiseen oli hankalaa, kaduilla tapeltiin, huudettiin ja kapinoitiin, mutta tunnetta oli. Haluttiin muuttaa maailma, unelmat piirrettiin tauluihin ja pujotettiin tukkaan. Kun Chilestä tuli pakolaisia Suomeen, heitä juostiin vastaan kyyneleet silmissä. Oli paloa, vaikka ei ollutkaan tarkkaa varmuutta siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mikä on kaikin puolin järkevää ja palvelee oikeaa etua.

Nykyäänkin on alakultturiporukoita, niitä on vielä enemmän. Mutta ainakin ne nuoret, joiden seurassa peruskoulussa opiskelin, siis siinä vaiheessa, jossa minuus on hukassa luontaisesti, vaikuttivat yhä irrallisemmilta. Kuin hyvin samannäköisiltä purkkapaloilta, jotka on purkitettu yhteen puhumaan rahasta, alkoholista ja harrastuksista. Olosuhteiden yhteen sulattamilta yksilöiltä, jotka kuitenkin saattavat vaihtaa yhteisöään heti, kun kännykkä hajoaa, ja tilalle ostetun snapchatissa ei ole jäljellä aiempia yhteystietoja.

Kuulostan raa'alta, mutta puhun myös omakohtaisesti. Siinä maailmassa, jossa elän, on niin kiire menestyä, saada äänensä kuuluviin ja kasvonsa pinnalle ennen kuin happi loppuu, että yhteisö jää väistämättä taka-alalle. Minulta on jäänyt monta. Enkä tarkoita, että yhden yhteisön kanssa olisikaan tarkoitus viettää koko elämää tai olisi vietetty 70-luvullakaan, mutta sillä hetkellä, kun yhteisö on yhdessä, siinä pitäisi olla sellainen fiilis, että tämä on nyt ainutlaatuista, hikistä ja ikuista. Sellaisen tunteen keskellä uskaltaa korottaa ääntään niiden asioiden puolesta, jotka tuntuvat tärkeiltä. Mennä ja tehdä, vaikka aikuiset sanoisivat mitä. Sellaisia yhteisökokemuksia minulla on teatteriproggiksien tekemisestä, esityskauden kohdalta. Mutta sekin huuma on naulattu kiinni lavasteisiin. Oikea elämä on pelottava paikka. Ja minusta se käy yhä pelottavammaksi koko ajan, kun globalisaatio ja some tuovat tarjottimelle niin monta asiaa, joista voisi suuttua samaan aikaan, ja sitten aikuisia, jotka painavalla äänellä perustelevat syyn suuttua olemattomiin (vaikka itse riitelevät hienommilla termeillä kongresseissa kaiken aikaa).

Faktalle uskollinen aikamme tarjoaa kaikkeen miljoona näkökulmaa. Yhä nuorempana ihmisen pitää uskaltaa päättää, minkä niistä takana seisoo. Ja aikuisena mielipiteen vaihtaminen on "valtava takinkääntö", petos suorastaan. Opiskelu on hyvästä, muuten ei ole ainakaan mitään, mihin vedota, mutta opiskeluaikaa pitäisi lyhentää ja oma ala löytää yhä nopeammin. Isot ihmiset vasta hukassa ovatkin, sisäinen lapsi tai oikea oma mielipide pitää laittaa aikaisin nukkumaan, pois aikuisten päätöksiä häiritsemästä. Maailman kamaluukisista on helppo lukea kirjoja ja katsoa elokuvia, turruttaa itsensä niin, ettei räiske enää tunnu. Sitten tunnottomuutta kutsutaan realismiksi ja opetetaan sitä nuorisollekin: "Tee päätöksesi harkiten, älä luota vieraisiin ihmisiin, mediaan, mihinkään."

Yksin olet sinä ihminen, mielipiteiden keskellä yksin.

Tuomas Kyrö esitti, jälleen Hesarissa (veljeni sanoo, että elän kuplassa, kun vetoan aina vain Hesariin, mutta luen minä muutakin), mielenkiitoisen, huumorilla höystetyn ajatuksen "Suhteellistamiskeskuksesta", joissa ihmiset asettuisivat toisenlaisten ihmisten "nahkoihin". Se tekisi minustakin hyvää.

Oma ideani on, että jokaiselle, sanotaan yli 13-vuotiaalle suomalaiselle asetettaisiin vuosittainen, vaikka kahden viikon kiintiö palkatonta työtä, joka pitää suorittaa jossain muualla kuin omissa töissä. Työn kuluttavuus ja haastavuus mitoitettaisiin ykilökohtaisesti.
Palkattomuus ei söisi palkallisten työpaikkoja tai vaatisi koulutusta, kun työjaksot suoritettaisiin sellaisten nimikkeiden apurina, joilla aikaa menee kohtuuttomasti koulutusta vaatimattomiin töihin. Esimerkiksi päiväkodeissa, kodinhoidossa, huoltotöissä...

Nuorille vuosittaiset kaksi viikkoa tarjoaisivat TET:in lailla työkokemusta, tutustumista eri aloihin ja tapoihin tehdä töitä sekä ihan hauskaa yhdessäoloa ihan eri ikäluokkien ja sosioekonomisten ryhmien tyyppien kanssa. Monet aikuiset muistaisivat taas, mitä on kohdata toinen ihminen ei-totutussa kontekstissa, mitä on mennä eri paikkaan aamubussilla. Mitä kaikkea maailmassa voi tehdä.
Kun kaikilla olisi sama kaksiviikkoinen jossain kohtaa vuotta, kateus ei nostaisi pahasti päätään eikä koulunkäynti tai työn tuottavuus kärsisi. Kokemuksia karttuisi. Voin jo kuvitella itseni harrastuspaikan aulassa juttelemassa: "Missä sä kävit sun palkattomat? Millasta oli? Mä olin..."

Tietysti jatkuvasti kehitetään uusia hyviä, pieniä yhteisöllisyyttä, tasapainottamista, tajuamista ja onnellisuuttakin edistäviä keinoja, tapoja työskennellä, auttaa, elää. Haluaisin vain, että rahaa ei aina nostettaisi pöydälle joka asiassa vain, jotta sen voi sitten näyttävästi vetää pöydältä alas, voittaa argumentin keskustelussa. Raha ei lue vanhuksille ääneen, vie koiraa puistoon, ota ihmistä kädestä ja kuiskaa korvaan, että me muutetaan tää maailma tänään.

Vaikka ei varmaan muutettaisikaan, lupa ja mahdollisuus uskoa siihen on kaikki, mitä me juuri nyt eniten tarvitsemme. Sillä vasta sitten, kun meillä on toivoa ja rohkeutta, me uskallamme kokeilla.