Sadunkorjuun aikaan - teatteri, elämäni ja minä

Eilen oli sellainen synkempi päivä. Sellainen aamu, jona sälekaihtimia avatessaan huomaa, että ne ovat jostakin kohtaa murtuneet, kääntyvät keskeltä toisiaan vasten ja reunasta ryppyyn ylös vedettäessä. Eivät päästä valoa kunnolla läpi eivätkä pidä sitä poissa, estä sitä kiipeämästä seinälle kalpenemaan ja tekemään huoneesta tyhjemmän kuin se ehkä onkaan.

Sellainen aamu, jona vuoden neljännet nappikuulokkeet lakkaavat toimimasta ja ensimmäistä kertaa tulee tajunneeksi, että liian monta kertaa pudonnut puhelin on murskannut kuulokereiän sisältäpäin, ja nyt se hiertää hajalle jokaisen sen halaukseen sukeltavan plugin. Sinä aamuna maksuerät puhelimesta eivät ole edes menneet, vaikka takuu onkin jo luikkinut tiehensä. Sinä aamuna sitä yrittää kytkeä metaforariippuvuutensa pois päältä, kieltäytyä vertautumasta ympäristönsäkin rikkovaan mobiililaitteeseen niin kuin kaikkeen elävään ja elottomaan, joka puhuu vähemmän kuin puhun itse. Sitä tahtoo viimeiseen asti olla mieluummin ihminen kuin pelkkä ihmisyyden näyttö, sellainen, joka harvoin riittää näytöksi ja on kerran asfaltin kohdattuaan peruuttamattomasti hajalla.

Sinä päivänä minä olin kiitollinen sateesta, pitkästä aikaa. Vaikka ihoni ärsyyntyy tekstiileistä etenkin silloin, kun sade tulee väliin, on kyynelten helpompi jaloitella silloin, kun niiden ympärillä sääkin vähän säälii itseään, ripustaa pilviä kuivumaan korkealle, taas uuden syksyn huuhteluaineelta tuoksuvaan ilmaan.

Ole tosissasi. Ole henkilökohtainen.


Minä olen kasvanut rehelliseksi kuin vihreä omena, joka tähän aikaan vuodesta putoaa oma-aloitteisesti siirtolapuutarha-aidan juureen. Yhdeltä puolelta valkea kuulas, vihreä raikas, viattoman näköinen ja silti niin täynnä väkevää voimaa, että voisi melkein ponnistaa mullasta kohti sitä huojuvaa valoa, jota kohti sen poski kääntyy. Ja sitten toiselta puolelta jo vähän sisältäpäin muussautunut, ruskistunut, kuplinut reikiä itseensä, yhtä oma-aloitteisesti kuin lähtenyt äkkiä etsimään omaa reittiään ennen kuin puu tai poimija tekevät päätöksen sen puolesta.

Jos omenan nostaa maasta odottaen, että sen toinen puoli noudattaa sisustuslehteen sopivaa symmetriaa, pettyy väkisinkin. Tai ainakin säikähtää. Pudottaa takaisin maahan ennen kuin edes tajuaa irrottavansa. Se maahan jäävä omena alkaa maatua happamalta puoleltaan, käydä näkymättömämmäksi, hapertua osaksi pohjaa, jolta ponnistaminen on ehkä sittenkin ylivoimaista yksin. Sille omenalle muodostuu tärkeäksi näyttää kuulas, kirkas puolensa, loppuun asti, vaikka sisältä se muuttuu yhä ontommaksi.

Se pelkää näyttää kaiken sen, mikä sen sai putoamaan. Vaikka ei se itsekään tiedä, miksi se putoaa yhä uudelleen. Ei se itsekään täysin uskalla myöntää toista kylkeään. Se tietää vain, ettei pomijoiden tai pudottajien syytä ole kaikki. Eikä myöskään omenan itsensä syytä. Se ei tiedä, pudotetaanko se vai putoaako se, vai molempia vai ei kumpaakaan, lensikö se alunperinkään ylös- vai alaspäin?

Tänä aamuna minä olin yhä olemassa. Sitä minä jaksan hokea, se saa toiveikkuuden kihelmöimään kaiken puutuneen pohjalla. Se onni ei mene vanhaksi, vaikka kaikkea muuta sydäntä repivän onnekasta, kaunista ja iloista vältän aktiivisesti ajattelemasta uudelleen. Kokemukseni kuluvat sitä mukaa, kun niitä pyörittelen, niiden onnilataus laskee tehoaan, ja pahimmillaan alan kyseenalaistaa - oliko se totta? Tapahtuiko minulle oikeasti jotain noin ainutlaatuista, elokuvallista, läpättävän lämmintä? Oliko se totta muillekin siinä, pienoistodellisuudessa, hetkessä? Minä haluan pitää muistot, jotka olen saanut, en suostu siihen, että mätää sylkevä kylkeni alkaa perustella niitä minulta pois. Siksi jätän voimavarat vitriiniin, ne eivät uusiudu, vaikka eivät kasvihuonekaasuiksi palaessaan karkaakaan. Ne ovat ilotulitteita, ilon ammuksia, joiden hylsyille palatessaan saa vain haikeuden katkusta henkeensä.

En ole tässä maailmassa yksin sen kanssa, miten yksin olen. En ole tämän maailman ainoa oikku, kankaan sitkeästi käppyrässä pysyvä kulma, en ainoa eliö, jota sattuu hengittää. Sattuu olla olemassa.

Mutta minä satun olemaan olemassa. Se on tärkeää, ja siitä pitää muistaa olla kiitollinen. Olen olemassa hyvin, minulla on monta käyttökelpoista raajaa, ajatuksista ylikuumeneva pää, joka ei mene rikki siitä, että sitä hakkaa tyynyyn. Silmäkulmat, joita rypistämällä pystyn itkemään silloin, kun pala kurkussa ei ota irrotakseen.

Minun ympärilläni on toisia samanlaisia, samalla tavalla erilaisia, eri tavalla samanlaisia, miehiä, naisia, ja kaikkea siltä väliltä, meitä kaikkia. Sen tajusin taas voimallisesti nyt viikonloppuna. Kukaan ei tahdo minulle pahaa. Silti en uskalla ottaa kädestä, pitää lähellä, kannatella yhdessä jotakin, mikä voisi olla juuri molempien ansiosta kiinnostavaa, tarkoitan enemmän, ainutlaatuisen tärkeää. Sellaista, jota joku ei tahtoisi päästää käsistään. Minä pelkään paljon, alan puhua suupielet sisäänpäin ja leuka kohti rintaa, teen itsestäni karikatyyrin, jotta se, joka saa iskun vatsaansa, ei olisi minä, vaan pelkkä kuva, tyhmä yleistys. Samaan aikaan panssarini estää asioita tapahtumasta, minua näyttämästä, vaikka haarniskani sisällä koko ajan kasvankin.

Vahvuutta on uskaltaa olla herkkä ja hereillä. Uskaltaa pysähtyä kesken askeleen, menettää rytminsä silläkin uhalla, että jalat menevät ristiin ja maa tulee vastaan. Sen uskaltaa tehdä, kun jostakin kajastaa jotain sellaista, mikä saa sydämen hikkaamaan. Jotakin, minkä vuoksi voisi hypätä tietämättä, saako itseään kiinni.

Minä pelkään katsoa ihmistä silmiin. Niin tehdessään voi kohdata vihaa, inhoa ja kylmyyttä, saada iskun vasten kasvoja. Se on kuitenkin hirveän harvinaista. Useammin kohtaa sen, ettei ihminen katso takaisin.

Sitä suojelee sydäntään väistelemällä, hyppäämällä varmuuden vuoksi sivuun jo ennen kuin kukaan tulee, varomalla törmäämästä vielä jonakin päivänä jostakin kasvaneeseen havaintoon siitä, että tosiaankin on muuttunut näkymättömäksi. Toisinaan sitä välttää katsomasta ihmisiin, ettei joutuisi luopumaan toivosta, ajatuksesta, että joku ihmisistä katsoo takaisin. Vaikka juuri nyt.

Kuitenkin kaikista suurinta, pelottavinta ja kauneinta on se, kun joku katsoo takaisin. Lempeästi, huvittuneesti, luottavaisesti, tarkkaavaisesti. Niin, että tajuaa, että on tullut nähdyksi. Kuin poliisisarjassa. Havaituksi. Hyväksytyksi.

Se on niin hirvittävän pelottavaa siksi, että itsesuojeluvaisto on siinä kohtaa ylityöllistetty, mahahaavan partaalla kaikesta stressistä. Se nostaa hätävilkut korkealle ja ujelluttaa sireenejä: "ÄLÄ LUOTA! Nyt ei saa rentoutua! Nyt jos lasket irti epävarmuudestasi ja leikit, että sinusta pidetään, niin tulee takkiin ja lujaa!" Minä taistelen viimeiseen asti, pidän kiinni sen ainoan varmuuden rippeistä, joka minulla on käytössä, sen varmuuden, ettei minusta voida pitää, en minä voi muuttua osaksi mitään ilman hirvittäviä kuukausimaksuja sisimmästäni, jatkuvaa näyttöä ystävyystaidoista tai kiinnostavista kyvyistä. Että minun pitää olla korkealla vuokralla siinä yhteisössä, jonne muut saavat muuttaa maksutta, koska heissä on se jokin, mikä minusta puuttuu.

Tänä vuonna minä olen itkenyt rajummin ja enemmän kuin vielä koskaan siksi, että minulle on hymyilty. Ei hymyilty siksi, koska niin kuuluu tehdä, ei siksi, että siitä saisi hyvämerkinnän omatunnon Wilma-järjestelmään. Vaan siksi, koska minut on nähty. Monta kertaa silloinkin, kun olen ollut varma, että ääriviivani ovat liiaksi hämärtyneet, kasvoni uponneet jonnekin merkityksettömään. Monessa paikassa, aina tammikuusta tähän päivään. Aina, kun mätä omenanposkeni on ehtinyt esittämään, ettei tuo voi olla totta, jossakin täytyy olla huijaus, se kaikki hyvä on tapahtunut uudestaan. Minulle on hymyilty ja minua on katsottu silmiin, minua on halattu ja minusta on heitetty läppää. Se on melkein kaikkein kauneinta. Kun joku vääntää vitsiä ihmisestä, se tuntee siinä ihmisessä jotakin sellaista, mikä tekee ihmisestä tietyn, ainutlaatuisen. Tärkeän ja sellaisen, joka kestää olla osa naurua, pitkää yhteistä narua, joka voi vaikuttaa hauraalta, mutta ehkä jonakin päivänä, jossakin minullekin, on sitä kaikkein kestävintä laatua.

Nyt viikonloppuna minä rakastuin taas teatteriin uudelleen. Olen aina puhunut siitä, miten suuri arvo sillä on, että esiintyjät ja katsojat sullotaan yhteiseen tilaan, maailma jätetään ulkopuolelle ja hetken viis veisataan siitä, onko se siellä yhä, kun ovet taas avataan. Kukaan ei oikeasti tunne toistaan kokonaan, mutta kulisseissa ja katsomoissa kaikki on hetken parhaimmillaan oikeampaa ja todellisempaa kuin siinä niin kovan oikeassa arjessa ilman käsikirjoitusta, ilman sitä rakennettua tilannetta, jossa minun on lupa tuijottaa sinua ilman, että joudun perustelemaan, miksi. Ja minulla on lupa esiintyä sinulle, teille, itselleni, ottaa tila haltuun yksin ja yhdessä ilman, että joku tulee vaatimaan selitystä. Kysymään, miten kehtaatkin tehdä itsestäsi tuollaisen numeron. Teatterissa ihmiset ja asiat kohtaavat, sulautuvat yhteen sellaiseksi kasaksi, jossa ei erota, kenen jalka on kenen, mutta sillä ei ole väliä, se on olennaista, yhteistä ja hyväksyvää. Ei ole olemassa suuria tunteita, päätöksiä, mekanismeja, rakenteita, vääryyksiä ja pelastuksia ilman niitä, jotka ne kokevat, itselleen ja toisilleen todistavat.

Teatterissa ihminen tulee nähdyksi. Siihen jokaisella on oikeus, jokainen tarvitsee sitä, oli sitten intro-, ekstro- tai naapurin Vertti. Ihminen ei tarvitse sääliä, sitä, kun tullaan taputtamaan päähän, hymyillään vaivaantuneesti ja sanotaan, että hienosti oot kuule pärjänny, jatka samaan malliin, jatka yksin pimeässä, ota keksi ja lopulta kuole pois.

Minulle jäi viikonloppuni kokemuksesta paljon mieleen. Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle. Pitää pysähtyä, että voi hyväksyä eksyneensä, löytää uudelleen suunnan, sellaisenkin, jota ei ole koskaan kokeillut. Mikään ei lopulta ole itsestäänselvää, mutta uskaltamalla kokeilla harvoin menettää mitään.

Rankinta on menettää sellaista, mihin on melkein antanut itsensä alkaa luottaa, vahingoissa, järjen vastusteluista huolimatta. Rankinta on muistaa kaikki ne hymyt, oikeat ihmiset, jotka näkevät, mutta menevät pois. Sanovat, joko paperilla, kasvotusten tai katseessa, että sinusta on vaikka mihin. Jaksa jatkaa etsimistä.

Minä jaksan jatkaa, vaikka se vie usein enemmän kuin antaa. Minä löydän itseni uudelleen joka päivä niin kauan kunnes minun ei enää tarvitse alituisesti etsiä, vaan voin luottaa siihen, että se on siellä jossakin, niin kuin kameran laturi, joka ei ole vieläkään löytynyt, mutta ON TALLESSA, jossakin täällä se on, sillä pois sitä ei ole heitetty.

En voi rakentaa vahvuuttani toisten ihmisten varaan, niin ihanalta ja tarpeelliselta kuin se nyt tuntuisikin. Voida vain heittäytyä johonkin sellaiseen, joka lempeänä, aidosti juuri minusta kiinnostuneena olisi turvallinen ja tietävä, pitäisi minut koossa, antaisi luvan olla. Sitä lupaa vain ei voi eikä saa kukaan toinen lopulta antaa, koska silloin se toinen voisi myös viedä sen pois, vahingossa tai tahallaan.

Minä olen itse ainoa ihminen, joka olen itseni kanssa hamaan loppuun saakka. Ainoa, joka täysin ja kokonaan tietää, mitä minun totuuteni sisältää. Lopulta se ei ole surullinen ajatus, vaan koko elämän vakuutus. Kukaan ei voi tulla sanomaan minulle, että tässä olet sinä, minä tiedän sen paremmin kuin tiedät itse. Ota tai jätä, hyväksy. Minun pitää itse luottaa siihen, että tiedän, kuka olen, mitä haluan ja arvostan, vaikka kaikki kohtaamani ihmiset eivät sitä mitenkään voikaan käsittää.

Psykiatrisella osastolla sanottiin, että tuo ja tuo osa ajatuksistasi ei ole sinun, se on sairauden. Luovu siitä, taistele vastaan, leikkaa pala itsestäsi pois. Minä en syytä ketään, mutta totean, että minussa se sai aikaan hajaantumista; yhä mietin, mikä osa minusta on OIKEASTI minua, mikä jotakin määrittelemätöntä ja pahaa, väärää, kiellettyä.

Olen luullakseni tajunnut, että minä olen minä kaikkineni, mätine ja elämänkirpeine ja valoa heijastavine puoliskoineni. Kaikesta voi vaikuttua, kaiken voi nähdä ja kaikesta voi löytää jotain. Minä en haluaisi, että kukaan joutuisi yksin taistelemaan sen kanssa, kuka on tai kuka on lupa olla. Minä lupaan itselleni tehdä kaikkeni teatterin suhteen, itseni ja kaikkien muiden tähden, kaikkien herkkien ja kompuroivien ja itsensä kanssa keskustelevien, yksinäisten ja vihaisten ja yksin toiveikkuuttaan tekohengittävien, kaikkien meidän ihmisten tähden, jotka vielä pystyvät ja suostuvat hetkellisiin teatterielämyksiin, hetkiin, jotka jäävät elämään.

Teatterissa, parhaimmillaan, me olemme kaikki tässä. Me olemme kaikki niin pieniä tässä maailmassa, että vasta toisemme nähdessämme meistä voi kasvaa jotakin oikeasti suurta.

Joka päivä uudelleen, minä päätän luottaa siihen, että minäkin olen täällä. Ja jonakin niistä päivistä, minä vielä uskallan nähdä ja tulen nähdyksi, kohtauksessa kohdatuksi ja kiireettömästi mukaan kuuluvaksi. Sellaisen sadunkorjuun aikaan, joka sadun siivellä onkin kaikista eniten totta.