Kaksi aivojeni oksistoissa istuskelijaa

Älä hermoile. Hengitä. Älä noin syvään. Pyörryttää.

Lähiaikoina olen havainnut puhuttelevani itseäni kovin usein suoraan ja vielä useammin kuin lasta. Katso mua, Maija. Kuuntele. Odota rauhassa. Nyt tehdään näin. Asia kerrallaan. Ensin toinen hiha, sitten toinen. Shh.

Ennen kaikkea: Älä pelkää.

Jossakin jumittavan vasemman hartian ja epätietoisena retkottavan oikean leukapielen välissä ovat nimittäin nousseet huterille koivilleen kaksi minussa uinunutta voimaa, jotka kumpikin yhtä pökerryksissään huitovat ja huutavat ja yrittävät tukistaa toisiaan. Siellä ovat pelko; se pieni, sitkeä ja sininen, sekä voima, siis se, joka ohuudestaan huolimatta aina seisoo suorassa ja katsoo syvälle silmiin.

Tuntuu, että pelko on kuin juuri päiväkoti-ikään tullut lapsi, joka on nukkunut huonosti. Sen yllä talvihaalarin vetoketju raapii kivuliaasti leukaa, kengissä on möhnäksi sulanutta lunta. Sen silmät ovat täynnä pakokauhua; mitä jos ruuaksi on sitä pahaa puuroa enkä jaksa syödä kaikkea? Mitä jos herään päiväunilta ennen toisia ja ovi on lukossa? Mitä jos syttyy tulipalo, kengät vaihtuvat eteisessä, astun väärään bussiin tai en uskalla kiivetä alas leikkimökin katolta? Jos joku suuttuu?

Voima puolestaan on se kiva päiväkodin täti, jolla on punaiset pampulat hiuksissaan tai keltaisia raitoja paidassaan ja iso leveä anorakki, joka tuoksuu lattialämmitteisen kylpyhuoneen maitomaiselta nestesaippualta. Se kiva päiväkodin täti, joka ei hymyile tahallaan, vaan tarkoituksella ja yksinkertaisesti TIETÄÄ, onko syytä olla huolissaan vai ei. Se, jota ei aluksi uskalla halata, mutta kun uskaltaa, ei kadu.

Mä, siis se kokonainen minä, taidan olla kasvamassa aikuiseksi. Siis sellaiseksi, joka kysyy ensin itseltään, mikä minulla on hätänä ja sitten vasta muilta. Sellaiseksi, joka luottaa itseensä sen verran, että voi luottaa toisiinkin - ja olla siten myös luottamuksen arvoinen.

Koska luottaminen on aina ollut mulle kaikista vaikeinta - paljon vaikeampaa kuin vaikka rakastaminen, haaveileminen tai innostuminen - mun sisällä pelko ja voima käyvät kädenvääntöerää numero 246. Mä en tunne itseäni kokonaiseksi; ennemmin olen kuin ontto puunrunko, jonka sisällä eri tunteet ja tunnelmat ottavat aina silloin tällöin vallan kuin itsestään liikoja luulevat teinioravat. Puun yläoksilla vieretysten, sen näköisinä kuin toisen läheisyys olisi epämiellyttävää, mutta siedettävissä, istuvat Pelko ja Voima, katselevat koko sekamelskaa ja puhaltelevat saippuakuplia. Voima heiluttelee jalkojaan. Pelko kiemurtelee.

"Tee jotain!" se vikisee. "Pysäytä tuo hulluus!"

"Kyllä se pysähtyy, kun on pysähtyäkseen. Tai ainakin rauhoittuu", lupaa Voima ja etsii oksalta kohtaa, jota aurinko vielä lämmittäisi.

"Miten? Milloin? Kerro!"

"En minä tiedä. Ehkä ei milloinkaan. Mutta jos niin on, niin ainakin hän tottuu siihen."

"Mihin?"

"Uskaltamiseen."

Mä olen viettänyt nyt hieman yli kaksi vuorokautta Pudasjärven Iso-Syöte-tunturin kupeessa äitini ja kummitätini kanssa. Täällä on hiljaista (jos ei oteta lukuun silloin tällöin kiljahtelevia lapsia, jotka spekuloivat, muuttuuko porealtaan vesi keltaiseksi, jos sinne pissaa), lumista, laajaa ja pehmeää. Olen käynyt hiihtämässä ensi kertaa sitten seiskaluokan (kesken reitin piti kyllä pysähtyä lukemaan kännykästä Wikipedia-artikkeli aiheesta "Murtomaahiihto; tekniikka; perinteinen"), kiivennyt jyrkkiä lumisia rinteitä ylös ja alas, syönyt hyvää kasvisruokaa ja laukussa lyttääntyneitä edamvoileipiä sekä halannut hirveä (se tuli luokseni valokuvattuani sitä hiljaa toistakymmentä minuuttia tyhjällä eläinpuiston käytävällä, puski turpansa aidan läpi ihan minuun kiinni ja antoi rapsuttaa itseään vaikka kuinka kauan.)

Vaikka ilo ja pakkasilma ovat täyttäneet keuhkoni, buffetateriointi vatsani ja lähikuvat eläinten ilmeistä muistikorttini, jonnekin pallean alapuolelle jää silti tilaa kylmälle, vellovalle alakulolle. Olen maannut selälläni hotellihuoneen keskeltä kuopalle painuvalla lisävuoteella ja yrittänyt ymmärtää, miksi. Miksi lumisella rinteellä seistessäni minua alkaa itkettää? Miksi, kun painan poskeni auton ikkunaan, huomaan toistavani ajatuksissani yhtä ja samaa, kämmenet kylmiksi jättävää sanaa: unohda. Ole hyvä ja unohda kaikki se hyvä, mikä sinua ympäröi, puhuttelee, kohtaa ja koskettaa, sillä mikään siitä ei ole tullut jäädäkseen.

Pelko on siitä taitava otus, että se osaa verhota itsensä totuuden, itsehillinnän, järjen ja aikuisuuden painaviin vaatteisiin. Vaikka se niissä isoissa saappaissaankin on yhä se päiväkodin retkipäivää jännittävä, alkukantainen olento, näyttäytyy arjessa helposti vain sen ulkomuoto; kylmä ja lähes kyyninen, leuka pystyssä kulkeva "järki".

"Älä luota mihinkään", se sanoo minulle ja madaltaa ääntään, etten kuulisi, miten sitä oikeasti itkettää. "Älä luota asioihin tai ihmisiin, älä varsinkaan itseesi. Koskaan et voi tietää, mitä tapahtuu. Koskaan et voi olla varma, mitä joku tai jokin oikeasti tarkoittaa. Ja vaikka jotkut sinusta nyt välittäisivätkin, niin kohta eivät piittaa enää. Olet saanut liian paljon liian lyhyessä ajassa. Kohta loppuu lukiokin. Asiat muuttuvat. Aika on kuin vettä, se pyyhkii mennessään elämäsi rakenteet, mutta viilentää samalla kirvelyn. Älä luota, niin et petykään. Et sinä enää pettyä kestäisi."

Usein minä kuuntelen. Helpointa on kuunnella, kun arki vie eteenpäin kuin nelosen ratikka, kolahdellen ja töyssähdellen, mutta aikataulussa ja jonkun toisen vastuulla. On helpompaa sääliä itseään vähän ja uskotella sen olevan hyvää kovuutta kuin antaa itsensä olla pehmeä ja huomata äkkiä olevansa peruuttamattomasti keskeltä kuopalla. Kyllähän aikuisilla hedelmilläkin on kova ja kiinteä kuori.

Pelko sanoo aina: älä välitä. Se ei tunnu lohdulliselta, mutta viilentää kuin kylmäpussi nyrjähdystä. Voima taas sanoo: välitä. Se tosin vaatii luottamusta, jonka rakentamista pelko hidastaa nyhtämällä siitä paloja kynsillään kuin vaahtomuovipatjasta. Pelko näyttäytyy itsenäisyytenä, kykynä selvittää ja selviytyä, pärjätä ja sietää. Pelko on joustamaton ja tarkkarajainen - tuttu, mutta tylsä tila, joka pienenee sitä mukaa, kun alkaa tuntua turvalliselta.

Luottamus taas vaatii uskallusta heittäytyä tietämättä, mitä tuleman pitää. Se vaatii uskoa siihen, että alastulo on pehmeä, tai jos ei ole, niin kyllä mustelmat paranevat. Pelätessään ihminen jäykistyy, vaikka todellisuudessa turvallisinta on kaatua silloin, kun jo valmiiksi joustaa polvista. Siis kun tietää, että tässä voi käydä köpelösti, mutta katsotaan.

Nyt täällä kaukana ja kylmässä, missä lunta on polviin asti eikä taivaskaan vedä vatsaa sisään, minusta tuntuu, että vihdoin näen pelon univormun taakse. Näen sen kömpelön viisivuotiaan, joka olin, ja osin olen yhä. Sen, joka pelkäsi eniten maailmassa jonkun saavan tietää, ettei se vielä oikeasti osaa itse solmia kengännauhoja.

Silloin se voima, joka joskus oli päiväkodin täti, äiti tai isosisko, mutta joka nykyisin asuu jossakin jumittavan hartiani alapuolella, nostaa leukaansa ja puhuttelee minua kuin lasta ja aikuista samaan aikaan.

"Hengitä, Maija. Nyt mennään."

Sadunkorjuun aikaan - teatteri, elämäni ja minä

Eilen oli sellainen synkempi päivä. Sellainen aamu, jona sälekaihtimia avatessaan huomaa, että ne ovat jostakin kohtaa murtuneet, kääntyvät keskeltä toisiaan vasten ja reunasta ryppyyn ylös vedettäessä. Eivät päästä valoa kunnolla läpi eivätkä pidä sitä poissa, estä sitä kiipeämästä seinälle kalpenemaan ja tekemään huoneesta tyhjemmän kuin se ehkä onkaan.

Sellainen aamu, jona vuoden neljännet nappikuulokkeet lakkaavat toimimasta ja ensimmäistä kertaa tulee tajunneeksi, että liian monta kertaa pudonnut puhelin on murskannut kuulokereiän sisältäpäin, ja nyt se hiertää hajalle jokaisen sen halaukseen sukeltavan plugin. Sinä aamuna maksuerät puhelimesta eivät ole edes menneet, vaikka takuu onkin jo luikkinut tiehensä. Sinä aamuna sitä yrittää kytkeä metaforariippuvuutensa pois päältä, kieltäytyä vertautumasta ympäristönsäkin rikkovaan mobiililaitteeseen niin kuin kaikkeen elävään ja elottomaan, joka puhuu vähemmän kuin puhun itse. Sitä tahtoo viimeiseen asti olla mieluummin ihminen kuin pelkkä ihmisyyden näyttö, sellainen, joka harvoin riittää näytöksi ja on kerran asfaltin kohdattuaan peruuttamattomasti hajalla.

Sinä päivänä minä olin kiitollinen sateesta, pitkästä aikaa. Vaikka ihoni ärsyyntyy tekstiileistä etenkin silloin, kun sade tulee väliin, on kyynelten helpompi jaloitella silloin, kun niiden ympärillä sääkin vähän säälii itseään, ripustaa pilviä kuivumaan korkealle, taas uuden syksyn huuhteluaineelta tuoksuvaan ilmaan.

Ole tosissasi. Ole henkilökohtainen.


Minä olen kasvanut rehelliseksi kuin vihreä omena, joka tähän aikaan vuodesta putoaa oma-aloitteisesti siirtolapuutarha-aidan juureen. Yhdeltä puolelta valkea kuulas, vihreä raikas, viattoman näköinen ja silti niin täynnä väkevää voimaa, että voisi melkein ponnistaa mullasta kohti sitä huojuvaa valoa, jota kohti sen poski kääntyy. Ja sitten toiselta puolelta jo vähän sisältäpäin muussautunut, ruskistunut, kuplinut reikiä itseensä, yhtä oma-aloitteisesti kuin lähtenyt äkkiä etsimään omaa reittiään ennen kuin puu tai poimija tekevät päätöksen sen puolesta.

Jos omenan nostaa maasta odottaen, että sen toinen puoli noudattaa sisustuslehteen sopivaa symmetriaa, pettyy väkisinkin. Tai ainakin säikähtää. Pudottaa takaisin maahan ennen kuin edes tajuaa irrottavansa. Se maahan jäävä omena alkaa maatua happamalta puoleltaan, käydä näkymättömämmäksi, hapertua osaksi pohjaa, jolta ponnistaminen on ehkä sittenkin ylivoimaista yksin. Sille omenalle muodostuu tärkeäksi näyttää kuulas, kirkas puolensa, loppuun asti, vaikka sisältä se muuttuu yhä ontommaksi.

Se pelkää näyttää kaiken sen, mikä sen sai putoamaan. Vaikka ei se itsekään tiedä, miksi se putoaa yhä uudelleen. Ei se itsekään täysin uskalla myöntää toista kylkeään. Se tietää vain, ettei pomijoiden tai pudottajien syytä ole kaikki. Eikä myöskään omenan itsensä syytä. Se ei tiedä, pudotetaanko se vai putoaako se, vai molempia vai ei kumpaakaan, lensikö se alunperinkään ylös- vai alaspäin?

Tänä aamuna minä olin yhä olemassa. Sitä minä jaksan hokea, se saa toiveikkuuden kihelmöimään kaiken puutuneen pohjalla. Se onni ei mene vanhaksi, vaikka kaikkea muuta sydäntä repivän onnekasta, kaunista ja iloista vältän aktiivisesti ajattelemasta uudelleen. Kokemukseni kuluvat sitä mukaa, kun niitä pyörittelen, niiden onnilataus laskee tehoaan, ja pahimmillaan alan kyseenalaistaa - oliko se totta? Tapahtuiko minulle oikeasti jotain noin ainutlaatuista, elokuvallista, läpättävän lämmintä? Oliko se totta muillekin siinä, pienoistodellisuudessa, hetkessä? Minä haluan pitää muistot, jotka olen saanut, en suostu siihen, että mätää sylkevä kylkeni alkaa perustella niitä minulta pois. Siksi jätän voimavarat vitriiniin, ne eivät uusiudu, vaikka eivät kasvihuonekaasuiksi palaessaan karkaakaan. Ne ovat ilotulitteita, ilon ammuksia, joiden hylsyille palatessaan saa vain haikeuden katkusta henkeensä.

En ole tässä maailmassa yksin sen kanssa, miten yksin olen. En ole tämän maailman ainoa oikku, kankaan sitkeästi käppyrässä pysyvä kulma, en ainoa eliö, jota sattuu hengittää. Sattuu olla olemassa.

Mutta minä satun olemaan olemassa. Se on tärkeää, ja siitä pitää muistaa olla kiitollinen. Olen olemassa hyvin, minulla on monta käyttökelpoista raajaa, ajatuksista ylikuumeneva pää, joka ei mene rikki siitä, että sitä hakkaa tyynyyn. Silmäkulmat, joita rypistämällä pystyn itkemään silloin, kun pala kurkussa ei ota irrotakseen.

Minun ympärilläni on toisia samanlaisia, samalla tavalla erilaisia, eri tavalla samanlaisia, miehiä, naisia, ja kaikkea siltä väliltä, meitä kaikkia. Sen tajusin taas voimallisesti nyt viikonloppuna. Kukaan ei tahdo minulle pahaa. Silti en uskalla ottaa kädestä, pitää lähellä, kannatella yhdessä jotakin, mikä voisi olla juuri molempien ansiosta kiinnostavaa, tarkoitan enemmän, ainutlaatuisen tärkeää. Sellaista, jota joku ei tahtoisi päästää käsistään. Minä pelkään paljon, alan puhua suupielet sisäänpäin ja leuka kohti rintaa, teen itsestäni karikatyyrin, jotta se, joka saa iskun vatsaansa, ei olisi minä, vaan pelkkä kuva, tyhmä yleistys. Samaan aikaan panssarini estää asioita tapahtumasta, minua näyttämästä, vaikka haarniskani sisällä koko ajan kasvankin.

Vahvuutta on uskaltaa olla herkkä ja hereillä. Uskaltaa pysähtyä kesken askeleen, menettää rytminsä silläkin uhalla, että jalat menevät ristiin ja maa tulee vastaan. Sen uskaltaa tehdä, kun jostakin kajastaa jotain sellaista, mikä saa sydämen hikkaamaan. Jotakin, minkä vuoksi voisi hypätä tietämättä, saako itseään kiinni.

Minä pelkään katsoa ihmistä silmiin. Niin tehdessään voi kohdata vihaa, inhoa ja kylmyyttä, saada iskun vasten kasvoja. Se on kuitenkin hirveän harvinaista. Useammin kohtaa sen, ettei ihminen katso takaisin.

Sitä suojelee sydäntään väistelemällä, hyppäämällä varmuuden vuoksi sivuun jo ennen kuin kukaan tulee, varomalla törmäämästä vielä jonakin päivänä jostakin kasvaneeseen havaintoon siitä, että tosiaankin on muuttunut näkymättömäksi. Toisinaan sitä välttää katsomasta ihmisiin, ettei joutuisi luopumaan toivosta, ajatuksesta, että joku ihmisistä katsoo takaisin. Vaikka juuri nyt.

Kuitenkin kaikista suurinta, pelottavinta ja kauneinta on se, kun joku katsoo takaisin. Lempeästi, huvittuneesti, luottavaisesti, tarkkaavaisesti. Niin, että tajuaa, että on tullut nähdyksi. Kuin poliisisarjassa. Havaituksi. Hyväksytyksi.

Se on niin hirvittävän pelottavaa siksi, että itsesuojeluvaisto on siinä kohtaa ylityöllistetty, mahahaavan partaalla kaikesta stressistä. Se nostaa hätävilkut korkealle ja ujelluttaa sireenejä: "ÄLÄ LUOTA! Nyt ei saa rentoutua! Nyt jos lasket irti epävarmuudestasi ja leikit, että sinusta pidetään, niin tulee takkiin ja lujaa!" Minä taistelen viimeiseen asti, pidän kiinni sen ainoan varmuuden rippeistä, joka minulla on käytössä, sen varmuuden, ettei minusta voida pitää, en minä voi muuttua osaksi mitään ilman hirvittäviä kuukausimaksuja sisimmästäni, jatkuvaa näyttöä ystävyystaidoista tai kiinnostavista kyvyistä. Että minun pitää olla korkealla vuokralla siinä yhteisössä, jonne muut saavat muuttaa maksutta, koska heissä on se jokin, mikä minusta puuttuu.

Tänä vuonna minä olen itkenyt rajummin ja enemmän kuin vielä koskaan siksi, että minulle on hymyilty. Ei hymyilty siksi, koska niin kuuluu tehdä, ei siksi, että siitä saisi hyvämerkinnän omatunnon Wilma-järjestelmään. Vaan siksi, koska minut on nähty. Monta kertaa silloinkin, kun olen ollut varma, että ääriviivani ovat liiaksi hämärtyneet, kasvoni uponneet jonnekin merkityksettömään. Monessa paikassa, aina tammikuusta tähän päivään. Aina, kun mätä omenanposkeni on ehtinyt esittämään, ettei tuo voi olla totta, jossakin täytyy olla huijaus, se kaikki hyvä on tapahtunut uudestaan. Minulle on hymyilty ja minua on katsottu silmiin, minua on halattu ja minusta on heitetty läppää. Se on melkein kaikkein kauneinta. Kun joku vääntää vitsiä ihmisestä, se tuntee siinä ihmisessä jotakin sellaista, mikä tekee ihmisestä tietyn, ainutlaatuisen. Tärkeän ja sellaisen, joka kestää olla osa naurua, pitkää yhteistä narua, joka voi vaikuttaa hauraalta, mutta ehkä jonakin päivänä, jossakin minullekin, on sitä kaikkein kestävintä laatua.

Nyt viikonloppuna minä rakastuin taas teatteriin uudelleen. Olen aina puhunut siitä, miten suuri arvo sillä on, että esiintyjät ja katsojat sullotaan yhteiseen tilaan, maailma jätetään ulkopuolelle ja hetken viis veisataan siitä, onko se siellä yhä, kun ovet taas avataan. Kukaan ei oikeasti tunne toistaan kokonaan, mutta kulisseissa ja katsomoissa kaikki on hetken parhaimmillaan oikeampaa ja todellisempaa kuin siinä niin kovan oikeassa arjessa ilman käsikirjoitusta, ilman sitä rakennettua tilannetta, jossa minun on lupa tuijottaa sinua ilman, että joudun perustelemaan, miksi. Ja minulla on lupa esiintyä sinulle, teille, itselleni, ottaa tila haltuun yksin ja yhdessä ilman, että joku tulee vaatimaan selitystä. Kysymään, miten kehtaatkin tehdä itsestäsi tuollaisen numeron. Teatterissa ihmiset ja asiat kohtaavat, sulautuvat yhteen sellaiseksi kasaksi, jossa ei erota, kenen jalka on kenen, mutta sillä ei ole väliä, se on olennaista, yhteistä ja hyväksyvää. Ei ole olemassa suuria tunteita, päätöksiä, mekanismeja, rakenteita, vääryyksiä ja pelastuksia ilman niitä, jotka ne kokevat, itselleen ja toisilleen todistavat.

Teatterissa ihminen tulee nähdyksi. Siihen jokaisella on oikeus, jokainen tarvitsee sitä, oli sitten intro-, ekstro- tai naapurin Vertti. Ihminen ei tarvitse sääliä, sitä, kun tullaan taputtamaan päähän, hymyillään vaivaantuneesti ja sanotaan, että hienosti oot kuule pärjänny, jatka samaan malliin, jatka yksin pimeässä, ota keksi ja lopulta kuole pois.

Minulle jäi viikonloppuni kokemuksesta paljon mieleen. Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle. Pitää pysähtyä, että voi hyväksyä eksyneensä, löytää uudelleen suunnan, sellaisenkin, jota ei ole koskaan kokeillut. Mikään ei lopulta ole itsestäänselvää, mutta uskaltamalla kokeilla harvoin menettää mitään.

Rankinta on menettää sellaista, mihin on melkein antanut itsensä alkaa luottaa, vahingoissa, järjen vastusteluista huolimatta. Rankinta on muistaa kaikki ne hymyt, oikeat ihmiset, jotka näkevät, mutta menevät pois. Sanovat, joko paperilla, kasvotusten tai katseessa, että sinusta on vaikka mihin. Jaksa jatkaa etsimistä.

Minä jaksan jatkaa, vaikka se vie usein enemmän kuin antaa. Minä löydän itseni uudelleen joka päivä niin kauan kunnes minun ei enää tarvitse alituisesti etsiä, vaan voin luottaa siihen, että se on siellä jossakin, niin kuin kameran laturi, joka ei ole vieläkään löytynyt, mutta ON TALLESSA, jossakin täällä se on, sillä pois sitä ei ole heitetty.

En voi rakentaa vahvuuttani toisten ihmisten varaan, niin ihanalta ja tarpeelliselta kuin se nyt tuntuisikin. Voida vain heittäytyä johonkin sellaiseen, joka lempeänä, aidosti juuri minusta kiinnostuneena olisi turvallinen ja tietävä, pitäisi minut koossa, antaisi luvan olla. Sitä lupaa vain ei voi eikä saa kukaan toinen lopulta antaa, koska silloin se toinen voisi myös viedä sen pois, vahingossa tai tahallaan.

Minä olen itse ainoa ihminen, joka olen itseni kanssa hamaan loppuun saakka. Ainoa, joka täysin ja kokonaan tietää, mitä minun totuuteni sisältää. Lopulta se ei ole surullinen ajatus, vaan koko elämän vakuutus. Kukaan ei voi tulla sanomaan minulle, että tässä olet sinä, minä tiedän sen paremmin kuin tiedät itse. Ota tai jätä, hyväksy. Minun pitää itse luottaa siihen, että tiedän, kuka olen, mitä haluan ja arvostan, vaikka kaikki kohtaamani ihmiset eivät sitä mitenkään voikaan käsittää.

Psykiatrisella osastolla sanottiin, että tuo ja tuo osa ajatuksistasi ei ole sinun, se on sairauden. Luovu siitä, taistele vastaan, leikkaa pala itsestäsi pois. Minä en syytä ketään, mutta totean, että minussa se sai aikaan hajaantumista; yhä mietin, mikä osa minusta on OIKEASTI minua, mikä jotakin määrittelemätöntä ja pahaa, väärää, kiellettyä.

Olen luullakseni tajunnut, että minä olen minä kaikkineni, mätine ja elämänkirpeine ja valoa heijastavine puoliskoineni. Kaikesta voi vaikuttua, kaiken voi nähdä ja kaikesta voi löytää jotain. Minä en haluaisi, että kukaan joutuisi yksin taistelemaan sen kanssa, kuka on tai kuka on lupa olla. Minä lupaan itselleni tehdä kaikkeni teatterin suhteen, itseni ja kaikkien muiden tähden, kaikkien herkkien ja kompuroivien ja itsensä kanssa keskustelevien, yksinäisten ja vihaisten ja yksin toiveikkuuttaan tekohengittävien, kaikkien meidän ihmisten tähden, jotka vielä pystyvät ja suostuvat hetkellisiin teatterielämyksiin, hetkiin, jotka jäävät elämään.

Teatterissa, parhaimmillaan, me olemme kaikki tässä. Me olemme kaikki niin pieniä tässä maailmassa, että vasta toisemme nähdessämme meistä voi kasvaa jotakin oikeasti suurta.

Joka päivä uudelleen, minä päätän luottaa siihen, että minäkin olen täällä. Ja jonakin niistä päivistä, minä vielä uskallan nähdä ja tulen nähdyksi, kohtauksessa kohdatuksi ja kiireettömästi mukaan kuuluvaksi. Sellaisen sadunkorjuun aikaan, joka sadun siivellä onkin kaikista eniten totta.

Liitutaulutukaanin nukahdettua

... on aikaa taas ajatella.

Taas on vierähtänyt neljä päivää viimeisimmästä vasemman etusormeni powerstep-tunnista tällä näppäimistöllä. Jos yhdellä sormella näpyttämisessä järjestettäisiin sm-kisat (jota en oikeastaan ihmettelisi hetkeäkään tässä jäänalaisen jääkiekon ja koirillelepertelykisojen luvatussa maassa), voittaisin varmaan jonkin palkinnon. Tai sitten en edes ottaisi osaa. Kauhea stressi. Ei minulla ole aikaa alkaa laatia itselleni valmennusohjelmaa.

No niin. Hukun taas öihin sekaviin. Feel you, Hector.

Tänään ja eilen veljeni, perheystävämme, äitini ja minäni olemme yhdessä tuunailleet minuni ja äitini uutta asuntoa. Eteinen on maalattu sävyllä Nukkumatti (hitusen harmahtavaa farkunsinistä), joka sopii hyvin vallitsevaan elämäntilanteeseen. En ole käynyt täällä kuin nukkumassa toukokuussa ja muutamana yönä kesäkuussa. Toukokuussa Nukkumatti tavoitti minut usein jo eteisessä. Nyt heinäkuussa Nukkumatti taas on jäänyt kohteliaisuuttaan eteiseen, sillä minulla on ollut vaikeuksia nukahtaa. Kuten olen tainnut mainita aikaisemminkin. Murmelin blogi.

Ei Nukkumatille tarvitsisi opettaa käytöstapoja. Siinä ammatissa pitäisi olla laillistettu nukuttamisen monopoliasema ja rajoittamaton pääsy ihmisten unentarve - dataan. Sitten, kun menee punaiselle, Nukkumatti painaisi sisään ja heittäisi unihiekat kohteensa naamariin yksinkertaisen tehokkaalla Pää Tyynyyn - periaatteella.

Olohuoneessa on entisen "Latte"- sävyn (kaksiviikkoisen persikkasoseella elävän ihmislapsen puklua) tilalla "Horisontti" (semmosta vaaleansinistä). Oma huoneeni on nyt suunnilleen kermanvalkoinen. Ikean parvisänky on koottu, olen nukkunut siinä jo yhden yön ja lyönyt siihen pääni neljä kertaa. Myös kirjahylly, keltainen, on Ikeasta. Liitutaulutarrasta improvisoin leikkaamalla ja seinään liimaamalla tukaanin puussa ja sudenkorennon. Elämäni varrella askartelemani "eläinhahmot" saavat huoneessani kunniasijan. Niitä on vähän joka paikassa. Ainoa ongelma on, että kaikki tämä yhdistettynä Tiimarista muinoin hankittuun vaaleanvihreään pupulamppuun ja hiukan ampiaisenpesää muistuttavaan kattovalaisimeen, tuo mieleen esikoispojan ekan oman huoneen. "Rasavillin unelma - 8-vuotiaan pojan huoneessa eläinteema ja pirteät värit saavat pikku-löytöretkeilijän viihtymään." - Koti & Lapio 7/15

Pikku-löytöretkeilijä. Sehän mä melkein olen. Paitsi etten ole pikku. Kehonkoostumuksellisesti en tietenkään. Psyykkis-emotionaalis-sosiaalis-lojaalis-banaalis-halaamis-munaamis-meinaansiis-eipliis - akselilla mitattuna en myöskään haluaisi olla enää pieni. En tosiaan. Mutta kuten olen jo tässä lähiaikoina blogissani mutissut, epävarmuuteni kasvu ajaa minut yhä lapsenomaisempaan käytökseen. Väsymys ajaa yhä kasvavaan epävarmuuteen. Ja kun epävarmuus on kasvanut niin isoksi, että luulee jo saavuttaneensa aikuisen oikeudet, mutta ei silti suostu muuttamaan pois lapsuudenkodistaan vatsanpohjastani, en enää kykene nukkumaan, mikä antaa lisää puhtia epävarmuudelle ja yliherkkyydelle suhteessa muihin ihmisiin. Minä nauran hervottomasti ja sopivan tilaisuuden tullen poistun itkemään pois epämääräistä, kalvavaa kipua.

Ensimmäistä kertaa tämä kipu on epämääräistä. En osaa sysiä sitä minkään yksittäisen tekijän syyksi kuten muinoin syömishäiriössä. Silloin se oli se viides lettu, jonka sain melkein jätettyä ottamatta itseannostelujonon hämminkiä hyödyntämällä, mutta jonka haukansilmäinen hoitaja livautti lautaselleni kylmästi kahahtaen juuri, kun luulin välttäneeni taas yhdet 80 painonnostotavoitetta palvelevaa kaloria. Sittemmin ahdistus on ollut selitettävissä elämäni kulissien yhtäkkisillä, sysäyksittäisillä murentumisilla; sanattomalla tai sanallisella kommentilla, tai sitten tapahtumalla, joka kalahtaa otsaan kuin koripallo, jota en saa kiinni tai kaapinovi, joka avataan kasvoilleni, koska minua ei ole nähty.

Lähiaikoina olen nähnyt unen piiloleikistä, jossa voitonriemu nousee keuhkoihin asti, kun tajuan, ettei kukaan löydä minua. Se muuttuu jääksi ja vaikeuttaa hengittämistä siinä vaiheessa, kun ymmärrän, ettei kukaan edes etsi. Havahdun käsittämään, että se pieni leveähartainen ja silinteripäinen Mr.Nobody, jonka kuvittelin itselleni osastolla konkretisoidakseni sen, että lihomisestani tai painoindeksistäni ei välitä kukaan, siis nobody, on nyt todella ainoa OMAN melkein aikuisen elämäni jäsen, joka välittää. Hiukan humoristinen lausahdus, jonka itseni kannustukseksi kehitin, oli "Mr. Nobody cares". Siihen liittyi usein mielikuva tästä terveysfanaattisesta silinteripäästä, joka jää yksin luennoimaan puun juurelle, kun koko muu maailma kääntää sille selkänsä. Minä tajuan nyt, tai ainakin voimakkasti tunnen, että Mr. Nobody ei olekaan vihamieheni, tai edes mikään terveysfanaatikko, vaan tulevaisuuden minä itse, yksi monista alter-kekoistani. Minä itse, joka kimmottuaan ojasta ulkoavaruuteen kaikissa ihmissuhteissaan, yrittää halata itse itseään.

Sillä sitä minä teen jo nyt. Kun sateinen kesä, harmaana vellova väsymys ja liian monta syötyä voileipää kaatavat minut lattialle luovuttamaan pois kahdessa vuodessa kertyneitä kyyneleitä, minuun iskee niin kokonaisvaltainen yksinäisyyden kipu, että lopulta yritän halata itseäni ja kuvitella, että se on joku muu. Oma halaus pitää kasassa silloin, kun on pakko jaksaa. Veljen jättimäisen koiran halaus iskee minulta hampaat yhteen, mutta on niin pentumaisen nopea, ettei ehdi koiraterapiaksi asti. Omasta koirastani olen tottunut huolehtimaan, joten sen halaaminen vie minut enemmänkin juuri pystyvään aikuis-illusioon.

Äidin halaus tuntuu näissä tilanteissa ajatuksenakin jostain syystä kuvottavalta, ei siksi, että pitäisin äitiäni kuvottavana, vaan siksi, että äiti on ainoa ihminen, halaaja, kuuntelija tai puhuja, joka on ollut elämässäni tiiviisti läsnä aina, erityisesti vaikeina kausina. Äidin kanssa pystyn puhumaan käytännöllisesti katsoen aivan kaikesta, hän tietää minusta kaiken, minkä ulkopuolinen voi tietää, ja on aina olemassa minulle, jos tarvitsen. Minussa kasvaa älyttömiä agressioita sitä järkkymätöntä kotikudosta kohtaan, jota äiti minulle edustaa. Haluan itsenäistyä, se on kiireeltä tuntuva läpätys palleassa, mutta itsenäistyminen on tyhjää ja raskasta silloin, kun minuuteni valtio on niin itsenäinen, että muut ihmisvaltiot eivät anna sille lupaa osallistua edes kiireellisiin kongresseihin.

Olet käsittänyt väärin, Maija, ei kukaan sinua vihaa. En minä niin ole väittänytkään. Mutta lause, jonka kopioin tämän blogin alareunaan aloittaessani sen huhtikuussa 2013, on osoittautunut yllättävän todeksi. "Ajatella, miten yksin sellainen on, jota kaikki pelkäävät." - Nuuskamuikkunen. Minä pelkään satuttavani ihmisiä, koska minua on satutettu niin monesti ja monin tavoin, enkä halua aiheuttaa sellaista kenellekään. Tietysti luottamuksen hajoaminen tekee sen uudellenkokoamisesta vaikeampaa ja liimatut sirpaleet pirstaloituvat helpommin uudelleen, mikä voi selittää negatiivisten kanssakäymiskokemusteni suurta määrää. Mutta koska minä pelkään niin kovin, se näkyy minusta, ja ihmiset reagoivat siihen.

Maailma ja minun lähiympätistöni ovat täynnä ihastuttavia, hyväntahtoisia, älykkäitä ihmisiä. He eivät halua minun ahdistuvan enää enempää, joten he pysyttelevät loitolla, vaikka minä sanon heille, että älkää pysytelkö. Toinen, kipeämpi syy vetäytymiseen on se, että minä en ole näin epäluontevana miellyttävää seuraa. Nauran kimeästi, esitän kärkeviä vasta-argumentteja kuullakseni itse, että ääneni on vielä tallella ja viljelen niin erikoista huumoria, etten aivan tunnista sitä itsekään.

Kolmas syy lienee se, että kuten joku psykologi Anna-lehdessä totesi (äitini tilaa sitä, minä luen vain "solidaarisuussyistä") : Kun ihmissuhteissa asetetaan velvoitteita toiselle osapuolelle, toteutuu usein päinvastainen vaikutus. Antakaas olla, kun minä harjoittelen OMAN psykologini neuvosta ääneen lausuttua rehellisyyttä ja pläjäytän ilmoille: "Minulla on niin ikävä teitä jo nyt. Älkää jättkö minua. Voitaisiinko nähdä kesällä? Syksyllä? Joskus? Bileet? Minulla on vaikeuksia, mutta välitän teistä kovasti." Silloin ihmiset säikähtävät, luulevat minua narsistiseksi ripustautujaksi tai muuten vain hämmentyvät, ja saan olla varma, ettei yhteydenottoja kuulu. Jos minä otan yhteyttä, niin ikävä kyllä ei käy. Ihmiset eivät halua vapaaehtoisesti olla epämukavassa tilanteessa. Ystävyys on vapaaehtoista toimintaa ja siinä on tarkoitus rentoutua, kokea iloa, yhteenkuuluvuutta, turvaa ja varmuutta itsestä sekä muista. Minä ymmärrän, ettei hermostunut seurani palvele tätä tarkoitusta, eikä kukaan tarkoita minulle pahaa, mutta se ei tee tästä yksinäisyydestä yhtään vähemmän tuskallista.

Tietysti minä alan kaivata myös romanttista rakkautta. Minun täytyy hyväksyä, että se pohjaa biologiaan. Koskaan aikaisemmin miehet eivät ole tuoksuneet näin kauniisti. Siis meinaan, konkreettisesti. Tämän kesän säät eivät toisaalta ole altistaneet juuri ketään dödöpettäähikoilulle, se voi olla osasyy, mutta silti. Minä kaipaan ihmistä, jonka kanssa heitellä vitsiä sellaisella tuntinopeudella, että päässä poksuu. Minä kaipaan haastajaa, mutta silti ihmistä, jota päin voi juosta ilman, että putoaa maahan. Jotakuta, joka ei pitäisi minua kielikuvieni, hihitykseni tai neulomieni pehmoeläinten takia lapsellisena, vaan ihmisenä, jossa on monta, toisiaan rikastuttavaa tasoa. Jotakuta, jonka kanssa puhua politiikasta ja tapetoida seinää. Valvoa koko yö ja päätyä jonnekin roskakatoksen ja kuunsillan väliin, myttyyn. Jotakuta lähelle, tässä, nyt ja vielä huomenna.

Vielä viimeiseksi, puoli neljältä yöllä, minä totean, että kyllä, tämä blogi on erityisen henkilökohtainen pökäle. Joku tietotekninen ihminen voisi todeta, että minä otan isoja riskejä, kun hajotan itseni näin avoimesti atomeihin, joita kuka tahansa voi käyhdä tulkitsemassa. Mutta minun elämänfilosofiani kivijalkaan kuuluu, ettei rehellisyyttä tarvitse katua silloin, kun se ei  varsinaisesti loukkaa ketään. Tämä olen minä.

Oikeus olla kesannolla, kello nolla nolla.

Ainakin yhdeksän viime päivän ajan olen kaivannut tuttua näppäimistöäni. En edes eniten silloin, kun kännykän autocorrect korjaa "mun työt" muotoon "munat työttömänä" tai silloin, kun pitäisi kirjoittaa ohjelman toteutusohjeita  vapaahetken viimeisillä minuuteilla paperiroskiksesta löytyneellä tussilla - joka sekin tuntuu kuivahtaneen. Eniten olen kaivannut bloginkirjoitusmahdollisuutta öisin, silloin, kun jaloille ei löydy sängyn puitteissa ainuttakaan hiukan viileämpää kohtaa, käsien kuivuus aiheuttaa verenvuotoa niveliä taivutettaessa, ja pää on tupaten täynnä toisiaan töniviä ajatuksia, joiden hiljentämiseen minulla ei ole minkäänlaista auktoriteettia.

Melkeinpä ensimmäisiä kertoja sitten päiväkodissa pelkäämieni yhteisretkien kouristavan jännittämisen (uskoin vakaasti, että hukkaan eväsrasiani, myöhästyn tilausbussista sitä etsiessäni ja joudun juoksemaan bussia kiinni moottoritiellä lenkkareissa, jotka ovatkin vaihtuneet aulassa joihinkin toisiin) minun on ollut vaikea nukahtaa. Ihan oikeasti. Yleensä aina olen toiminut Nukkumatin kanssa niin saumattomassa yhteistyössä, että pelkkä rationaalinen päätös on riittänyt nukahtamiseen esimerkiksi pää ikkunalaudalla. (Usein varsinaista päätöstä ei ole edes tarvittu.)

Minä näköjään tarvitsen aina vähintään kaksi tekstikappaletta itseni käynnistämiseen ja kirjoitussormeni verryttelemiseen. Ei ollut tarkoitus puhua nukkumisesta.

Oikeastaan en ole aivan päättänyt, mistä oli tarkoitus puhua. Minua häiritsee hieman se, etten pääse eroon äänestä, joka pääni sisällä tätä tekstiä sanelee. Sellaisesta hiukan ohi suun keskikohdan puhuvasta, löysäposkisesta artikulaatiosta, joka saattaa olla sukua siileille tai alkaa haukotella poissaolevasti milloin tahansa. Se olento on osa minua, sen myönnän, mutta on niin paljon muutakin.

Olen kirjoittanut ennenkin "persoonistani", jotka lävähtävät ylleni olosuhteista riippuen ja istuvat lävähdettyään tiukassa kuin vuosia rullalla seisseet matot. Niiden pois kuoriminen on hirveän hankalaa. Alan kuunnella itseäni ja totean, etten pidä kyseisestä minästäni, joten alan automaattisesti ohjailla itseäni siitä tietoisesti kauemmas. Yleensä se upottaa minut vain syvemmälle, sillä ne tavat kommunikoida, joita itsessäni inhoan, ovat seurauksia epävarmuudesta. Hyvä esimerkki on jatkuva yrittämiseni olla yrittämättä liikaa. Tai se, kun huomaan käyttäytyväni kuin sokeria suonensisäisesti nauttinut kahdeksanvuotias, ja yritän korjata tilanteen vikisemällä oktaavia tavallista korkeammalla äänellä: "Kyllä mä oikeesti oon paljon kypsempi, emmä tiiä, mikä mua vaivaa! ÄÄä!"

Jatkuvasti nousevalla korkoprosentilla erääntyvä univelka ei liiemmin edistä vakavailmeistä kypsyydentodisteluprojektia. Kummallista on, että jos yritän kaikin voimin vakuuttaa esimerkisi itsevarmaa pidempiaikaista miestyöntekijää raksataidoistani, ryhdyn puhumaan Tampereen murteella. T. Palkasjalkainen stadilainen, joka inhoaa varpaita. Voi pyhä pefletti.

Mistä olinkaan puhumassa? Ajatuksenani taisi olla suoltaa vaihteeksi syväluotaavaa pohdintaa ihmisyydestä ja kulttuurirelativistisesta näkökannastani moraalikäsitykseen. Sitten olisin soveltanut sitä Suomen maahanmuuttopolitiikkaan ja ärissyt siitä, miten jokainen voi siirtää vastuunsa astetta ylemmäs itsestään. Naputtanut niskani jäykäksi kuuntelemisen tärkeydestä ja korret kekoon - ajattelun kliseisyyden kumoamisesta. Leikkinyt ajatuksella rahattomasta maailmasta ja historian sykleistä, jotka toistavat itseään eri puolilla maailmaa hämmästyttävän yhdenmukaisina. Tai kirjoittanut kokonaisen postaamuksen vain siitä, miten mielestäni vapaaehtoistyökiintiö pitäisi tehdä pakolliseksi kaikille. Tai siitä, miten järjetöntä on puhua "ihmisten edun asettamisesta luonnonsuojelun edelle taloustilanteen kestämättömyys huomioiden" - kun otetaan huomioon, että ekosysteemien biodiversiteettien laiminlyöminen kaiken maailman kilpailykykyjen kasvattamiseksi on oikeastaan täysin sama asia kuin kaivaa maata mäen alta mäen korkeuden kasvattamiseksi.

Tai sitten olisin vain paasannut siitä, miten paasaaminen, idealismi, masennus, yksinäisyys, itsetuhoisuus tai kasvissyönti niin usein "kuuluvat vain nuoruuteen" ja ovat siksi helposti ohitettavissa. Tai nostanut esille sen, miten feminismi on sanana jo loitolla pidettävä miesvihabakteeri, jonka ehkäisyyn auttaa käsien peseminen koko puheenaiheesta. Että sitä pitäisi kutsua ekualismiksi. Että kaikilla pitäisi olla oikeus aloittaa lause tietämättä, miten sen lopettaa. Oikeus vaihtaa kantaa kesken keskustelun tuntematta itseään tyhmäksi. Oikeus olla keskeneräinen, sekava ja epäjohdonmukainen. Oikeus olla lapsellinen joutumatta myöntämään olevansa vielä niin kovin nuori. Oikeus olla aikuinen ja silti hukassa. Oikeus nauraa, syödä ja ikävöidä silloin, kun muut ovat jo lopettaneet. Oikeus jatkaa kirjoittamista, vaikka ajatus katkesi jo ja lukija lähti nukkumaan. Oikeus olla yksin ja onneton. Oikeus tulla mukaan ja nähdä joku odottamassa, että saat kengännauhat solmituksi. Oikeus yrittää vielä kerran uudestaan. Oikeus selittää auki se vitsi, jota luultiin vittuilun ja hidasjärkisyyden laittomaksi laboratorioristeytykseksi. Saada anteeksi ja käperyä keoksi ja sitten taas nousta ja tulla iloiseksi, ottaa kiinni ja viivyttää luonaan. Tehdä hetkistä ketju ranteeseen ja päästää se menemään vasta, kun se kuluu halki ja kiemurtelee huomaamatta tiehensä.

Oikeus antaa itsensä olla onnellinen tai oikeassa omasta mielestään tai ihan vain olemassa. Juuri nyt.

Pinkkitulkun tulkinta automatkasta

Autossa istun, pinkki tuulitakki polvien päällä peittämässä vaivihkaisesti pinkeänä riippuvaa mahaa. On se tavallaan kiehtovaa, miten pinkeänäkin voi roikkua, maha on paha, vatsa olisi vielä sympaattinen. Ja samaan aikaan pinkki kuulostaa huulilla huolettomammalta kuin vaaleanpunainen, jotenkin lapsenomaisemmalta. Pinkki on puhekieltä ja kaikuu niin kuin kinkku, ihku - ripsari ja niinku kännykuoressaan kulkeva kaksitoistavuotias. (Vaikka ihminen onkin yksilö, älkää nyt kaksitoistavuotiaat loukkaantuko).
Kiehtovaa, mutta usein myös kiehuvan karvasta huomata, miten vatsa öristää kuin humalainen ja ilmavaiva kuulostaa runollisemnalta kuin pieru. Mutta älkää nyt tulkitko niin, että siellä se blogissaan avautuu ilmavaivoistaan. Joku roti. Minä puhun yleisellä tasolla.

Sade taas pahoinpitelee ikkunaa moottoritiellä. Mutta se pakotetaan hakkaamaan lasiin, kun autolla ajetaan niin kovaa. Ei se sitä tahallaan tee. Monesti tulee törmäyksiä, kun kaksi tekijää näkevät vain omat päämääränsä. Sade menee halaamaan maata painovoiman painostuksesta kuin ihastunut nelosluokkalainen luokan futistähteä ruokavälkällä. Autossa taas painetaan kaasua, mennään nyt vain yli ja eteenpäin. Olemme taas vähän myöhässä.

Menipäs diipiksi. Kakskytluvun kabareehittejä, kesäsadetta ja aamupäivän moottoritie, työstressiä ja kipeytynyt oikea selkälihas - mitä siitä muuta saisikaan. Äiti ajaa minut leirikeskukselle työjaksoa aloittamaan. On tämä kätevä tämä tabletti, kun ei tarvitse paikallaan pysyvää nettiyhteyttä. Näyttökin sen verran iso, että joskus osuu jopa oikeisiin kirjaimiin.  Autocorrect  (joka korjaa itsensä poikkeuksetta Autonomiset, yllättävän lähellä totuutta) kyllä ärsyttää.  Miksi sana ON korjautuu sanaksi ongelmia? Vielä monikossa! Onhan niitäkin, mutta on paljon muutakin. Viisikymmentuntisen työviikon jälkeen läppärikin ilmoitti ensi töikseen, että "2 ongelmaa odottaa reagointiasi", kun viisi päivää olin jo selvitellyt koti-ikäväisten ihmistaimenien kengännauhoja. (Kyllä minä tiedän, että taimen on kala. Mutta älkää tulkitko tätä nyt niin etten pidä työstäni.)

Ja tosiaan, tämä postaus taisi käsitellä olettamista, tulkintaa ja sanontatapojen sävyeroja. Käytin tehokeinoja. Että älkää nyt niin tulkitko, että minä oikeasti hermoilisin teidän tulkinnoistanne näin paljon.

;))

Itseluottamustoimia ja ystävyyslupahakemusten asteittainen vähentäminen.

Ihan ensiksi kiitos tästä lukuvuodesta kaikille, erityisesti Quun ja Kallion väelle. Ei sanat riitä.

Sitten syventävälle kurssille aiheesta oma napa ja naukuminen.

Aina sormenpäiden levottomuudesta vatsaan jäähtyneeseen järkytykseen siitä, miten nopeasti aika vierikään, minä olen olemassa. Siitä voitaisiin lähteä nyt liikkeelle.

Aina laminaatille koirasta varisseista multahiutaleista liesituulettimen päättäväiseen joogahengitykseen, minä olen tässä. Se on toinen hyvä pointti.

Kolmannesta pääkohdasta saan vain pääni kipeäksi, muotoilu heittää ajatuksen hallituksen linjauksiin, kananlihaa kasvissyöjäniholleni kauppaaviin kuvotuksiin. Sanottavaa riittäisi kyllä, liikaakin, niin uskon. Mutta en tahdo vielä tässä kohtaa laskea irti sinusta, lukija, heittää kesää ja kinuskin makua ulos omasta leppeydestäni, alkaa käristä kuin makkara grillikauden mainoksessa, alkaen äänestä ja päättyen käsiin, väännellen mielipiteitä kuin pyykkiä ja päätyen kihisemään pelkkää väritöntä voimattomuutta - tämän grillin sytytysneste on voipunut liikaa voidakseen vakuuttaa.

Hypätään siis neljänteen kohtaan. Kohta kohdalta minulle valkenee, etten tahtoisi luopua kohtaamisista. Asioista kohkaaminen, se on minulle tyypillistä. Mutta tuskin edes niin aina kohkaisin, säntäilisin ja kompuroisin kanssakäymiseni kulisseissa, jos uskaltaisin enemmän luottaa minulle tärkeisiin kohtaamisiin.

Kohtauksella on kuulemma alku ja loppu. Jossain vaiheessa kohtaus pitää osata viedä loppuun, motivoida oma poistumisensa. Ei ole reilua jäädä ikävystyttämään yleisöä loputtomasti.
Kohtauksen suola on usein kohtaaminen, kaksi erilaista, joiden maailmat ovat hetken yhtä aikaa siinä - vaikka vähän väkisinkin tulemassa toimeen. Jos kohtaus liiaksi venyy, voidaan menettää fokus. Jos kaikki sanottava on jo sanottu.

Minun ongelmani on pelko siitä, että kohtaus on venynyt. Että jollen heti, varmuuden vuoksi, pyydä hetkessä anteeksi ihmisen viivyttämisestä tässä elämän olotilassa minun kanssani, niin pian huomaan kuinka katsomossa joku kriitikko tuomitsee; hienosti otit aidon tunteen peliin, mutta viivytit kohtausta turhaan. Et antanut kanssanäyttelijän mennä, siirtyä eteenpäin.

Mutta kun ei tämä elämä ole näytelmää. Tai jos on, niin minä en osaa sitä ohjata, enkä tiedä näytteleväni. Minä en HALUA siirtyä eteenpäin ja hahmottaa kokonaisuutta, en yksin, haluan pitää kiinni niistä elämistä, jotka olemassaolollaan ovat antaneet minullekin merkityksen, syyn olla iloinen, hikata naurusta ja päästää kauan kuhnailleita kyyneleitä muuttamaan pois kotoa, silmänurkkien pölystä.  Minä haluan jäädä vielä hetkeksi, vaikka voin minä mukaankin tulla, jos se vain käy. Pelko hylkäämisestä saa varmistelemaan omia varpaitaankin. Kelpaanko? Uskotko, että osaan olla kaikkea sitä, mitä ystävyyden ohjekirjassa edellytetään ja lisäksi vielä minä? Saanko näyttää, mihin pystyn?

Se on hämmentävää käytöstä ja voi saada aikaan aivan toisenlaisen tulkinnan kuin tarkoitus oli. Hämmentävyys voi pitkään jatkuttuaan jähmettyä klimpeiksi epämukavuutta, luotaantyöntävyyttä, luonnottomuutta, ärsyttävyyttäkin. Se on ymmärrettävää.

Mutta minä en ole ruikuttaja, oikeasti olen vahva tyyppi. Sanojen ja epävarmojen eleiden seittiverkkoon sukeltaminen ei ole laskelmointia, tyhmyyttä tai edes oikeaa itseinhoa. Se on juurtunut toimintamalli, vähän hiertävä haarniska, joka pamahtaa päälle, kun pelkään saavani vahinkoa, joko aikaan tai itseeni.  Mutta minä olen hyvä tyyppi ja kivijalkani vankkenee askel askeleelta. Toistan itseäni ja innostun inspiroituessani, minulla on toisinaan ikävän kimeä nauru ja erikoinen huumorintaju, jonka voi ymmärtää raskaan sarjan vittuiluna. Mutta kun minulle antaa aikaa, saa bonukset tuplana. (Tai ainakin rahat takaisin.) Kyllä minä osaan olla ihmisiksi ja kavereiksikin aikaa myöten. Mennyt vuosi on ollut sellainen harppaus, että haarakiila oli housuissa revetä. Housuja saa kuitenkin uusia helpommin kuin teitä ainutlaatuisia, korvaamattomia ihmiseliöitä. En tahtoisi antaa kesän, sen kauneudesta huolimatta, kaivaa kuiluaan siihen maaperään, jolla alan vihdoinkin uskaltaa seistä. Tahtoisin uskaltaa sanoa ja vielä enemmän vaan olla se, kuka olen. Teidän kanssanne. Minua ei ole kutsuttu yksiinkään kemuihin, vaikka pakotetuissa koulu- ja harrastusyhteyksissä meillä on ollut älyttömän hauskaa yhdessä. Minusta tuntuu, että se johtuu siitä, että minua pelätään, koska minä pelkään. Olen epäluonteva. Mutta en minä pure. Enkä myöskään ole lälly. 😊😆 Osaan elää, olen nähnyt paljon ja monenlaista. Olkoonkin, että minulla on omituisia piirteitä. Meissä on niitä kaikissa. Omituinen on minusta kaunis adjektiivi.

Ja mitä tämän postauksen punaiseen lankaan tulee, tänään tykkään enemmän vihreästä.

Kuka täällä? Uuden blogin "eka postaus"

Minä olen huomannut, että tässä blogissakaan en ole täysin oma itseni. Olen vain osa itsestäni, riesakuoriainen. Se tyyppi, joka saa ajatuksissa ja alkusoinnuissa vipeltämisestä elämiseen tarvittavan energian. Se hieman lässähtänyt kaveri, tiedättehän, sillä tavalla sympaattisesti kuin lumiukko suojasään tullen, porkkananenä vinossa.

Se on ehkä alter ego. En minä kirjoita riesakuoriaisena muita tekstejäni. Mutta tähän blogiin se luiskahtaa aina kuin pala mäntysuopaa laiturin alle matonpesupäivänä. Huomasitteko, taas se luiskahti. Vertauskuva ja vielä ylipitkäksi venähtänyt (kuin keskenkasvuinen teinihujoppi, nyt lopetat saakeli). Riesakuoriaiselle ei koskaan riitä, että jokin luiskahtaa kuin pelkkä saippua. Sillä niinhän on kai joku muukin joskus sanonut. Riesakuoriainen ei ole joku muu. Se haluaa olla juuri kuka on ja kuuluttaa sen kaikille. Se on omanlaistaan itsetunnon ruokkimista, loputonta sumopainia epävarmuuden kanssa. Riesakuoriainen haluaa kaikista vähiten saada kuulla olevansa jonkun kopio, varas, kunnian kierrättäjä. Tai sitten mikä tahansa muu ikävä adjektiivi. Tai tietyssä valossa tietyllä ilmeellä esitetty adjektiivi, jonka voi tulkita ikäväksi.

Nyt mennään aralle alueelle, jonnekin sinne, missä riesakuoriainen loppuu ja se Maija, jonka psykologi ja muut vieraat, yleensä virkaansa toimittavat aikuiset, tunnistavat. Se Maija on vakavampi, matalaäänisempi, hidasliikkeisempi ja (vielä)pohdiskelevampi. Sekin tyyppi puhuu paljon, usein aivan liikaa ja usein enimmäkseen itsestään. Se heittää suuria syviä analyyseja elämästä ja elämästään, kuuntelee vastauksen ja nyökkäilee hyväksyvästi. Sitten se vierittää väliin jonkin, usein lakonisen vitsintapaisen, ettei vastaan puheleva aikuinen säikähtäisi. (Vaikka eiväthän ne säikähdä, ammatti-ihmiset. Korkeintaan aikuisuus laskee heidän osaamistaan.) Tämä Maija myös hymähtelee paljon, mutta raikuvasti se ei naura koskaan.

Sitten on se pöljä, jonka useimmat ystävät tuntevat. Se ei oikein muuta teekään kuin nauraa. Usein se vitsailee itsestään ja sittten vasta muista. Se hymyilee jatkuvasti vedet silmissä, mutta itke se ei koskaan. Se innostuu yleensä nollasta sataankahteenkymmeneenviiteen noin neljässä sekunnissa. Se ei luovuta helposti, saa suuruudenhulluja ideoita, nauraa taas, pyytelee sitten itseään anteeksi ja ideoi tai vänkyttää tärkeistä asioista loppuun asti. Joskus se sammahtaa yhtä nopeasti kuin tarvittaessa innostuu. Sammahtaessaan sen leuka putoaa ja se näyttää säälittävältä, on korostetun hiljainen ja pitää käsiään vatsansa päällä, koska vatsassa myllertää tuskaa ja kauhunsekaista pelkoa siitä, että kohta se kuitenkin taas hylätään. Se tekeytyy pienemmäksi ja avuttomammaksi kuin on ja yrittää pakottaa itsensä itkemään todistaakseen aitoutensa. Vielä se ei ole siinä onnistunut.
Mikä sammahduksen sitten aiheuttaa? Väsymys, verensokerin putoaminen, terävä kommentti itsevarmuuspanssarin porsaanreiästä (niitä on ainakin 428) sisään tai kommentti, jota ei ole tarkoitettu teräväksi, mutta jonka lausujaa tämä Maija ihailee, jopa kadehtii tai kaipaa mukaan elämäänsä. Tämä Maija toistelee usein mielessään sellaisia lauseita kuin "Älä ota pois. Älkää menkö. Älä anna niiden käsittää väärin." Ei se edes tiedä, kenelle se niitä hokee, ei se usko varsinaiseen Jumalaan.
Tätä Maijaa läpi eläessään Maija on usein onnellisimmillaan, hurmokseen asti, tai sitten aivan kuilun pohjalla. Tähän tyyppiinsä hän ei ole vielä aivan tottunut.

On myös lapsuudenkaveri-Maija, se, joka ei enää, ainakaan jatkuvasti, pelkää menettävänsä kahta lapsuudesta mukaan raahaamaansa ystävää. Se uskaltaa käyttäytyä kahden lapsuudenystävänsä kanssa TIETOISESTI tyhmästi ja lapsellisesti. Se rakastaa tyhjentää aivonsa, sydämensä ja keuhkonsa heidän seurassaan. Se ei luule itsestään liikoja kuin ajoittain ja silloinkin se palautetaan aika nopeasti maan pinnalle. Mutta maan pinnalla on kaunista ja mielenkiintoista. Tämä Maija myös vähättelee itseään harvoin.

On vielä sisarus-Maija, ainakin kaksi eri serkku-Maijaa, äiti-Maija ja isi-Maija. Mutta niitä on oikeastaan aika turha eritellä, koska ette tule kohtaamaan nittä kuitenkaan jollette jo ole kohdanneet.

Minä pyrin olemaan näyttelijä, rakastan näyttelemistä. (Jos haluat tietää miksi, käännä sivulle "Elä, älä rapise." Se on postaus teatteri-intohimostani. Löytyy myös jollakin hiton tunnisteella.)
En kuitenkaan ole vielä onnistunut vaihtamaan toista "olomuotoani" päälle silloin, kun toisen olosuhteet hyrräävät ympärillä. Sanoisin, että kaikki muu tuntuu helpommalta.

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että nämä ovat minä, aidoimmillani. Oikeastaan jokaiselle tuntemalleni ihmiselle löytyy oma Maija-tyyppinsä, mutta se menee jo niin spesifiksi, että keskustelemme aiheesta vasta kurssilla kahdeksan.

Ja tosiaan, outoa. Minun piti kirjoittaa taas pitkä ja tunteentäyteinen kirjoitus (Maija-tyyppi: Mitä saa kun riesakuoriainen ja psykologi-Maija tekevät kirjoitustyyli-lapsen?) liittyen mielenilmaukseeni (Tunniste --> Mielenilmaus), mutta nyt tuli tämä. Ehdin kirjoittaa myöhemmin lisää siitä. Sitä paitsi, ehkä tälläkin oli tarkoitus. Minä ainakin haluaisin tietää hieman enemmän tyypistä, jonka intohimoiseen yhteiskunnalliseen keskustelunavaukseen olen lähdössä mukaan.
(Siellä he juoksevat tiehensä alkusoinnut kengänkoroissaan kopsahdellen.)
(Jumankauta. Mä olen kehittänyt brändin. Ehkä alan painattaa T- paitoja. "Aamu ammuu - Genius! Liity sinäkin!")


Nyt nukkumaan, sinä tuhannen ja yhden persoonallisuustyypin vinonenäinen lumiukko.

Kesäloman viimeisiä vikinöitä

On kuuma. Koira makaa mustalla nahkasohvalla, jonka turpea selkänoja halkeilee kuin kuiva iho tai naurava nakkimakkara, täytettä tursuaa ulos. On jotenkin likaista, mutta minä olen menettänyt joskus kiivaana roihunneen mielenkiintoni siivoamiseen. Ei se varmaan mikään mielenkiinto ollutkaan. Vaan pakko.

Isä katsoo DVD:ltä Mr.Beania, äiti on vielä töissä. Suussa maistuu vadelmamaitojäätelöltä ja vatsassa tuntuu tomaateilta. En tunne oloani kovin kauniiksi, vaikka puistonpenkillä istunut keski-ikäinen mieshenkilö totesikin: "Siinä vasta kaunis nainen." Hänen kaksi ystäväänsä, kaljatölkki ja nukahtanut toveri, eivät sanoneet mitään.

Ehkä minun pitäisikin rakastua puliukkoon. Tai lumiukkoon. Jälkimmäisessä tulisi ainakin harjoiteltua luopumista. Ehkä minun pitäisi lakata pohtimasta ja elää enemmän. Mutta kyllä minä kaikkea teen, pohdin vain siinä sivussa.

Jos minä tahdon menestyä, minun täytyy tehdä töitä sen eteen. Ei vain laatia kilometrin mittaisia sepustuksia blogiin, jolla on 26 lukijaa. Minun pitää kirjoittaa toinen kirja, Kaneliini ei ollut tarpeeksi hyvä. Vaikka kyllä me äidin kanssa sitäkin kirjoitamme puhtaaksi koneelle. Käsinkirjoitettu versio on jo valmis. Ihan oikea kirja se on, vaikkakin kummallinen. Niin kuin minä.

Musiikkiteatterileirillä Tampereella oli ihanaa. Siitäkin huolimatta, että lauluääneni muistutti seitsenvuotiaan pissiksen, kaljuhiiren ja kuiskaussyndroomaisen vanhuksen efekteistä koostettua hirviömäistä raitaa. Itse asiassa siitäkin huolimatta, että sain palautteessa kuulla, että ylinäyttelen, enkä keskity olennaiseen, näyttelijän tärkeimpään taitoon. Ajattele, mitä teet.

Toisaalta sain kuulla myös olevani ohjaaja-, ja käsikirjoittaja-ainesta sekä sen verran kypsä, että osaan ottaa negatiivisen palautteen oikein. Niin, ja sainhan minä monta uutta arvokasta kaveria. Siis muuallekin kuin facebookkiin.

Minä odotan ja pelkään koulun alkua. Odotan uutta tekemistä, uusia ihmisiä, mahdollisia kaverustumisia (ystävystymisiä toivon, mutta en uskalla odottaa), uuden oppimista, harrastusten alkamista ja henkistä kypsymistä.(Toisaalta liiallinen itsensä kypsyttäminen voi johtaa mädäntymiseen, nk. ylimielisyyteen - siksi pitää yrittää elää vähemmän pelkästään minä-itse-tässä-kypsyn- periaatteella.)
Pelkään koeviikkoja, epäonnistumista, ahdistusta, ahmimista, yksin jäämistä ja harrastusten tai koulun laiminlyömistä, laiskuutta. Pelkään pelkäämistä, sillä se saa sydämen lyömään nopeammin, polvet tärisemään ja vatsanpohjan kirpistelemään. Se heikentää toimintakykyä.

Minä nimittäin tahdon toimia. Tahdon olla vahva, mutta myös herkkä. En tahdo olla pelottava, enkä itsekäs. Tahdon olla hyvä. Myötä- ja vastoinkäymisissä.

Mitä minä TEEN, jos taidealalla työskentely ei onnistu? Mihin minä suuntaudun? Eräs tuttuni sanoi, ettei lukiota kannata käydäkään, jos ei ota pitkää matikkaa.

Miksi minä stressaan tätä jo nyt? Miksen vain voi elää hetkessä, niin kuin tuo koira, joka juuri siirtyi läähättämään aurinkoon. Minähän elän. Se riittää. En ole osastolla, voin nauttia elämästäni, syödä, juoda ja taiteilla kaikessa rauhassa. Tämähän on elämän onnellisinta aikaa.

Ei Light-elämälle

Hellurei! Ei tätä kukaan lue, mutta kirjoitanpa silti. Ei ole muutakaan tekemistä. Söin juuri aamiaisen, josta riittäisi energiaa koko päiväksi. Vaikka eihän se minulle riitä. Mikään ei riitä.

Kunpa olisi vielä painonnostotavoite. Voisi syödä huoletta. Nykyään syön vain huolella. Ja nuolen huulet ja otan lisää. Ainoa painonnostotavoite minulla liittyy käsivarsiin tai reisiin tai mihin nyt ikinä. Pitäisi jaksata pumpata bodypumpissa vähän isommilla painoilla.


Älkää käsittäkö väärin. Minä nautin ryhmäjumpissa käymisestä. Menen aina eturiviin kahdesta syystä. 1. En voi nähdä, kuinka muut ympärilläni humppaa pumppaa viidelläsadalla kilolla, ja tulla kateelliseksi 2. Voin antaa muille ilmaista kannustusta surkealla esitykselläni ja saada heidät tuntemaan itsensä vähän paremmiksi ihmisiksi.

Eilen kävin yhdessä kevyemmässä askellus/lihaskunto - jumpassa kaverini kanssa. Se oli mukavaa. Vielä mukavampaa se olisi ollut, jollei edeltävältä kahvakuulatunnilta tuleva langanlaiha tyttö olisi tullut samaan jumppaan, vetänyt täysillä koko tuntia tummat silmänaluset loistaen ja siirtynyt jumpan päätyttyä suoraan seuraavana alkavaan bodypumpiin.

Totta kai minun pitäisi pystyä olemaan vahva. Tarkoitan sillä tavalla, etten pilaisi päivääni murehtimalla (lue: salaa kadehtimalla) niitä, jotka pilaavat koko elämänsä. Enkä minä tietenkään voi tietä kyseisen tytön taustoista mitään. Voihan vaikka olla, että hän on juuri parantumassa anoreksiasta urheilun avulla. Tosin siltä ei kyllä vaikuttanut. Ehkä hän on luonnostaan "hoikka". Vai onko kukaan luonnostaan niin hoikka, että joka ikinen luu törröttää ihon läpi ja reidet mahtuisivat talouspaperirulliin?

Minä en mahda itselleni mitään. Minä murjotan. Miten joku voi samaan aikaan mahtua keskoslapsen vaatteisiin ja nostaa neljäntoista kilon kahvakuulaa tunnin edes hikoilematta pisaraakaan? En ymmärrä. Minä olin laihimmillanikin valas tuohon tyttöön verrattuna. Minä jaksoin laihimmillani nostaa nutripurkin huulilleni, siinä kaikki. Voi, minä ällötän itseäni. Tiedättekö miksi?

Siksi, koska minä kirjoitan tähän tällaista kakkaa. Miksen vain voi olla iloinen ja tyytyväinen siihen, mitä minulla on? Minulla on elämässäni niin paljon hyviä asioita, etten jaksa edes luetella niitä kaikkia. Minä olen vapaa, lomalla ja minulla on turkoosit sukkahousut. Mitä muuta voin edes toivoa? Sitä paitsi, on minulla vaikka mitä muutakin.

Kirjoitan tätä siksi, että haluan olla rehellinen teille, lukijani. (Toisin sanoen, hei vaan äiti.) Rehellisyys on osa minua, vähän niin kuin nenä. En halua esittää elämääni vaaleanpunaisten linssien läpi. Välillä vastaan tulee päiviä, joina vain toivoisin osaavani itkeä pahan olon pois. Päiviä, joina toivoisin osaavani vielä olla syömättä.

En kuitenkaan edes yritä. Maailmassa on miljoonia arvokkaampia asioita kuin laihuus tai urheilullisuus tai jatkuva tulostavoitteellisuus. On olemassa onnellisuus. Sen sijaan, että jatkuvasti jahtaisimme onneamme muiden katseista tai arvostuksesta tai oman hauiksen tai reisivälin koosta, voisimme keskittyä siihen olennaiseen. Miksi oikeastaan olemme täällä? En minä väitä tietäväni. Mutta onko olemassaolossa mitään järkeä, ellei siitä nauti? Eikä siitä voi nauttia, jollei arvosta itse itseään. Ei voi auttaa muita, jollei usko itseensä. Eihän joulupukkiakaan olisi olemassa, ellei niin moni uskoisi häneen. ;)

On kysymys luvan antamisesta. Minä, Maija, annan itselleni luvan ja oikeutuksen onneen, riippumatta menestyksestäni elämän eri aloilla, muiden ihmisten, koirien ja gekkoliskojen mielipiteistä välittämättä. Minä annan itselleni luvan olla iloinen, vaikken päässyt Tylypahkaan yksitoistavuotiaana, musiikkiopistoon kymmenenvuotiaana, enkä edes maailmanympärysmatkalle Barak Obaman kanssa. (Vaikka se nyt olisi ollut vähintäänkin kohtuullista.)
Annan itselleni luvan olla välillä kiukkuinen ja masentunut, vaikkei edes syytä siihen olisi. Annan itselleni luvan rakastaa muita ja itseäni sekä selvitä vastoinkäymisistä, vaikka aluksi se tuntuisi mahdottomalta. Aivan kuten annoin itselleni luvan parantua anoreksiasta, annan luvan myös nauttia elämästä, sellaisena kuin se kulloinkin sattuu olemaan. Lisäksi lupaan, että elän elämääni niin täysrasvaisena, ravinteikkaana, raisuna ja epätäydellisenä kuin se itse katsoo haluavansa. Sanon ei Light-elämälle, sen kaikissa monimerkityksissään.

Tänä päivänä, Helsingissä, Maija "Pöllöfani" Alander

Mhän on ihn... *hik*

(Tästä kehittyi sitten ihan mielipidekirjoitus, pohjalle vähän kuulumisia.)

Pöö! Ja hyvää juhannusta. Mulla on TAAS tylsää, joten ajattelin TAAS siirtää takamukseni sohvalta tietokoneen ääreen ja kirjoittaa kuulumisiani. Vaikka pieni pyöreä pääni on yhtä tyhjä ajatuksista kuin suuri keltainen lautanen päivälliseksi graavatusta lohesta (minähän sen tyhjensin, kukapa muu), aion yrittää kirjoittaa.

Ikävää on se, kuinka kovin kylmää ja kosteaa ilma on kesästä huolimatta. Minä tahtoisin pukeutua liehuviin kesämekkoihin ja lierihattuihin ja ballerinoihin ja juosta uimaan kimmeltävään mereen ja syödä jäätelöä laiturin nokassa, aurinkorasvan tuoksuisessa ilmassa. Nyt minä pukeudun farkkuihin ja villakangastakkiin ja kumisaappaisiin, juoksen uimaan kylmään sateeseen ja mieluiten yhtä nopeasti takaisin ja syön jäätelöä murokulhosta keittiönpöydän ääressä, villasukat jalassa ja uusin Kodin Kuvalehti kourassa. Sellaista minun elämäni on.

Minä syön ihan hirveästi. Koko ajan on nälkä, vaikka kuluttaisin päiväni yksinomaan sohvannurkassa syvään kuolaten. Kauheinta on, kun vihannekset ovat lopussa. Silloin sitä tulee syötyä kaikenlaista muuta kaikenlaisen muun lisäksi kaikenlaisella muulla kuorrutettuna kaikenlaisen muun joukossa. Voih.

Mutta ettehän te jaksa tällaista lukea. En minäkään jaksaisi. Olen taas kieriskellyt itsesäälissä niin, että kyljet ovat kipeät. Sitä paitsi minä jaarittelen. Olen nimittäin keksinyt tässä jaaritellessani oikein aiheenkin. Katsotaanpa. ---




"Juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin." - Hector

"Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku..." - Irwin Goodman

"Tulee pari hyvää ideaa... nyt jos aamuun asti dokataan, niin..." - PMMP

"Tahdon olla juovuksissa aina sekä maanantaina..." - Eppu Normaali

"ANNA SITÄ MÄRKÄÄ!" - Petri Nygård

"Antakaa määkin huudan, määkin olen kännissä!" - Kummeli

"...vaan sitä kaljaa pöytään taas..." - Kaija Koo


Tosiaan. Tänään, lapset, me puhumme alkoholinkäytöstä. Tässä näette kuvan iloisesta ystäväporukasta, joka osaa pitää hillitysti hauskaa ilman alkoholia. Siinä he soittavat kitaraa, pelaavat korttia ja nauravat, sillä Pekka kertoi juuri hauskan vitsin. Ei suojaamatonta yhdyntää, ei oksennuksenhajua lattialistoissa, ei ikävää päänsärkyä seuraavana aamuna, ei edes juurikaan siivottavaa. Tähän hauskaan pikku illanviettoon voivat vanhemmatkin hyvillä mielin osallistua. Karkkiakin saa syödä, mutta muistakaa pestä hampaat!

No niin, huh. Tulipas valistettua. Tschh. Kyllä nyt maistuu taas hyvä, suomalainen olut. Sitten ehkä lasi laadukasta punaviiniä sisäfileepihvin kanssa. Niin, tai kaksi. Ja saunaolut, totta kai. Ja snapsi ennen ateriaa. Ehkä joku laadukas drinksu vieraille tervetuliaisjuomaksi. Ja viikonloppuna pistetään lapset mummille ja mennään tyttöjen kanssa vähän juhlimaan. Ei, nyt Liisa jätti. Elatusmaksutkin pitäisi suorittaa. Ei, kyllä mä meen nyt vetämään pään täyteen.---


Okei. Maija tässä, älkää nyt säikähtäkö. Minä tässä vain vähän demonstroin liian monia aikuisia.

Alkoholi. Mikä siinä niin kiehtoo? Olimme me sitten köyhiä tai varakkaita, masentuneita tai tyytyväisiä, nuoria tai keski-ikäisiä, olemme yleensä aina yhtä innoissamme siitä. Masentunut, ahdistunut tai muuten vain vaikeassa elämäntilanteessa kamppaileva tahtoo eroon ajatuksistaan ja kohottaa lasin huulilleen. Kaikista kolmesta yhtä aikaa kärsivä ottaa tuplana. Elämästään iloitseva ottaa sen kunniaksi. Hifistelijä ottaa, koska se maistuu tanniinisen myskiseltä, tasapainoiselta maakellarilta. Varakas ottaa, koska sillä on varaa. Köyhä ottaa, koska sillä ei ole varaa. Nuori ottaa, koska ei saisi. Aikuinen ottaa, koska saa. Loppujen lopuksi melkein kaikki ottavat. Mutta kuka antaa?


Yhteiskuntako? Markkinatalous pyörittää siiderimainoksia, jossa kauniit tytöt ja komeat pojat juoksevat rannalla ja olutmainoksia, jossa kuohuva, kullanruskea nektari virtaa lasiin ja saa sen pinnan huurtumaan. Sitten valtio kustantaa katkaisuhoidot ja turvakodit väkivaltaisen alkoholistin perheenjäsenille.

Terveystiedon kirjassa ja koulussa kehotetaan järkevyyteen alkoholinkäytön kanssa. Aikuisia neuvotaan terveysjärjestöjen toimesta. Samaan aikaan kulttuuriimme on juurtunut käsitys siitä, että juominen kuuluu elämään, niin sen iloihin kuin suruihin kuin nuoruuteen, kuten ylemmistä sitaateista käy ilmi. Absolutisteja pidetään kuivakoina tosikoina, jotka eivät osaa pitää hauskaa. En väitä, että kaikki ajattelisivat niin. Silti käsityksiä on, eikä niin pitäisi olla.

Kenenkään ei pitäisi tuntea tulevansa pakotetuksi kännäämään. Ei siksi, että kaverit tekevät niin. Ei siksi, että se 'kuuluu nuoruuteen'. Eikä siksi, etteivät ongelmat tunnu muuten ratkeavan.

Koska kyllä ne voivat ratketa. Aina löytyy mahdollisuuksia. Aina löytyy valoa. Minä itse uskon, että loputon kurjuus elämässä on äärimmäisen harvinaista. Ajat muuttuvat jokaisen elämässä, eikä mikään kestä ikuisesti. Omaa kurjuuttaan voi tietysti pitkittää hankkimalla alkoholismin kaiken lisäksi. Minä olen itse nähnyt, ettei juominen auta mihinkään. Se vain mutkistaa asioita.

Niin, tiedän kyllä. Minulle on sanottu, ettei juomisen avulla haetakaan ratkaisuja, vaan hetken helpotusta. Turrutusta. Ymmärrän sen hyvin. Välillä, erityisesti jokin aikaa sitten, minua ahdisti niin, etten voinut kuin raastaa kasvojani, hakata päätä seinään, huutaa. Mutta se meni ohi. Minä otin rauhoittavia lääkkeitä lääkärin valvonnassa ja puhuin. Paljon. Nykyään en tarvitse enää lääkkeitä. Kaikki on hyvin taas.

Minä toivon sydämestäni, että muutkin löytäisivät onnensa, ilman alkoholia. Minä toivon, että suomalainen kulttuuri ja mainonta menisi vähän itseensä ja miettisi. Ei ole järkeä mainostaa raittiutta silloin, kun siihen ei usko. Siksi toivon, että suomalaiset uskoisivat. Uskaltaisivat.

Enkä minä tarkoita, että yksi silloin tällöin olisi niin kamalaa. Mutta toivoisin, että ihmiset, erityisesti me melankoliset suomalaiset, uskaltaisivat kokeilla muutakin. Saisiko sen saman tunteen vaikka trampoliinilla hyppimisestä tai kreisistä riehumisesta tai laulamisesta keskellä katua? Älkää naurako minulle. Minä olen pystynyt siihen. Kokeilkaa tekin.

Kesäinen keikahdus kohti tulevaa

 

 

Noniin, huomenta. Minulla on tylsää ja ulkonakin sataa, siksi kirjoitan tapojeni vastaisesti tällaisen silkan höpöttelypostauksen. Älä silti lopeta lukemista, jos jo sen aloitit, tästä voi tulla vielä jotain niin diippiä ja merkityksellistä, että putoat tuoliltasi. (Hyvä on, tuota nyt ei usko positiivinen pieni pyöriäinenkään.)

Minä sitten pääsin sinne Kallioon. Olen iloinen. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tällä hetkellä en tunne itseäni kovin itsevarmaksi. Tapojeni mukaisesti stressaan nyt jo mm. ylioppilaskirjoituksia ja kaikenlaista muuta aina tulevista työllistymismahdollisuuksistani perheen perustamiseen ja siihen, riittävätkö perheen rahat kaikkiin oppikirjoihin. Mietin myös, mitä haluan harrastaa, miten priorisoin ajankäyttöni harrastusten ja koulun välillä, miten lopulta koskaan lakkaan lihomasta, olenko kenties sittenkin maanisdepressiivinen, vai liittyvätkö mielialanvaihteluni vain nuoruuteen sekä sitä, onko pöllö sittenkään lempieläimeni. Aikamoinen identiteettikriisi, siis.

Minä mutru

Olen kuitenkin onnellinen. Minulla on miljoona hyvää syytä olla.
 Nautin kesästä, lomasta, hyvästä ruuasta ja luovasta puuhastelusta, kavereiden tapaamisesta ja tulevaisuudensuunnitelmista. Olen päästänyt lopullisesti irti syömishäiriöstä. Se muistuttaa itsestään vain politapaamisina kahden viikon välein, ja niissäkin keskustellaan lähinnä luonto-ohjelmien magnusteista, huvipuistonlaitteista ja uusista kirpputorilöydöistä.

Ainoastaan painon tietäminen ahdistaa. Siitä on jo puoli vuotta, kun vaaka vietiin kellariin ja siellä se on yhä. Tiedän painavani varmaan kymmenisen kiloa enemmän kuin minun normaalipainoisena tarvitsisi ja pelkään lihovani edelleen. Toisaalta minun on ihan hyvä olla tämän kokoisena. Kunhan en tiedä eksakteja lukuja, ne eivät vaivaa päätäni. Vaatteet mahtuvat yhä päälle ja posket ovista. (Ainakin jos kävelee vähän sivuttain.) Silti minun on pakko käydä politapaamisissa kahden viikon välein ja keskustella numeroista tapaajani kanssa. Nähdä luvut ja hyväksyä ne. Se ei ole niin helppoa.

Äippä aurinkoinen

Aina elämä ei ole helppoa. Minulla on mahdottoman suuri onni, kun saan olla onnellinen. Minulle se oli lopulta luvan antamista. Pitkään harmittelin sitä, kun en VOI olla onnellinen, ellen suorita hyvin ja erinomaisesti sitä ja tätä ja tuota. En SAA olla onnellinen ilman näkymätöntä ansioluetteloani, jossa tarkkaan luetellaan, kuinka arvokas minä ihmisenä oikeastaan olen.

Toki onnistumisen kokemukset ovat yhä osasyy onneeni. Ja niin kuuluu ollakin. Saahan onnistumisesta iloita. Silti sen ei kuulu sanella elämää. Enää en hylkää ystäviäni, jotta voisin olla parempi jossakin urheilulajissa tai kieltäydy pelaamasta porukalla Unoa, koska se ei ole mielestäni tarpeeksi kehittävää. Olen ollut aikamoinen hirviö, sen myönnän. Tai ehkä vain todella eksyksissä.

Tuon merkityksensä menettäneen ansioluettelon nimi on nykyään Mr. Nobody. Se kulkee yhä olkapäälläni aika ajoin, tuo pieni, parrakas mies. Silti aina, kun tunnen itseni lihavaksi tai muuten riittämättömäksi, pyrin ajattelemaan: "Mr.Nobody cares, yes. But it's only Mr. Nobody."

Ps. Ja vielä vähän pinnallisempaa; Käytiin eilen meidän "kylän" "kyläjuhlilla". Isi söi vaihteeksi kaksi grillimakkaraa, minä ostin kirpputorilta IHANAN pöllöpaidan ja kaksi jättikahvikuppia lautasineen, yhteensä 6e, kaikki kolme.

Tein tämän helmistä.