Ainakin yhdeksän viime päivän ajan olen kaivannut tuttua näppäimistöäni. En edes eniten silloin, kun kännykän autocorrect korjaa "mun työt" muotoon "munat työttömänä" tai silloin, kun pitäisi kirjoittaa ohjelman toteutusohjeita vapaahetken viimeisillä minuuteilla paperiroskiksesta löytyneellä tussilla - joka sekin tuntuu kuivahtaneen. Eniten olen kaivannut bloginkirjoitusmahdollisuutta öisin, silloin, kun jaloille ei löydy sängyn puitteissa ainuttakaan hiukan viileämpää kohtaa, käsien kuivuus aiheuttaa verenvuotoa niveliä taivutettaessa, ja pää on tupaten täynnä toisiaan töniviä ajatuksia, joiden hiljentämiseen minulla ei ole minkäänlaista auktoriteettia.
Melkeinpä ensimmäisiä kertoja sitten päiväkodissa pelkäämieni yhteisretkien kouristavan jännittämisen (uskoin vakaasti, että hukkaan eväsrasiani, myöhästyn tilausbussista sitä etsiessäni ja joudun juoksemaan bussia kiinni moottoritiellä lenkkareissa, jotka ovatkin vaihtuneet aulassa joihinkin toisiin) minun on ollut vaikea nukahtaa. Ihan oikeasti. Yleensä aina olen toiminut Nukkumatin kanssa niin saumattomassa yhteistyössä, että pelkkä rationaalinen päätös on riittänyt nukahtamiseen esimerkiksi pää ikkunalaudalla. (Usein varsinaista päätöstä ei ole edes tarvittu.)
Minä näköjään tarvitsen aina vähintään kaksi tekstikappaletta itseni käynnistämiseen ja kirjoitussormeni verryttelemiseen. Ei ollut tarkoitus puhua nukkumisesta.
Oikeastaan en ole aivan päättänyt, mistä oli tarkoitus puhua. Minua häiritsee hieman se, etten pääse eroon äänestä, joka pääni sisällä tätä tekstiä sanelee. Sellaisesta hiukan ohi suun keskikohdan puhuvasta, löysäposkisesta artikulaatiosta, joka saattaa olla sukua siileille tai alkaa haukotella poissaolevasti milloin tahansa. Se olento on osa minua, sen myönnän, mutta on niin paljon muutakin.Olen kirjoittanut ennenkin "persoonistani", jotka lävähtävät ylleni olosuhteista riippuen ja istuvat lävähdettyään tiukassa kuin vuosia rullalla seisseet matot. Niiden pois kuoriminen on hirveän hankalaa. Alan kuunnella itseäni ja totean, etten pidä kyseisestä minästäni, joten alan automaattisesti ohjailla itseäni siitä tietoisesti kauemmas. Yleensä se upottaa minut vain syvemmälle, sillä ne tavat kommunikoida, joita itsessäni inhoan, ovat seurauksia epävarmuudesta. Hyvä esimerkki on jatkuva yrittämiseni olla yrittämättä liikaa. Tai se, kun huomaan käyttäytyväni kuin sokeria suonensisäisesti nauttinut kahdeksanvuotias, ja yritän korjata tilanteen vikisemällä oktaavia tavallista korkeammalla äänellä: "Kyllä mä oikeesti oon paljon kypsempi, emmä tiiä, mikä mua vaivaa! ÄÄä!"
Jatkuvasti nousevalla korkoprosentilla erääntyvä univelka ei liiemmin edistä vakavailmeistä kypsyydentodisteluprojektia. Kummallista on, että jos yritän kaikin voimin vakuuttaa esimerkisi itsevarmaa pidempiaikaista miestyöntekijää raksataidoistani, ryhdyn puhumaan Tampereen murteella. T. Palkasjalkainen stadilainen, joka inhoaa varpaita. Voi pyhä pefletti.
Mistä olinkaan puhumassa? Ajatuksenani taisi olla suoltaa vaihteeksi syväluotaavaa pohdintaa ihmisyydestä ja kulttuurirelativistisesta näkökannastani moraalikäsitykseen. Sitten olisin soveltanut sitä Suomen maahanmuuttopolitiikkaan ja ärissyt siitä, miten jokainen voi siirtää vastuunsa astetta ylemmäs itsestään. Naputtanut niskani jäykäksi kuuntelemisen tärkeydestä ja korret kekoon - ajattelun kliseisyyden kumoamisesta. Leikkinyt ajatuksella rahattomasta maailmasta ja historian sykleistä, jotka toistavat itseään eri puolilla maailmaa hämmästyttävän yhdenmukaisina. Tai kirjoittanut kokonaisen postaamuksen vain siitä, miten mielestäni vapaaehtoistyökiintiö pitäisi tehdä pakolliseksi kaikille. Tai siitä, miten järjetöntä on puhua "ihmisten edun asettamisesta luonnonsuojelun edelle taloustilanteen kestämättömyys huomioiden" - kun otetaan huomioon, että ekosysteemien biodiversiteettien laiminlyöminen kaiken maailman kilpailykykyjen kasvattamiseksi on oikeastaan täysin sama asia kuin kaivaa maata mäen alta mäen korkeuden kasvattamiseksi.Tai sitten olisin vain paasannut siitä, miten paasaaminen, idealismi, masennus, yksinäisyys, itsetuhoisuus tai kasvissyönti niin usein "kuuluvat vain nuoruuteen" ja ovat siksi helposti ohitettavissa. Tai nostanut esille sen, miten feminismi on sanana jo loitolla pidettävä miesvihabakteeri, jonka ehkäisyyn auttaa käsien peseminen koko puheenaiheesta. Että sitä pitäisi kutsua ekualismiksi. Että kaikilla pitäisi olla oikeus aloittaa lause tietämättä, miten sen lopettaa. Oikeus vaihtaa kantaa kesken keskustelun tuntematta itseään tyhmäksi. Oikeus olla keskeneräinen, sekava ja epäjohdonmukainen. Oikeus olla lapsellinen joutumatta myöntämään olevansa vielä niin kovin nuori. Oikeus olla aikuinen ja silti hukassa. Oikeus nauraa, syödä ja ikävöidä silloin, kun muut ovat jo lopettaneet. Oikeus jatkaa kirjoittamista, vaikka ajatus katkesi jo ja lukija lähti nukkumaan. Oikeus olla yksin ja onneton. Oikeus tulla mukaan ja nähdä joku odottamassa, että saat kengännauhat solmituksi. Oikeus yrittää vielä kerran uudestaan. Oikeus selittää auki se vitsi, jota luultiin vittuilun ja hidasjärkisyyden laittomaksi laboratorioristeytykseksi. Saada anteeksi ja käperyä keoksi ja sitten taas nousta ja tulla iloiseksi, ottaa kiinni ja viivyttää luonaan. Tehdä hetkistä ketju ranteeseen ja päästää se menemään vasta, kun se kuluu halki ja kiemurtelee huomaamatta tiehensä.
Oikeus antaa itsensä olla onnellinen tai oikeassa omasta mielestään tai ihan vain olemassa. Juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti