Kaktus kainalossa

Havainto: minuun on nyt taas ilmaantunut jokin uusi. Epäsuhtainen ja itselleni erikoinen kuin kainalosta äkkiä kasvava kaktus.

Olin kuin en olisikaan, mutta sitten menin ja avasin suuni, ja esiin työntyi ihan kokonaan uusi, ensi kertaa näinkin viheliäinen tyyppi: sisuksistaan hyökkäilevä ja omituisia kimeitä äkeyksiä itsestään yökkäilevä pisteliäs hiihtäjä. Taas yksi minä, taas hämmentynyt ja hämmentävä.

Jossain vaiheessa omaa halkeilevaa historiaani aloin niin tyytymättömäksi vaatimattomaan virnuiluuni, että näköjään käänsin kelkkani vahingossa ihan kaakkoon, täysillä päin itsetyytyväistä, äkäistä puuta. Minusta tuli vaivihkaa nokkava kuin liian nopeasti lentämään oppinut sinisorsa. Pelkäsin lapsellisuutta niin lujaa, että nostin leukaani ja olin aina ihan onnistujaa, oli tilanne mikä hyvänsä. Minusta tuli typertyneisyyttäni typerä, huomaamattani esiintyvä, ensin kiroilevaa nahkatakkista Peppi Pitkätossua salamyhkäisesti jäljittelevä ja sitten pelkkä kyynisesti naurahteleva, inttävä jäärä. Voi häh.

En ihan totta tiedä, mistä nyt tuulee. Minusta on hävinnyt se häveliäs hihittäjä, joka lähestyy joka ikistä uutta tai muuten jännittävää ihmistä kuin rocktähteä. Olen lakannut tutisemasta ja mutisemasta itsekseni itseäni rohkaistakseni ja naurahtelemasta vääriin paikkoihin. (No ehkä en sitä.) Loppusoinnut estävät minua nyt olemasta vähemmän häilyvä tässä. Herätys.

Mutta ihan tosissaan. Tää on mulle taas ihan täyttä kryptistä ruutuhyppelyä. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen kuin yksi elämän matopeli. Koko ajan törmään seinään tai päädyn syömään omaa häntääni.

Eikä tämä ole niinkään itsesääliä, vaan itsehätää. En tiedä, mikä mua taas vaivaa. Aina, kun yritän olla ystävällinen ja itsevarma samaan aikaan, päädyn tökkimään keskustelukumppaniani pitkillä verbaalisilla sukkapuikoilla. Ja sitten ihmettelen, miksi en koskaan ole tilanteeseen sopiva, viehättävä tai edes lempeästi lähestyttävä. Voi häh!

Tässä on nyt se iänikuinen problematiikka, että en tahtoisi olla säälittävä, mutta en myöskään hyökkäävä. Vaikuttaisi siltä, että en osaa olla kuin toista tai molempia. Itsevarmuuteni kumpuaa kummallisesta teräsputkimaisesta itsenäisyydestä, sillä olen alkanut ajatella, että pärjään parhaiten, kun vain päätän, etten tarvitse ketään. Missä välissä musta tuli a.) Aikuinen Nainen b.) voimaantunut keski-ikäinen c.) Paula Koivuniemi? Tjeesus.

Viime yönä näin unta, että elämästäni jo poistunut rakas ihminen tuli takaisin, ilmestyi istumaan nurmikolle, ja minä menin istumaan viereen. Siinä me sitten istuttiin ja nojailtiin ja halailtiin ja oli älyttömän turvallista ja pehmeää. Lopuksi se ihminen nousi ja löi minua niin, että upposin tyhjästä ilmestyneeseen lumihankeen. Siinä unessa ajattelin vaan, että ansaitsin sen, vaikka leukani irtosi.

Minussa asuu edelleen pieni, terävä ja joka kudoksesta läpi mahtuva syyllisyys, jonka tarkka syy on toistaiseksi tuntematon. Välillä se ajaa minut nurkkaan. Tiivis, pieni, sitkeä inho, joka sylkee päälleni sisältäpäin eikä laimene, vaikka sen yrittäisi oksentaa pois. Joskus, kun se oli vielä isompi ja tarkkarajaisempi ja väitti tietävänsä minusta kaiken, sitä vastaan oli helpompi taistella järjellä. Joskus riitti, kun sanoi, että et sinä mistään tiedä. Nyt, kun olen tapellut sen pieneksi ja teräväksi, se ei sano enää mitään. Viiltää vaan. Ja viheltää.

Minulle on uutta, että olen alkanut taistella sitä inhoa vastaan olemalla itse vähän inhottava. Kova ja kupera, tarttumaton kuin se maalauspaperin kiiltävämpi puoli, jolle aina ala-asteella yritti tuloksettomasti piirtää liidulla. Pienenä sanottiin aina, että kiusaaja on itse epävarma. Minusta ei ole tullut kiusaajaa, mutta aika kiusallinen kyllä. Tyrkky ja järkky ja äkeä vikisijä. Pienenä, kun minua kiusattiin, pyysin anteeksi ja menin leikkimään yksin kynillä. Nykyään, jos kiusattaisiin, sanoisin varmaan jotain kyynistä ja kohauttaisin olkiani. Onko se yhtään parempi?

Olen myös alkanut esittää itseäni uusissa ympyröissä. Muistelen, että minähän pidän pienistä faktoista, tieteestä, kotitontuista ja loppusoinnuista. Niillä sitten mennään, kunnes minustani tulee Sims-hahmo, 2010-luvun Pelle Hermanni ja mukapätevä pätijä. Unohdan tuoda ilmi kaiken sen, mikä ei ole niin heposti puettavissa ominaispiirteiksi, ja päädyn lopulta kysymään itseltäni, miksi tämä hahmo tekee näin. Mikä sitä motivoi?

Nyt kun miettii, niin ihminen. Ihminenhän sitä aina motivoi. Toinen samanmoinen, katseineen ja ihoineen ja kröhineen ja lämpötiloineen, kosketuksineen ja äännähdyksineen. Fyysinen ja kömpelö, ihminen lähietäisyydeltä. Ei mitenkään seksuaalisesti, vaan vain tosi fyysisesti. Todellisesti.

Teatteritreeneissä yksi tuli ohimennen letittämään. Siis ilman, että erikseen pyysin tai kiehnäsin. Ja yhden kanssa vaihdamme tuon tuosta kuiskattuja kommentteja ja tietäviä katseita kuin siskokset. Välillä olen niin ihminen ihmisten välissä, että unohdan inhota reisiäni tai pelätä olevani ahdistava. Välillä nojaan ilman, että harkitsen ensin, nojaisinko.

Aina minä puhun tästä. Nälästä päästä lähelle ja jäädä siihen. Haaveesta olla yhtä viaton kuin koira tai vauva, joita rapsutetaan vain, koska ne ovat olemassa. Halusta olla olemassa kainalossa. Niin, ettei se ole yhtään säälittävää, vaan tavallista.

Minulla on hassu halu olla itsestäänselvästi halattu.