Kaktus kainalossa

Havainto: minuun on nyt taas ilmaantunut jokin uusi. Epäsuhtainen ja itselleni erikoinen kuin kainalosta äkkiä kasvava kaktus.

Olin kuin en olisikaan, mutta sitten menin ja avasin suuni, ja esiin työntyi ihan kokonaan uusi, ensi kertaa näinkin viheliäinen tyyppi: sisuksistaan hyökkäilevä ja omituisia kimeitä äkeyksiä itsestään yökkäilevä pisteliäs hiihtäjä. Taas yksi minä, taas hämmentynyt ja hämmentävä.

Jossain vaiheessa omaa halkeilevaa historiaani aloin niin tyytymättömäksi vaatimattomaan virnuiluuni, että näköjään käänsin kelkkani vahingossa ihan kaakkoon, täysillä päin itsetyytyväistä, äkäistä puuta. Minusta tuli vaivihkaa nokkava kuin liian nopeasti lentämään oppinut sinisorsa. Pelkäsin lapsellisuutta niin lujaa, että nostin leukaani ja olin aina ihan onnistujaa, oli tilanne mikä hyvänsä. Minusta tuli typertyneisyyttäni typerä, huomaamattani esiintyvä, ensin kiroilevaa nahkatakkista Peppi Pitkätossua salamyhkäisesti jäljittelevä ja sitten pelkkä kyynisesti naurahteleva, inttävä jäärä. Voi häh.

En ihan totta tiedä, mistä nyt tuulee. Minusta on hävinnyt se häveliäs hihittäjä, joka lähestyy joka ikistä uutta tai muuten jännittävää ihmistä kuin rocktähteä. Olen lakannut tutisemasta ja mutisemasta itsekseni itseäni rohkaistakseni ja naurahtelemasta vääriin paikkoihin. (No ehkä en sitä.) Loppusoinnut estävät minua nyt olemasta vähemmän häilyvä tässä. Herätys.

Mutta ihan tosissaan. Tää on mulle taas ihan täyttä kryptistä ruutuhyppelyä. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen kuin yksi elämän matopeli. Koko ajan törmään seinään tai päädyn syömään omaa häntääni.

Eikä tämä ole niinkään itsesääliä, vaan itsehätää. En tiedä, mikä mua taas vaivaa. Aina, kun yritän olla ystävällinen ja itsevarma samaan aikaan, päädyn tökkimään keskustelukumppaniani pitkillä verbaalisilla sukkapuikoilla. Ja sitten ihmettelen, miksi en koskaan ole tilanteeseen sopiva, viehättävä tai edes lempeästi lähestyttävä. Voi häh!

Tässä on nyt se iänikuinen problematiikka, että en tahtoisi olla säälittävä, mutta en myöskään hyökkäävä. Vaikuttaisi siltä, että en osaa olla kuin toista tai molempia. Itsevarmuuteni kumpuaa kummallisesta teräsputkimaisesta itsenäisyydestä, sillä olen alkanut ajatella, että pärjään parhaiten, kun vain päätän, etten tarvitse ketään. Missä välissä musta tuli a.) Aikuinen Nainen b.) voimaantunut keski-ikäinen c.) Paula Koivuniemi? Tjeesus.

Viime yönä näin unta, että elämästäni jo poistunut rakas ihminen tuli takaisin, ilmestyi istumaan nurmikolle, ja minä menin istumaan viereen. Siinä me sitten istuttiin ja nojailtiin ja halailtiin ja oli älyttömän turvallista ja pehmeää. Lopuksi se ihminen nousi ja löi minua niin, että upposin tyhjästä ilmestyneeseen lumihankeen. Siinä unessa ajattelin vaan, että ansaitsin sen, vaikka leukani irtosi.

Minussa asuu edelleen pieni, terävä ja joka kudoksesta läpi mahtuva syyllisyys, jonka tarkka syy on toistaiseksi tuntematon. Välillä se ajaa minut nurkkaan. Tiivis, pieni, sitkeä inho, joka sylkee päälleni sisältäpäin eikä laimene, vaikka sen yrittäisi oksentaa pois. Joskus, kun se oli vielä isompi ja tarkkarajaisempi ja väitti tietävänsä minusta kaiken, sitä vastaan oli helpompi taistella järjellä. Joskus riitti, kun sanoi, että et sinä mistään tiedä. Nyt, kun olen tapellut sen pieneksi ja teräväksi, se ei sano enää mitään. Viiltää vaan. Ja viheltää.

Minulle on uutta, että olen alkanut taistella sitä inhoa vastaan olemalla itse vähän inhottava. Kova ja kupera, tarttumaton kuin se maalauspaperin kiiltävämpi puoli, jolle aina ala-asteella yritti tuloksettomasti piirtää liidulla. Pienenä sanottiin aina, että kiusaaja on itse epävarma. Minusta ei ole tullut kiusaajaa, mutta aika kiusallinen kyllä. Tyrkky ja järkky ja äkeä vikisijä. Pienenä, kun minua kiusattiin, pyysin anteeksi ja menin leikkimään yksin kynillä. Nykyään, jos kiusattaisiin, sanoisin varmaan jotain kyynistä ja kohauttaisin olkiani. Onko se yhtään parempi?

Olen myös alkanut esittää itseäni uusissa ympyröissä. Muistelen, että minähän pidän pienistä faktoista, tieteestä, kotitontuista ja loppusoinnuista. Niillä sitten mennään, kunnes minustani tulee Sims-hahmo, 2010-luvun Pelle Hermanni ja mukapätevä pätijä. Unohdan tuoda ilmi kaiken sen, mikä ei ole niin heposti puettavissa ominaispiirteiksi, ja päädyn lopulta kysymään itseltäni, miksi tämä hahmo tekee näin. Mikä sitä motivoi?

Nyt kun miettii, niin ihminen. Ihminenhän sitä aina motivoi. Toinen samanmoinen, katseineen ja ihoineen ja kröhineen ja lämpötiloineen, kosketuksineen ja äännähdyksineen. Fyysinen ja kömpelö, ihminen lähietäisyydeltä. Ei mitenkään seksuaalisesti, vaan vain tosi fyysisesti. Todellisesti.

Teatteritreeneissä yksi tuli ohimennen letittämään. Siis ilman, että erikseen pyysin tai kiehnäsin. Ja yhden kanssa vaihdamme tuon tuosta kuiskattuja kommentteja ja tietäviä katseita kuin siskokset. Välillä olen niin ihminen ihmisten välissä, että unohdan inhota reisiäni tai pelätä olevani ahdistava. Välillä nojaan ilman, että harkitsen ensin, nojaisinko.

Aina minä puhun tästä. Nälästä päästä lähelle ja jäädä siihen. Haaveesta olla yhtä viaton kuin koira tai vauva, joita rapsutetaan vain, koska ne ovat olemassa. Halusta olla olemassa kainalossa. Niin, ettei se ole yhtään säälittävää, vaan tavallista.

Minulla on hassu halu olla itsestäänselvästi halattu.

Tärkein

Tähän aikaan vuodesta ulkona törmäävät tuoksuista kukkaisimmat ja kakkaisimmat. Pesukoneen rummussa kierähtävät valmiiksi pyykeistä nukkaisimmat ja sukkaisimmat. Ulkona käsi toisen kevyttoppatakkisessa kynkässä kulkevat naapuruston ukkoisimmat ja akkaisimmat. On siis oltava toukokuun puolenvälin ilta, puolipehmeä niin kuin se tyynyn viileämpi puoli, joka puoliksi kutsuu ja puoliksi puistattaa.

Minä syön nykyään ketsuppia liiaksi asti. Purkillisen päivässä. Joskus jopa puolitoista.

Nyt toivon, että nukuttaisi. Toivon, että nukuttaisi niin, ettei mitään muuta tekisikään. Niin, että pään tyynyyn painaminen tekisi tyytyväiseksi ja tyyneksi vielä edellään kiirivän yönkin, sen sinisen, joka laskostuu alas taivaasta haaleana ja hartaana kuin virkattu kalalankainen kauppakassi.

Paras nukahdus on suun sulkumerkki ja sydämen välilyönti. Paras heräys taas on se, kun suuta pitää maiskauttaa, koska unen raskas tahma on liimannut sen kiinni, ja alaluomilla on vielä ohut paino, viivähdyksen jälki, niin kuin jonkin maailman pienimmän uuteen nurmikkoon painama kuoppa.

Tänään(kään) en oikein tiedä, mikä minäni haluaisin olla ja osaanko, joten kokeilen olla vain minänä, matkustaa siinä kaksijalkaisessa, joka kuitenkin minua ympäröi ja usein minua onkin tai ainakin mielellään olisi. Kokeilen katsella silmistä kuin ikkunoista, joiden verhot ovat juuttuneet yläasentoon. Leikin olevani päässäni kylässä. Ja vahvasti tuntuu, että olenkin. Olen niin kylässä, etten kehtaa mennä peremmälle, joten katselen vain ulos. Toivoakseni niin haaveellisen ja viattoman näköisenä, ettei minua voi syyttää mistään - ei, vaikka kengistäni valuu kuraa kitalakeen, tahrii ja saa nielun (ei kuitenkaan sielun, sillä sitä ei ehkä, ainakaan tänään, ole) maistumaan kylmältä metallilta.

Mieluummin kuin minä, tämä tai tietty haluaisinkin olla muu. Muu, joka on sanana lempeä kuin aamu, mutta vieläkin utuisempi. Siinä on vain kolme pehmeää kirjainta kuin unista niittyvillaa sikinsokisessa rivissä, sellaisen ojan penkereeellä, joka ei vietä pois eikä juhannusta, korkeintaan iltaa ja sitäkin ihan hiljaa. Ei se ensisijaisesti ole viaton, vaan tuntematon. Vain siten se on turvassa kaiken ulottumattomissa, itsensäkin.

Laitoin liikaa huuhteluainetta. Vessassa haisee nyt siltä kuin joku olisi pissannut sitruunan.

Minun on todettava, etten ole rikki. En ole kukka, joka tahtoisi itseään kasteltavan tai lukko, jonka avain on jonkun toisen kädessä pyöriteltävänä, peukalon ja etusormen välissä kuin tikka, jonka heittämisellä ei lopulta ole enempää väliä kuin että olisihan se kiva saada täysosuma, koska palkintona on kahvipaketti ja kaikkihan nyt kahvia juovat.

Minun on todettava, etten ole sen enempää valmis kuin keskenkään. Usein väitän olevani molempia. Oikeasti taidan olla ennen kaikkea matkalla. Ennemmin vaeltaja, joka eksyy itsepäisyyttään kuin tie, joka johtaa harhaan, koska joku on sen siihen rakentanut.

Minun on myös todettava, etten jaksaisi enää jatkaa putoilemistani siihen matalaan kaivoon, jossa en ole hengenvaarassa, mutta josta en myöskään pääse itse ylös. Siinä kaivossa pyydän anteeksi aina, kun haluaisin, että minulta pyydetään anteeksi. Käännän toisen posken niin monta kertaa, että tulen pudistaneeksi päätäni. Odotan, että minut ymmärretään, koska en ymmärrä itseäni, mutta suren, kun minua ei ymmärretä niin kuin toivon itseni ymmärrettävän. Olen häviävän vähän ja koko ajan liikaa, mutten koskaan tarpeeksi ollakseni varma siitä, että olen tarkoituksella.

Ennen kaikkea minun on todettava, etten ole syypää. En yksin. En ole yksin syy enkä yksin seuraus, vaikka monesti tahtoisin olla. Kaikki olisi helpompaa, jos itseään voisi aina vain syyttää tai kiittää. Silloin vääryydet korjaantuisivat itsesyytöksin ja hyvät asiat saisi tallentaa vitriiniin oman nimen alle ikuisiksi ajoiksi. Toisaalta sellainen joku, joka yksin väittää olevansa syy ja vielä seurauskin, ei koskaan kohtaa ketään toista. Sellainen joku on aina olevinaan niin paljon muita edellä, että joutuu joka kolhussa halaamaan itse itseään.

Helposti kuvittelisi, että mitä enemmän itseään syyttää, sitä enemmän lohtua ja lupauksia saa osakseen. Todellisuudessa se, joka lyö itse itseään, antaa muillekin luvan tehdä niin. Ja se, joka toisten tahtoon täysin myöntymällä lopulta hukkaa itsensä, ei tule myöskään toisten löytämäksi.

Minussa kupruilee uhmakkuutta kuin liian ohuessa alumiinivuoassa, joka sittenkin sulaa, vaikkei sen mikrossa pitänyt. Kupruilee myös pelkoa siitä, että olen tekemässä aika suuren päätöksen. Allekirjoittamassa valtakirjaa, joka siirtää vastuun itsestäni itselleni, kävi miten kävi.

Yhä silti pelkään, etten kaiken ytimessä ole mitään muuta kuin jokseenkin kuvottava. Niin pihalla, että jo pilalla.

Minä pelkään tietää, ettei lopulta ole ketään, joka tietäisi minut paremmin kuin tiedän itse. Tähän asti sen tietäminen on tehnyt minut yksinäisemmäksi, kauhistuneemmaksi ja itselleni inhottavammaksi kuin mikään. Mutta ehkä, ihan ehkä, jos nousen näille koivilleni, päkiöilleni asti, kuiskatakseni omaan korvaani, huomaankin, että osaan seistä. Yksin, tarvittaessa. Koska pelottavin, ja samalla tärkein, tulee tässä:

Elämän tärkeimmät ihmiset eivät tahdo tietää, kuka sinä olet. He tahtovat kysyä sitä.

Älä laihduta, tänäänkään

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, ettei sellaista sanaa kuin "syöjä" juuri käytetä? Että "menenpäs tästä nyt kotiin syömään, kun olen tämmöinen syöjä". Syy saattaa olla siinä, että me kaikki tarvitsemme ja kulutamme elintarvikkeita, joten meidän ei tarvitse erikseen pohtia, ketkä meistä nyt ovat "syöjiä" ja ketkä eivät. Sen sijaan "laihduttaja" on sanana tutumpi. Se on tuttu siinä missä diabeetikko, keliaakikko tai allergikkokin, koska samoin kuin elintoimintoja muokkaava diagnoosi, myös laihduttaminen vaikuttaa siihen, miten joku syö.

Ruuan merkityksestä elämässämme ja kulttuurissamme kertoo jotain se, että nimenomaan syömiseen vaikuttavat asiat muuttuvat puheessakin heti osaksi identiteettiä - osaksi sitä, kuka ja millainen joku on. Keliaakikko on keliaakikko, vegaani on aina vegaani, mutta Mercedeksen omistaja ei automaattisesti ole mersuilija. Koiranomistajakaan ei ole kaikkialla ennen kaikkea koiraihminen, vaan ihminen, jolla on koira.

Sen sijaan laihduttaja kyllä tietää olevansa laihduttaja, vaikka voissa ruokansa hetken trendien mukaan paistaisikin. Laihduttaminen istuu tiukassa ihmisessä, joka on kerran ryhtynyt laihduttajaksi. Siis iskostanut mieleensä, jääkaappiinsa ja kauppareissuihinsa sen yhden päämäärän, joka on kylmempi ja yksinäisempi kuin yksikään kaupan kauimmaiselle seinustalle sijoitettu laihdutustuotteiden pakastelokero.

Laihduttajaksi ryhtyminen on mitä kattavin sosiaalisen häpeän starter-pack. Laihduttava ihminen sijoittaa itsensä janalle, jossa laihduttamattomat ovat jo kaukana edessä, koska laihduttaja tekee työtä, jota muiden ei kai ole koskaan tarvinnut tehdä. Muut saavat siis maireasti hymyillen haukata Subway-patonkejaan tv-mainoksissa ja maistella profeel-rahkojaan uimahallien pukuhuoneissa (mainoksissa energiaksi tanssitunnille näyttää riittävän yksi lusikallinen), koska heillä on elämänsä päättötodistuksessa jo valmiiksi suoritettuna eräs hyvin keskeinen pakollinen kurssi: yleinen hyväksyntä.

Laihduttamiseen on olemassa tarkka kulttuurinen normisto, jota noudattamaan laihduttaja sitoutuu. Normeihin kuuluvat pälyily pussikeittohyllyllä, takarivin paikka ryhmäliikuntatunnilla ja anteeksipyytävä katse ylioppilasjuhlien kakkupöydässä. On hyvin eri asia kieltäytyä kakusta, koska välttää valkoista viljaa tai treenaa triathlonille kuin kieltäytyä, koska laihduttaa. Valkoisten viljojen välttely tähtää "kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin" (johon kuuluvat  yleensä olennaisesti instagram-tykkäykset), kun taas laihduttaminen tähtää painon laskuun.

Laihduttaminen on niin kokonaisvaltainen eikä vähiten sosiaalinen ponnistus, että se syö pois muun elämän. Se on ajatusmalli, joka tarvitsee toimiakseen kaiken sen energian, mitä ohutsuoli ikinä saa imeytettäväkseen. Siksi se syrjäyttää helposti intohimot, taidot ja vahvuudet. Se vaikuttaa kaikkeen: sosiaalisiin suhteisiin, aikatauluihin, suunnitelmiin, unelmiinkin. Kun ihminen muuttuu laihduttajaksi, kaikki muu saa odottaa. Laihduttaminen hoidetaan nyt ensin.

Naistenlehtien kevään kevennysnumeron kestoaihe, ikuiset laihduttajat - siis käytännössä naiset, jotka pudottavat viittä kiloa kuin harrastuksena joka vuosi - on todellisuutta siksi, että laihduttaminen on kulttuurissamme projekti, jonka on tarkoitus, mutta joka ei käytännössä koskaan saa tulla valmiiksi. Kun kerran ryhtyy laihduttajaksi, on jo sijoittanut itsensä hyvinvointiyhteiskunnan matkustamoon, pois siitä bisnesluokasta, joka istuu mukavasti ja syö pieniä leivoksia ilmaiseksi lihomatta koskaan mihinkään. Laihduttajaksi ryhtyvä saa elämänsä passiin laihduttajan leiman eikä koskaan pääse istumaan bisnesluokkaan, koska on onnistuttuaankin vain kakkoslaatua, jotenkin vähän pilalla. Siksi laihduttaminen on ikuista. Siihen ei halua palata, mutta tietää palaavansa.

Kun ryhtyy laihduttajaksi, myöntää ennen kaikkea itselleen olevansa jo lähtökohtaisesti epäonnistunut, mutta voivansa ehkä kompensoida epäonnistuneisuuttaan joillakin muilla elämän meriiteillä, kunhan on ensin saanut laihduttamisensa valmiiksi. Siksi laihduttamisesta tulee kokonaisuutena muun elämän ulkopuolinen rääkkikuuri, jonka lopussa siintää kaivattu - ja hetkellisesti ansaittu - paluu laihduttamista edeltäneeseen aikaan. Kun tavoite on saavutettu, laihduttaminen jää hyllylle odottamaan taas sitä päivää, kun vaa'assa on pari desimaalilukua liikaa ja muu elämä joutuu laatikkoon laihduttamisen astellessa arjen estradille kuin ärsyttävästi hymyilevä Vitaepro-mainoksen Nicke Lignell.

Laihduttajan kamppailusta on helppo tehdä vitsi. Jokaisessa nuortensarjassa ja romanttisessa komediassa yksi kaveriporukasta on "ikuinen läski", joka ehkä jossain jaksossa yrittää laihduttaa, mutta päätyy lopulta sohvalle syömään Ben&Jerry's:iä mallinmallisten kavereidensa kanssa. Kaverit eivät hylkää epäonnista lihavaa ystäväänsä, mutta se johtuu siitä, että kaverit ovat hyviä ihmisiä ja lihava on sen verran sympaattinen, rehti ja hauska, että ylipaino näin kompensoituu. Sami Hedbergin keikalla yleisössä nauretaan jutun spinning-tunnilla hikoilevalle ylipainoiselle, koska onhan se nyt niin hassua, kun joku sellainen yrittää, joka kuitenkin epäonnistuu. Lihavista kertovassa huumorissa on jotain hyvin samaa kuin klovnissa, joka kerta toisensa jälkeen kompastuu, mutta nousee yhä sinnikkäästi ylös. Kyseessä on vahingonilon ja ylhäältäpäin katsovan myötätunnon erikoinen coctail.

Kulttuurissamme lihava on aina suhteessa hoikempiin ympärillään: joko kamppailemassa heidän hyväksynnästään tai nousemassa heidän yläpuolelleen manifestina aitodelle ja itsetunnolle kuin Hairsprayn Tracy. Kulttuurituotteissamme lihava hahmo ei ole koskaan edustamassa juuri muuta kuin lihavuuttaan. Hän on uhri, sankari tai kevennys. Aina enemmän lihava ihminen kuin ihminen, joka on lihava.

Tänään vietetään kansainvälistä "Älä laihduta"- päivää. Olen lukenut jo kymmenittäin Facebook-kommentteja, joissa ihmetellään bodypositivity-liikettä ja päivän tarpeellisuutta. Kommentteja, joissa suoraan syytetään liikkeeseen omilla kasvoillaan mukaan lähteneitä itsekurittomiksi luovuttajiksi, laiskoiksi ja saamattomiksi, jopa "terveysterroristeiksi". Näistä kommenteista jokainen on osoitus "Älä laihduta" -päivän tarpeellisuudesta. Ihmiset tietävät liian vähän ja tuntuvat haluavan tietää vielä vähemmän.

Laihduttaminen siinä kehyksessä ja merkityksessä, jossa se kulttuurissamme nyt ymmärretään, ei ole koskaan hyväksi. Itsesyyttelyn ja -vähättelyn kierre, jossa pakkausmerkintöjen syynääminen. suunnitelmien tekeminen, jatkuva epäonnistumisen pelko ja muihin vertaaminen vievät mielestä kaiken tilan, ajaa uupumiseen, itseinhoon ja mielenterveyden häiriöihin. Laihduttaminen on suoritus, joka vie elämästä ilon ja hapen.

En kiistä, etteikö merkittävä ylipaino olisi merkittävä terveysriski. On kuitenkin valtavan lyhytnäköistä väittää, että pelkän painon korjaaminen korjaisi ihmisen terveyden. Terveyteen vaikuttavat lukemattomat fysiologiset, psyykkiset ja sosiaaliset tekijät, joista kaikki eivät vielä ole edes lääketieteellisessä tiedossa. Jos ihminen on vakavasti yli- tai alipainoinen, on hänen painonsa aina seuraus, ei syy.

Laihduttaminen taas on suoritus, joka pyrkii korjaamaan vain näkyvintä osaa vyyhdistä, joka todellisuudessa ulottuu paljon syvemmälle. Siksi laihduttamalla hankitut tulokset harvoin ovat kestäviä. Saavutettu painolukema ei jää pysyväksi, mutta nöyryyttämisestä ja kurittamisesta aiheutuneet vahingot usein jäävät. Laihduttajan identiteetistä ei ole pitkä matka anorektikon identiteettiin, jossa laihdutteminen muuttuu tiedoiksi ja taidoiksi, luo muistoja ja sisältää merkityksiä. Lopulta minäni on sitä todellisempi, mitä vähemmän minua minuun jää.

Kyllä, ylipaino on myös kansanterveysriski ja valtiollinen kuluerä. Niin on ylinopeuskin ja alkoholismi. Mutta toisin kuin rattijuoppoudesta kärytessä, painoindeksin ylittäessä 25 ei voida vielä suoraan sanoa, että kyseessä on riski. Lääketiede kehittyy koko ajan, ja painoindeksi on vanhanaikainen, erittäin suuntaa-antava laskentakaava, joka ei ota huomioon yksilöllisiä eroja luustorakenteessa, kehon nestepitoisuudessa ja lihaksistossa, noin esimerkiksi. Painoindeksin mittaamiseen vaikuttaa valtava määrä häiriötekijöitä.

Mainitsen muutaman.

- Vaa'at ovat erilaisia. Kalibroinnista riippuu, kuinka tarkasti vaaka mittaa. Painoindeksiin kuitenkin vaikuttaa jo kilon kymmenysten vaihtelu.

- Painolukemaa ohjaa merkittävästi punnitusajankohta - illalla ihminen voi painaa kaksikin kiloa enemmän kuin aamulla.

- Lihas on tiheämpää kuin rasvakudos, eli painaa enemmän. Lihaskudoksen kasvaessa kehoon kerääntyy myös enemmän nestettä.

- Naisilla kehon nestepitoisuuteen vaikuttaa kuukautiskierto.

Onneksi on olemassa käsite "biologinen normaalipaino". Se on täysin yksilöllinen luku tai lukuhaarukka, jossa keho voi hyvin. Mikä parasta, biologisen normaalipainon saavuttaakseen ei yleensä tarvitse tehdä ollenkaan töitä. Kun elämässä muut asiat ovat kunnossa, ennen kaikkea pään sisällä, paino etsii kyllä sen kolon, jossa sillä on mukavinta. Psykkinen tasapaino (sitä kutsutaan myös onnellisuudeksi) antaa perusterveelle ihmiselle unen, liikkeen, tahdon, halun, ilon, surun, nälän ja janon. Siinä sivussa tulevat myös tavoitteet, suuret ja pienet, joista yhdenkään ei tarvitse olla viisi kiloa kevyempi kuin toisen.

Paino vaihtelee. Se on tosiasia, jonka hyväksymällä elämään tulee lisää tilaa ja iloa. Myös päivät ovat erilaisia. Yksi munkki tai vihersmoothie ei pilaa eikä pelasta mitään. Elämä vaihtelee ja vaikuttaa painoon enemmän kuin pelkkä paino ikinä elämään.

Voisiko tämä päivä siis olla vielä enemmän kuin "Älä laihduta" -päivä? Vaikka "Elä, älä laihduta!". Tai "Ole, älä laihduta!". Laihduttaminen toimintana ja ajatusmallina vie pois sen, mitä olen, koska minusta tulee laihduttaja. Se vie pois myös sen, miten elän, koska en elä, vaan laihdutan. Laihtuminen kyllä tapahtuu, jos sen tarvitsee tapahtua, lopulta muuta kautta kuin aktiivisesti laihduttamalla. Puhutaan (muodikkaasti, mutta todesti) elämäntavan muutoksesta. Syömishäiriöosastolla yksi harvoista diggaamistani asioista oli se, ettei koskaan puhuttu laihtumisesta tai lihomisesta. Puhuttiin painon korjaantumisesta.

Painoni on oma asiani ja yksilöllinen ominaisuuteni. Syöminen vaikuttaa painoon, muttei yksin siihen, joten erotetaan syöminen ja paino käsitteinä toisistaan. Syöminen on elämys ja rutiini, kohtaaminen pöytäkumppanien kanssa. Ruuasta saa irti ideoita, onnistumisia, kommelluksia, yhteiskunnallisia kysymyksiä ja kiinnostavaa keskustelua. Ruoka on läsnä häissä ja hautajaisissa. Siihen leivotaan muistoja paitsi omasta, myös sukupolvia ja kokonaisia kansoja kuljettaneesta elämästä.

Rakkaus on puoli ruokaa. Tie sydämeen käy AIVOJEN kautta. Ruoka ei ole pikkujuttu. Siksi, ei annettaisi laihduttamisen tulla ja viedä sitä meiltä, kun se ei oikeasti tiedä, mitä on tekemässä.

.

Keltainen

Olohuoneen sohvasänky on painunut sillä tavalla kasaan, että romahtaa vasemmasta laidastaan, vaikka se olisi vain koira, joka sille istahtaa. Minä istun oikealla, joten ei haittaa. Koira käänsi minulle selkänsä, kun sängyn pohja vinkaisi.

Ikkunassa kukkii raidallista valoa, ja kuistin oven ilma on viiltävän haaleaa. Kaiken kananmunankeltaisuus on niin lempeää, että pelottaa. Haluaisin ehtiä ottaa tunnelman helmasta kiinni ennen kuin alkaa hämärtää.

Olen enemmän lapsi kuin haluaisin, painavampi kuin tahtoisin ja aikuisempi kuin osaan. Sormissa on pieniä halkeamia kuin olisin ollut koko päivän veistämässä jotakin, vielä hyvin luultavasti jotakin sellaista, joka ei koskaan tule valmiiksi, mutta jää lojumaan keskimmäiselle hyllylle siihen kohtaan, johon katse aina sisään astuessa hetkeksi pysähtyy. Olisin istunut verstaassa, jossa valo sukeltaa sisään oven alta ja saa sahanpurun tuoksumaan samealta kuin seissyt vesi saavissa.

Jostain syystä haluaisin uittaa kättä lammessa. Muistan joskus istuneeni polvet sumpussa niin umpeenkasvaneen poukaman reunalla, että lumpeetkin näyttivät melkein roskilta. Nenäliinatupoilta tai ohimeneviltä roiskeilta siitepölystä täplikkäässä vedessä. Lumpeen varsi on paksu kuin veden sormi, joka ei osoita minnekään.

Minä rakastan ulpukankeltaista. Se on melkein samaa sävyä kuin ne muoviset pääsiäistiput, joita sai Tiimarista muovikotelossa ja joiden terävät jalat sojottivat kummallisiin suuntiin. Niiden harittavat silmät olivat niin mustat ja pienet, että saivat tiput näyttämään matalan kilohinnan kiinalaisilta pakasteravuilta, niiltä, joita kerätään lautasen reunalle elokuussa, tuijottamaan tyhjyyteen kuin hirvenpäät salongin seinällä tai humaltuneet kylmästä kovettuneessa nahkatakissa. Tiedättehän sellaisessa, joka jää paksuille uomille kyynärtaipeesta ja haisee vanhaksi menneeltä tupakalta.

Vanhaksi mennyt on muuten eri asia kuin vanhaksi tullut. (Tämä ajatus pistää jostain syystä hymyilyttämään.) Vanhaksi mennyt on jotenkin viallinen tai ainakin hapan ja vihainen, kun taas vanhaksi tullut on tullut vanhaksi kuin tulisi kotiin, omin jaloin ja omilla avaimilla. Vaikka molemmathan taitavat tapahtua vahingossa. Väistämättä, mutta huomaamatta, jääkaapissa tai elämässä.

Tuntuu, että tunnen itseni tänään huonommin kuin muistan tunteneeni aiemmin, mutta mahdollisesti en kuitenkaan huonommaksi. Huoli on ehkä se, joka minussa ajaa omaa häntäänsä. Sillä on huonouden kanssa yhteistä ainakin etutavu.

Toisaalta en tiedä, mikä minua niin huolettaa. Ehkä huominen. Ehkä sen huomaaminen, etten tiedä huomisesta, en yli- enkä alihuomisesta, en tästä enkä tuosta. En ole tottunut luottamaan, olen tottuneempi tietämään, tai ainakin uskottelemaan tietäväni. Huomisen huomaan en ole oikein koskaan uskaltanut itseäni jättää. Mieluummin otan huomistakin kädestä ja selvitän sen puolesta, mistä sille lähtee seuraava bussi. Ei sinun, hyvä huominen, tarvitse tänne jäädä ja täksi päiväksi itseäsi kompastaa. Mene, sen sijaan, mene Huomenta Suomeksi studioon, ensimmäiseksi raitiovaunuksi Munkkiniemeen ja uimahallin pukuhuoneeseen unohtuneiksi sukiksi sinne, missä sinua tarvitaan, niin minä voin sijaistaa sinua täällä. (Ehkä sitten olen turvassa iltapäivän ylikypsyydeltä, joka saa minut tuntemaan itseni leveäksi ja julmaksi kuin katujyrä, jonka ohjaamossa haisee itsekäs hiki.)

Olen aina ajatellut, ettei huominen kanna huolta itsestään, koska minä kannan sen puolesta, päästän sen menemään. Tuntuisi hölmöltä viivyttää luonaan jotain sellaista, jonka kontolla on niin paljon muutakin. Huomen on siitä ainutlaatuinen hetki, että se sekä kantaa selässään eilistä että tervehtii tätä päivää. Sellainen kun on, ei kai voi olla kovin äkkiväärä. Huomisen on oltava loiva, yhtä laimea kuin taivas silloin, kun ei tiedä, onko se haalistumaan päin vai ei. Siksi minä pidän aamuista eniten. Niissä on jotain sellaista, mikä saa minut tuntemaan itseni vähemmän tärkeäksi hyvällä tavalla. Aamu ei kritisoi, se katselee pää kallellaan.

Luottamisen vaikeus tekee minusta välillä kipakamman ja välillä häilyvämmän kuin haluaisin olla. Kiukkuisena kaipaan kiinteämpiä lihaksia ja kantavampaa ääntä, häilyvämpänä haluaisin olla hauras ja läpinäkyvä kuin uloshengitys pakkasella. Koko ajan pelkään, että koska en koskaan ole täysin kumpaakaan, häviän kokonaan kuin aukeama, joka vihosta jää vahingossa täyttämättä. Se on lopultakin turvassa kansien välissä, mutta kuuluu ympärillään levittäytyvään tarinaan yhtä vähän kuin lammikon lapanen, jota kukaan ei muista omistaneensa. Vaikka enhän minä koskaan ole halunnut tulla kenenkään omistamaksi, vaan kirjoittaa itseni itse. Silti pelkään, että teen kirjoitusvirheitä, kumitan paperin rikki enkä vastaa tehtävänantoa, koska saatoin olla käymässä vessassa juuri silloin, kun ohjeet annettiin. Sanon itselleni ääneen, ettei ole olemassa ohjeita, joita noudattamalla kaikki olisi varmasti hyvin, kyllähän minä sen tiedän. En kuollaksenikaan myöntäisi, että itse asiassa etsin elämälleni hyväksyttävää ja valmista kaavaa melkein henkeni kaupalla, koska haluan vain olla hyvis, mallioppilas ja tarpeeksi. Sen myöntäminen on vaikeaa, koska toisaalta haluaisin olla ihminen, joka vähät välittää esikuvista ja luo nahkansa aina uudestaan silkasta riippumattomuuden ideaalista.

Lopulta kahden ovat kuitenkin aina vain minä ja häpeäni, joka tulee sisään kutsumatta ja syö kaapeistani lupaa kysymättä, mutta jonka annan tehdä niin, koska se tuntuu tietävän jotakin, mitä minä en. Jonkin tärkeimmän, rumimman totuuden minusta, sen, jonka pelkään vielä joskus paljastuvan itselleni ja romuttavan aivan kaiken.

Jossain vaiheessa tajusin, että olen alkanut olla itse se, joka kääntää selkänsä ensin. On helpompaa katsoa tyhjää, kuin toista, joka loittonee. Ja on helpompaa ympäröidä itsensä tyhjällä kuin rakkaudella, jos haluaa varmistua siitä, ettei joku toinen huomaa mätänemistäsi ennen kuin huomaat itse ja joudu pahoitellen huomauttamaan hajusta. Pahoitellen, koska on jo pahoitteluetäisyydellä: siinä kohtaa, jossa välittäminen muuttuu kohteliaisuudeksi.

Aina olen tahtonut olla itsenäinen, mutten tiedä, olinko vai tahdoinko ensin. Aina olen halunnut tehdä yöstäni aamun ihan itse ja hampaatkin pestä ennen kuin kukaan edes herää.

Peilikuvaani pelkään silti. Pelkään, että se menee minulta salaa veltoksi reunoiltaan, valahtaa onnettomaksi kasaksi jotakin, josta en saa selvää, ja lopulta minun on vain otettava itseäni niskasta ja ripustettava naulakkoon, mielellään jonnekin pois näkyvistä. Pelkään, että vielä tulee se päivä, kun en enää yksinkertaisesti siedä. Hukun siihen tuntemattomaan mönjään, joka tekee minusta iljettävän itselleni.

Hiljaisuus.

Nyt on jo hämärää. Sohvapöydän narsissit, jotka saattavat olla Prismasta, työntyvät esiin harmaudesta kidat ammollaan kuin linnunpoikaset. Keltainen on oikeasti väreistä se, joka erottuu pimeässä pisimpään, valkoinenkin haalistuu näkyvistä aiemmin. Se on minusta kaunis ajatus. Ei kaikki ole niin mustavalkoista. On keltaistakin.

Näppäimistö näkyy huonosti. Koira heiluttaa nukkuessaan suupieltään kuin yleisellä paikalla silmät kiinni kuulokkeisiinsa painautunut ja kyynärpäät edellä seinään nojautunut ihminen, jonka suonissa virtaavan musiikin erottaa vain housuntaskuista ulos jäävistä rytmikkäistä peukaloista. Muuten on hiljaista.

Eikun ei. Kuistilla joku pieni ja sitkeä livertää.

'

Yksi kaikkia vai kaikki yhtä vastaan - mitä vapaudella tarkoitetaan?

Mitä yhteistä on eutanasiakeskustelulla, Suomen sote-malleilla, lukion uudella tuntijakokokeilulla ja ravintolassa pöytään ojennetulla ruokalistalla?

Niissä kaikissa tavoitellaan valinnanvapautta. Tilaa, jossa ihmisellä on oikeus päättää itse, mitä tehdä kehollaan, elämällään, tulevaisuudellaan ja makuhermoillaan. Ihmisellä on vapaus, eli oikeus tehdä päätöksiä itse, yksin, riippumattomasti, omaan harkintakykyynsä nojaten.

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan." , sanotaan YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen 1. artiklassa vuodelta 1948. Yhdessä lauseessa kytketään toisiinsa neljä suurta ja perustavanlaatuista asiaa. Neljä asiaa, joiden toteutuessa jokaisen ihmisen kohdalla maailma olisi tasapainossa ja tarve konflikteihin olematon. Vapaus, tasa-arvo, ihmisarvo ja oikeus.

Kysymys vapauden toteutumisesta sisältää paljon eikä sitä voida käsitellä tasa-arvosta irrallisena. Jotta vapaus todellisessa luonteessaan toteutuisi, kaikkien tulisi voida olla syntymähetkellään, elämänsä lähtöruudussa, yhtä vapaita. Siksi, koska täydellinen vapaus sisältää rajoittamattomuuden ajatuksen. Sen, että ihminen voi tehdä valintoja itsenäisesti, ympäristönsä siihen vaikuttamatta. Jos ympäristössä muut ovat vähemmän vapaita, esimerkiksi taloudellisen tilanteensa tai jonkin hallintojärjestelmän rajoittamia, ei enemmän vapaa yksilökään voi olla täysin vapaa. Häntä rajoittavat hänen etunsa, esimerkiksi varallisuutensa tai korkea asemansa suhteessa muihin. Ne rajoittavat häntä siksi, että ilman niitä hän ei olisi vapaa tekemään asioita, jotka hän niiden avulla pystyy tekemään. Hänen vapauteensa vaikuttaa siis hänestä riippumaton ympäristö, jota hän ei syntyessään ole ollut vapaa valitsemaan.

Sen sijaan oikeasti mahdottomassa, mutta mielikuvissa mahdollisessa tilanteessa, jossa kaikki syntyisivät täysin tasa-arvoisina kaikkien itsensä ja ympäristönsä ominaisuuksien puolesta, kaikki olisivat vapaita. Elämä todella olisi se tyhjä taulu, jonka täyttäminen on yksin yksilön valintojen varassa.

Tietenkin on huomioitava myös biologiset seikat; perintötekijät, sairaudet, alttius oppia ja niin edelleen. Vapaus valita tarvitsee kumppanikseen kyvyn ajatella. Siksi täydellinen vapaus tarvitsisi seurakseen täydellisen kyvyn ajatella; rajattoman aivokapasiteetin, jonka avulla punnita jokaista mahdollista vaihtoehtoa seurannaisvaikutuksineen ja verrata niitä keskenään.

Näin ajatellen täydellinen vapaus on utopia, jota ihmisen ei ole mahdollista saavuttaa. Silti myös YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen 1.artiklan sisältämä ukaasi yhdistää vapauden tasa-arvoon, käsitteeseen, johon se yhdistää myös kaikki muut oikeudet. Ihmisoikeuksien julistus on julistus kaikkien ihmisten oikeuksista, vapauksista ja velvollisuuksista. Se on siis julistus tasa-arvosta. Näin ollen on mahdotonta puhua yhdestäkään ihmisoikeudesta puhumatta samalla tasa-arvosta.

Vapaus on vahvasti pinnalla poliittisessa keskustelussa globaalin markkinatalouden aikana. Siinä missä perheet, suvut, kansat, valtiot, uskonnot tai muut ryhmät ovat eri aikakausina olleet keskustelun yksikköjä, ovat palvelukulttuurin ja globaalin talouden ajassa keskiössä ennen kaikkea yksilöt. Vaikka maailmassa on enemmän ihmisiä kuin koskaan ennen, maailmanlaajuisesti hallitseva länsimainen, niin poliittinen kuin kaupallinen, puhe tarkentaa aina lopulta yksilöön; yksilön vapauksiin, oikeuksiin, mahdollisuuksiin ja elämänkaareen.

Internet ja sosiaalinen media mahdollistavat moniäänisen tiedonvälityksen, jossa yksilön on mahdollista nousta maailmanlaajuiseen tietoisuuteen "ohituskaistaa" - ilman pitkällistä opiskelua, varakkuutta tai edes välttämättä tasaisia ja turvallisia asuinoloja. Useimmiten mahdollista on myös vastaanottaa tietoa, trendejä ja mielipiteitä valikoiden ja muodostaa oma käsityksensä maailmasta, fyysisestä ympäristöstä riippumatta.

Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Ihminen on enemmän kuin fyysinen kehonsa ja ajattelevat aivonsa. Yksilö ja hänen arvonsa ja ajatuksensa ovat aina sidoksissa siihen ympäristöön, jossa hän kasvaa ja elää. Globaalin tiedonvälityksen ajassa on kapeakatseista nähdä yksilö vain ainutlaatuisena, globaalina toimijana, joka tietää aina, mitä haluaa ja etsii keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi. Fyysisen ympäristön merkitys ei hämärry, vaikka ihmiselämä saa uusia ulottuvuuksia. Se voi pikemminkin syventää hämmennystä ja vaikeuttaa ihmisen valintoja.

Maailmassa, jossa yhteiskunta ja yksilön toimiminen siinä on enää vain hyvin harvoin ideologisesti rajoitettua, on helppo ajatella, ettei yksilön aivopesu enää ole mahdollista. Todennäköisempää kuitenkin on, että se aivopesu, joka vielä toisessa maailmansodassa toteutettiin Hitlerin radiolähetyksinä ja kansankokoontumisina, toteutuu nykypäivänä enemmän vaivihkaa - vähemmän tarkoituksella ja vähemmän kohdennetusti, mutta silti vahvasti ja vaikutuksineen.

Globaali maailmantalous ja tiedonvälitys luo etenkin hyvinvoivassa asemassa elävälle ihmiselle illuusion siitä, että hän on täysin vapaa. Vapaa valitsemaan, mihin rahansa käyttää, mitä mediaa seuraa, miten ja missä tekee työnsä, ketä äänestää ja mihin uskoo. Silti korkeassa asemassa olevilla ihmisillä ja etenkin kasvavilla ja laantuvilla trendeillä on valtava vaikutus siihen, miten ihminen käyttää vapautensa.

Vielä esimerkiksi Hitlerin Saksassa propaganda kohdistui tiettyyn ihmisryhmään, kolmannen valtakunnan saksalaissyntyisiin ja tavoitteli tiettyä päämäärää, Saksan maailmanherruutta ja ihmisen rodunjalostusta. Nykypäivänä propagandaa tuotetaan hajanaisemmin, eri tasoilla ja välineillä. Sillä ei enää ole yhtä tarkkarajaista kohdetta tai tavoitetta. Kaupallinen propaganda, mainonta, tähtää kasvavaan kulutukseen ja myyjän kilpailuetuun. Se on kuitenkin epämääräinen tavoite, johon tähdätään kokeilemalla: josko tämä syötti purisi, josko ihmiset innostuisivat tästä. Kohderyhmän mieltymyksiä selvitetään kuluttajatutkimuksin ja netti täyttyy evästeistä, mutta kaikki tapahtuu silti silmät sidottuna. Pörssikursseja seurataan kuin sääilmiöitä, sillä tuottajalle kuluttaja ei ole enää oikea ihminen, vaan keskiarvo ja barometri. Siinä, missä raha on nollia avaruudessa, trendit ja ihmiset ovat kuin toinen laji, jonka liikkeitä pyritään ymmärtämään.

Tilanne kietoutuu vapauden ympärille. Jos ennen ihmisiä yritettiin huijata, nykyään heidät yritetään saada huijaamaan itseään. Vapauden nimissä tuotetta tai palvelua ylistävä ihminen, joka häivyttää taakseen myynnistä hyötyvän osapuolen, on paras mahdollinen mainos.

Kaupalliset tuottajat pyrkivät kasvattamaan tuotteensa menekkiä kasvattaakseen yritystään ja sitä kautta omaa hyvinvointiaan. He tavoittelevat asemaa, jossa vakaa ja muita parempi tulotaso mahdollistaisi heille vapauden. Vapaus tarkoittaa heille siis vapautta valita tarjolla olevista vaihtoehdoista paras sen hinnasta riippumatta: siis toimia osana sitä taloudellista "höynäyttämisketjua", jota he itse ovat luomassa. Ketjun huipulla kaikki vaihtoehdot ovat avoinna, mutta epävarmuus ei ole kadonnut. Kaikki voi yhä muuttua, trendi keinahtaa toiselle kyljelleen, dollarin arvo heikentyä, osake menettää arvonsa ja korttitalo kaatua. Markkinatalouden sanelemassa nykyajassa ajatus hyvinvoinnista on sidottu ajatukseen tasapainottelusta tietämättömyyden rajalla - ajatukseen kilpailusta ja menestymisestä, eli kyvystä olla huijausketjussa muita ovelampi. Oveluuden kierteessä voidaan kysyä, onko ovela menestyjä vapaa vai vain rahan valtaan perustuvan haavemaailmamme sätkynukke.

Jälkiteollinen, yksityisten palveluntarjoajien pyörittämä talous, joka perustuu kilpailulle ja tarpeiden luomiselle, eli jatkuvalle vapauden nimissä toteutettavalle huijaamiselle, on järjestelmä, jossa ihminen etsii vapautta takertumalla yhä tiiviimmin itseään kahlitseviin voimiin.

Kiinnostavaa on, miten jo Ranskan vallankumouksen aikana muodostunut oikeisto-vasemmisto -akseli suhtautuu vapauden ja tasa-arvon käsitteisiin. Molemmat puolustavat ehdottomasti vapautta, ainakin sikäli, kun vapauden ajatellaan mahdollistavan yksilön hyvinvoinnin ja toimivan siten myös ihmisarvoisen elämän synonyyminä. Akselin eri laidoilla keinot vapauden tavoittamiseksi nähdään kuitenkin eri tavoin. Ero perustuu niiden näkemyksiin yhteisöstä tai laajemmin yhteiskunnasta.

Äärimmäisimmillään oikeisto näkee yhteiskunnan yksilönvapautta rajoittavana holhouslaitoksena, jossa toisten, esimerkiksi älyllisesti lahjakkaampien, vapaus menestyä tukahdutetaan pakottamalla yksilöt huolehtimaan toisistaan esimerkiksi korkean verotuksen tai tasapäistävän koulutusjärjestelmän avulla.

Vasemmistossa yhteiskunta nähdään sen sijaan yksilönvapauden mahdollistajana - elimenä, joka tukee heikoimpia ja pyrkii tasa-arvoon, jotta kaikilla olisi vapaus elää ja olla onnellisia, vapaus muodostaa itse hyvinvointinsa tasa-arvoisista lähtökohdista niin kauan kuin se ei rajoita muiden vapautta tai hyvinvointia. Vasemmistolainen ajattelutapa näkee vapauden tarpeena ja lähtökohtana hyvinvoinnille, ei ansiona, jonka yksilö voi ominaisuuksillaan saavuttaa.

Omien arvojeni ulkopuolellakin näen vasemmistolaisen ajattelutavan oikeampana, jos todella puhutaan vapaudesta. Minusta on nimittäin hyvä erottaa toisitaan vapaus ja mahdollisuus. Vapaus on arvo ja oletus, josta kasvaa mahdollisuuksia. Sen sijaan, jos ihmisellä on jo syntyessään korkeammat mahdollisuudet menestyä kuin ympäristöllään, se ei tee hänestä vapaampaa, vaan onnekkaamman.

Jos oikeisto todella ajaa yksilönvapautta, sen ei tulisi väheksyä yhteiskunnan "holhousta". Sen sijaan, jos oikeisto ajaa vain yksilön mahdollisuutta menestyä, ja samalla allekirjoittaa sen, ettei tuo mahdollisuus ilman tasa-arvoa ole kaikille mahdollinen, olkoon niin.

Oikeisto voi ajaa esimerkiksi matalaa verotusta, jotta ihmiset, joilla on jo valmiiksi mahdollisuuksia, olisivat vapaampia käyttämään mahdollisuutensa. Tämän perusteleminen yrittäjähenkisyydellä ja sillä, miten "toiset ovat vain ahkerampia ja yritteliäämpiä kuin toiset" on kuitenkin törkeää maailmassa ja maassa, jossa ihmisten mahdollisuuudet eroavat jo syntymähetkellä räikeästi toisistaan. Esimerkiksi matalan verotuksen puolustaminen yksilönvapautta peräänkuuluttamalla on paradoksi. Jos ajatellaan, että julkisten palveluiden hyvä ylläpito rajoittaa yksilönvapautta, on ajateltava samalla, että yksilönvapaus on yhteiskunnassa jo toteutunut.

Vapaus on käsite, jota tulisi käyttää harkitummin kuin sitä nykyisin käytetään. Se on tavoittelemisen arvoinen, suorastaan utopistinen tila, joka sisältää ajatuksen tasa-arvosta. Jos vapautta ajetaan ajamatta samalla tasa-arvoa, ollaan jälleen tilanteessa, jossa ihmisarvo punnitaan yksilön lähtökohtien perusteella.

Totuudenjälkeinen taika - mihin tarinaan tahdomme kuulua

Olipa kerran. Kunnes tapahtui jotakin mullistavaa. Ja sitten ei enää ollutkaan. Ei ainakaan koskaan kuten ennen. Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.

Ihminen rakastaa tarinoita. On aina rakastanut. Oli kyseessä sitten luolan seinään maalattu metsästyssaalis, päreen palaessa kähisten kuiskittu kansantarina, valkokankaalla kiinni juostu rakastettu, laukussa kosteudesta käpristynyt dekkaripokkari tai tekstiviesti, joka pysäyttää sydämen hetkeksi. You're a wizard, Harry. Run, Forrest, run! Lahtist ja konekiväärii. Syökää kanaa! Tahdon.
Kun kyyhkyset katosivat, kuinka koulutat lohikäärmeesi, kuinkas sitten kävikään, kuinka Jeesus paransi halvaantuneen ja how I met your mother.

Tarinoita on aivan kaikkialla. Paitsi, että niitä on paikoissa ja tilanteissa, joihin niitä mennään katsomaan ja kokemaan, niitä on myös hetkissä, joissa etsimme, rutiininomaisesti tai epätoivoisesti, totuutta.

Jo lapsena me opimme ja meille opetetaan, miten tunnistaa tarinan ja totuuden ero. Että keijuja ja ihmissusia ei oikeasti ole olemassa eikä se näyttelijä, jonka roolihahmo televisiossa juuri sulki seesteisenä silmänsä, oikeasti kuollut.

Silti tarinoissa nähdään tärkeä kasvatuksellinen arvo. Niihin lapsen tulisi peilata omaa elämäänsä ja käsityksiään totuudesta. Niihin sisällytetään opetuksia. Nallella on hauskempaa, kun se ottaa kaikki mukaan leikkiin. Kaveria ei jätetä. Toista ei saa satuttaa. Ei saa roskata. Toisaalta myös paha saa palkkansa.

Saako? Ja mikä sitten tekee jostakusta pahan? Mikä määrä pahaa on niin paljon, että joku ansaitsee saada siitä palkkansa? Mikä on oikea palkka?

Näitä kysymyksiä ei, ainakaan nykyisin, juuri käsitellä lastenkulttuurissa, koska ne ovat aikuistenkin maailmassa liian suuria täysin purettaviksi. Niiden pohtiminen herättää ristiriitoja ja luo konflikteja. Aikuiset ovat kysymysten äärellä usein vastakkain, vihaisia, peloissaan. Ja etsimässä totuutta.

Yhtä intohimoisesti kuin kullankaivajat, aikuiset etsivät totuutta, mutta ennen kaikkea jotakin sellaista, joka todistaisi totuuden totuudeksi. Joskus todisteeksi kelpaa vuosia opiskelleen asiantuntijan tai muun auktoriteetin lausunto, medialähteiden jutut tai oma koulutus materiaaleineen, joskus ystävien, läheisten tai suurenkin yhteisön yleinen mielipide, joka pohjautuu yhteiseen historiaan, arvopohjaan ja näkemyksiin. Yhä useammin totuutta etsitään yksin, omiin kerroksiin syventymällä, eri lähteisiin sokkona sukeltamalla ja omia tunteita ja reaktioita pikkutarkasti syynäämällä. Miltä minusta tuntuu? Kerro, kerro kuvastin, ole kiltti.

Tämä yksilökeskeinen totuusjahti ja sen seuraukset etenkin politiikassa ovat synnyttäneet käsitteen "totuuden jälkeinen aika". Sen mukaan elämme ajassa, jossa totuus on enää sivuseikka, koska ihmisiä ei kiinnosta, mikä on totta - ihmisiä kiinnostaa, mikä tuntuu hyvältä ja palvelee heidän omaa etuaan.

En kiistä, etteikö olisi olemassa absoluuttisia totuuksia, joita ihmiset vain kieltävät. Mutta kiistän, että he kieltäytyisivät hyväksymästä totuuksia samalla kuitenkin tiedostaen, että ne ovat totuuksia. Kiistän, että totuus olisi menettänyt merkityksensä ihmisen elämässä.

Ihminen etsii elämälleen tarkoitusta, siis totuutta. On aina etsinyt. Vuosituhansien ajan totuus löytyi milloin mistäkin jumalasta. Kaikki maanpäälliset, jopa oman mielen sisäliset tapahtumat kyettiin selittämään uskonnon avulla. Niin tapahtuu isojen ihmismassojen elämässä yhä. Uskonnon tai jonkin muun vahvan intohimon kautta.

Hiljalleen historiassa siirryttiin vannomaan maallisten hallitsijoiden ja sukujen, sitten järjestelmien ja aatteiden nimeen. Tieteen, tutkimuksen ja teorioiden nimeen. Kaikkea on aina nimitetty totuudeksi, mutta yhä totuus päivittyy. Vain koska emme voi nähdä tulevaisuuteen tai kysyä mistään varmasti, miten asiat todella ovat tai miten niiden pitäisi olla, meidän täytyy luottaa tuoreimpaan tietoon. Toisin sanoen, totuus perustuu aina viime kädessä luottamukseen. Ja luottamus on tunne.

"Elämme totuuden jälkeistä aikaa" -fraasiin sisältyy usein ajatus, että nykypäivänä on ihmisiä, jotka ovat vain niin vihaisia ja itsepäisiä, että kieltävät totuuden, vaikka aivan hyvin tietävät, miten asiat oikeasti ovat. Että he kieltävät totuuden, kunhan vain saavat tahtonsa läpi.

On kuitenkin erotettava toisistaan aidot uskomukset ja niiden palvelemiseen tähtäävät keinot. Toisin sanoen ihminen, joka levittää netissä valeuutisia maahanmuuttajien tekemistä raiskauksista edesauttaakseen esimerkiksi kaikkien Suomeen saapuneiden muslmipakolaisten palauttamista, ei välttämättä toki usko levittämiensä uutisten todenperäisyyteen itsekään. Hän siis "valitsee totuutensa" välittämättä faktoista, kuten totuudenjälkeisestä ajasta puhuttaessa usein sanotaan. Taustalla on kuitenkin vakaata uskoa johonkin sellaiseen, mitä henkilö pitää totuutena. Hänelle totuus on esimerkiksi, että pakolaisten integroiminen länsimaiseen yhteiskuntaan on mahdotonta ja aiheuttaa aina vain kestämättömiä kulttuuritörmäyksiä. Hänelle totuus on, että terrorismi tai raiskaaminen kuuluu muslimikulttuuriin. Hänelle totuus voi olla, että ihonväri tai uskonto määrittää ihmisen arvon. Ihminen voi uskoa myös asioihin, joihin uskomista ei myöntäisi itselleenkään.

Kun ihminen uskoo löytäneensä totuuden ja on onnistunut vakuuttamaan itsensä, kantaa on vaikea horjuttaa. Ihminen rakastuu totuuteensa, koska se määrittää häntä itseään. Jos minä olen ensin uskonut itse ja sitten vakuuttanut muille, että ruoho on vihreää, en halua uskoa, että se on punaista, vaikka näkisin sen omin silmin, koska silloin joutuisin järjestämään koko maailmankuvani uusiksi, kyseenalaistamaan jopa mielenterveyteni. Jos olen joskus nähnyt asian näin, mutta se ei olekaan näin, voinko luottaa itseeni? Luottamuksen menettäminen itseen on kenties järkyttävintä, mitä ihmiselle voi tapahtua, koska kukaan ulkopuolinenkaan ei voi pelastaa sellaista, joka murenee sisältäpäin.

Totuuttaan muuttaessaan joutuu myöntämään olleensa väärässä, siis tehneensä virheen, koska totuuden käsitteeseen sisältyy absoluuttisuus. Se, että totuuden kanssa ristiriidassa olevat asiat ovat epätotta. Virheen myöntäminen aiheuttaa häpeää. Tunteen siitä, että olen hukannut aikaani, ollut tyhmä. Pahinta kaikista, olen ollut tyhmempi kuin ne, jotka alusta asti tiesivät totuuden.  Siis tyhmempi kuin ne, jotka ovat tässä tarinassa minua vastaan. Tyhmempi kuin pahikset. Vai onko niin, että minä olen pahis?

Lopulta ihminen etsii totuutta ennen kaikkea löytääkseen itsensä. Jos en tiedä, mikä on totta, en tiedä, olenko itsekään totta. Jos minusta ajatellaan tai sanotaan jotakin muuta kuin itse ajattelen olevani, mistä voin tietää, etteivät sanojat tiedä paremmin kuin tiedän itse? Jotta pysyn koossa enkä sorru vihaamaan ja pelkäämään itseäni, minun on tukeuduttava argumentteihin, jotka tulevat kunnioittamiltani ja arvostamiltani ihmisiltä. Siis valittava totuuteni. Vastaavasti voin yrittää selvitä yksin ja puolustautua minua tai ajatuksiani vastustavia argumentteja kohtaan vihalla ja yhä kärkevämmillä vasta-argumenteilla. Siis valita totuuteni.

Minusta ihmiset ovat siis halki historian etsineet sitä oikeaa, absoluuttisinta ja objektiivisinta totuutta niin itsestään kuin maailmastaan ja etsivät yhä. Lisäksi he ovat aina valinneet totuutensa. Ja valitsevat yhä. "Totuudenjälkeinen aika" syntyy korkeintaan uusista keinoista. Globaalista sosiaalisesta mediasta, nopeasta tiedonvälityksestä, ilotulituksen lailla syntyvistä ja kuolevista kohuista, trendeistä ja ilmiöistä sekä rahan vallasta. Siitä, miten valheella ja kärjistyksillä on yhä helpompi ansaita rahaa ja mainetta. Siitä, miten ääntään on kärjistämättä vaikea saada kuuluviin. Siitä, miten yksinäisyytensä voi unohtaa vihan lietsonnan ollessa yhteistä ja siitä, miten helppo netin äärettömyyteen on eksyä.

Asia, jota ei kuitenkaan minusta vielä sanota ääneen riittävästi, on, etteivät tarinat ja totuus oikeastaan ole erossa toisistaan. Kirjat ja elokuvat syntyvät tekijöidensä sekä aikansa ilmiöiden ja ihmisten peilkuviksi. Tarinat syntyvät unelmista ja yrityksestä ymmärtää maailmaa ja ihmistä. Hahmot ja juonenkäänteet kuvaavat ja symboloivat oikean maailman asioita.

Me paitsi rakastamme lukea, kokea ja keksiä tarinoita, myös luomme niitä arkeemme ja haluamme elää niissä. Haluamme rakentaa Facebook-aikajanallemme, Instagramiimme ja LinkedIniimme tarinan elämästä, joka kulkee kronologisesti, järkevästi ja tavoitteellisesti, koska haluamme näyttää sen tarinan muille ja uskoa siihen itse. Kun uudenvuodenraketit räjähtelevät, me haluamme tarttua toista kädestä, juoda kuohuvaa ja katsoa taivaalle, koska haluamme ajatella, että elämämme tarinassa kääntyy taas yksi merkityksellinen sivu. Kun joku vaikutusvaltainen henkilö sanoo jotakin sykähdyttävää, tartumme lauseeseen, twiittaamme ja käytämme sitä, painamme sitä paitoihin. Haluamme, että se lause on lause, jonka joskus kerrotaan muuttaneen maailmaa, ja että me olimme mukana muuttamassa sitä. Mukana elämämme, ihmiskuntamme ja maailmamme suuressa tarinassa.

Uskon, että vahva halu kuulua tarinaan aiheuttaa paitsi elintärkeän merkityksellisyyden kokemuksen, myös ylilyöntejä totuuksien tulkinnassa ja aggressiivisuutta totuuksia puolustettaessa. Siksi, koska tarinamme on kaikki, mitä meillä on.

"Totuudenjälkeinen aika" ja sen ilmiöt toistuvat aikoina, jolloin ihmiset kokevat turvattomuutta ja maailma on monin tavoin myllerryksessä. Silloin on vaikea luottaa samoihin auktoriteetteihin, joihin rauhallisempina aikoina luotettaisiin. Silloin koetaan, että tarina, johon kuulumme, on tärkeässä käännekohdassa ja on myös meidän vastuullamme vaikuttaa siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Silloin marssitaan kaduille etsimään totuutta. Se on ylilyöntien, mutta myös äärimmäisen osallisuuden aikaa.

Koska lopulta tarinat ovat totta ja totuus on tarinoita, minusta olisi jo korkea aika muuttaa se narratiivi, jossa lapsi kasvaa aikuiseksi, kun lakkaa uskomasta taikuuteen. Arkitodellisuuden erottaminen satukirjasta on tietenkin välttämätöntä, mutta tapahtuu yleensä aivan omalla painollaan. Tärkeää olisi, että aikuiset harjoittelisivat luopumaan tiukasta rajanvedosta totuuden ja tarinan välillä. Silloin olisi helpompaa havaita, miten paljon elämässämme vaikuttaa halumme uskoa onnellisiin loppuihin ja oikeudemukaisuuteen sekä halumme kuulua tarinaan. Jos totuuden ja tarinan raja nähtäisiin yhtä häilyvänä kuin se on, ihmisten olisi helpompi olla armollisia itselleen ja toisilleen sekä antaa totuuksiensa kasvaa ja muuttua. Jos "hihhulointi" nähtäisiin ennemminkin uteliaisuutena, mielipiteen vaihtaminen etsimisenä ja viha eksymisenä, näkisimme toisemme kirkkaammin. Jos totuus olisi lähempänä tarinaa, eri vaiheineen ja intensiteetteineen, ihmisen ei tarvitsisi romahtaa huomatessaan, että nyt meni metsään.

Tietenkään väärän tiedon levittämistä ja vihasta ja epätietoisuudesta syntyneitä vääriä tekoja ei tule missään mittakaavassa hyväksyä. Vanha viisaus kuitenkin sanoo, etteivät ymmärtää ja hyväksyä ole sama asia. Jos suostumme ymmärtämään itseämme, meidän on helpompi ymmärtää toisiamme ja siten lopulta maailmaa.

Kun lapsi pelkää televisiossa näkemäänsä mörköä, hänelle sanotaan, ettei se ole oikeasti olemassa. Kun lapsi pelkää televisiossa näkemäänsä sotaa, hänelle sanotaan, että se on kaukana. Kun lapsi väittää nähneensä metsässä keijukaisia, hänelle sanotaan, ettei saa valehdella.

Mitä jos sanottaisiin, että kerro lisää. Kysyttäisiin, miksi sinusta? Miksi ei? Mitä jos sanottaisiin vain, että en tiedä, mutta etsitään. Etsitään yhdessä.

Onnen mittainen me

Mun pitäisi lakata ihailemasta.

Ei siinä sinänsä mitään vikaa ole. Ajatuksena kaunis. Joku on taitava, rohkea, viisas, vahva, älykäs, suurisydäminen tai jollakin muulla tapaa kunnioitusta herättävä. Mä katson ja totean, että haluaisin olla kuten hän. Katson ylöspäin. Olen aina ajatellut, että sellainen tekee nöyräksi. Pitää jalat maassa ja tavoitteet korkealla. Kannustaa ja kasvattaa.

Mutta olen joutunut huomaamaan, että useimmissa tapauksissa, ainakin mun kohdallani, ihailemisen aikaansaama nöyryys on vääränlaista. Kutistavaa ja kuristavaa. Nöyryydestä tuleekin nöyryytys -  mun itse itselleni aikaansaama piina.

Kun mä oikein ihailen jotakuta, mulla menee täysin luu kurkkuun, pasmat sekaisin ja kuppi nurin. Pahimmillaan maailma kaatuu ja päivä menee pilalle, kun katselen ihailuni kohdetta kauempaa ja mietin, miksen voi olla syntynyt häneksi. Suhteellisuudentajuni katoaa. Äkkiä kaikki ihailun kohteessa on tavoittelemisen arvoista - siis ihan kaikki. Hänen käyttämänsä shampoomerkki on taatusti parempaa kuin minun. Eikä siis edes vain parempilaatuista shampoota, vaan jotenkin eettisempää, puhtaampaa, oikeampaa shampoota. Parempien ihmisten shampoota. Joka kuitenkaan mun käyttämänäni ei tekisi musta parempaa ihmistä. Koska kyseinen shampoo on saanut sädekehänsä siitä ihmisestä, ei toisinpäin. (Jos niin olisi, hankkisin vain kyseistä shampoota ja eläisin elämäni onnellisena loppuun asti. Tai siihen asti, kunnes joku suihkugeeli aikaansaisi joitakin jollakin muulla hetkellä enemmän ihailemiani ominaisuuksia.)

Älytöntä. Sitten aina, kun huomaan olevani syvällä ihailukierteessä, muhun iskee hienoinen paniikki. Kysyn itseltäni, olenko pakkomielteinen hullu. Olenko sellainen ihminen, joille julkkikset hankkivat lähestymiskieltoja? Sellainen, joka saapuu kolme päivää etuajassa jonottamaan festarilippuja ja kirkuu vasten turva-aitoja? Toki, koska kysyn tätä itseltäni, vastaus on kyllä. Ankara päänsisäinen minäni on aina sitä mieltä, että jos on olemassa jotain sellaista pahaa, johon en vielä ole itseäni identifioinut, niin se johtuu vain siitä, etten ole vielä kuullut siitä.

Mun kohdallani ihailu on lähes aina sillä tavalla hölmöä, että se mustamaalaa mua itseäni. Kun jossain toisessa on jotakin sellaista, mitä todella kunnioitan, näen äkkiä kaikki omat ominaisuuteni täysin mitättöminä. Huippumuusikon kohdatessani olen hetkessä valmis myymään kaikki taitoni ja tietoni edes rahtusesta samaa musiikillista osaamista. Näen itseni vaihtoehtoisessa elämässä, jossa olen mennyt klarinettitunneille jo nelivuotiaana ja nyt 18-vuoden iässä voin huolettomasti todeta, että "tuohon sopisi cmaj7" ja jäädä musaluokkaan jammailemaan porukalla oikeasti.

Niin, ja annas olla, kun pääsen jollakin tapaa kosketuksiin sellaisen henkilön kanssa, johon ihailuni kohdistuu. Vedän sylkeä, säikähdystä ja huonoja vitsejä väärään kurkkuun. Punastelen. Alan kehua itseäni irrationaalisesti (ja usein kimeästi). Tämä johtuu osin tiedostamattomasta pyrkimyksestäni todistaa ihailuni kohteelle, että olen edes kaukaisesti "samaa tasoa" hänen kanssaan. Näin hän ei ehkä juokse pois heti, ja saan enemmän aikaa osoittaa, että olen oikeasti tutustumisenarvoinen tyyppi ja ota minut valokeilaasi, ottaisitko?

Minusta olisi kamalaa joutua itseni ihailemaksi. Menisin ihan puihin. Pelkäisin sitä tyyppiä, joka minua piirittää; sitä, joka pyytelee joka toisessa lauseessa itseään anteeksi ja joka toisessa minulta ymmärrystä. Ja sitten taas madaltaa ääntään uskottavuuden lisäämiseksi ja yrittää osoittaa olevansa hauska, riippumaton, cool ja aivan tilanteen tasalla.

Itse asiassa tämä ihailun ja itsevähättelyn kierre on siitä katala, että se verhoaa taakseen (usein piiloon jopa omilta kriittisiltä silmiltäni) mitä suurinta itsekeskeisyyttä (minä, minun taitoni, minun tavoitteeni ja minä, koska minä). Kaiken kukkuraksi se kytkeytyy ajatusmalleihin, joiden olen toivonut pysyvän niin kaukana minusta kuin mahdollista. Ajatusmalleihin, joissa on olemassa "parempia ihmisiä". Ei vain parempia jossakin asiassa, vaan tämän jonkin asian takia parempia, viisaampia, kauniimpia, arvokkaampia. Vähän niin kuin jumalhahmoja (ei niitä ryyppääviä kreikkalaisia, vaan sellaisia täydellisen hyvyyden tiivistymiä, jotka armahtavat ihmisiä synneistä).

Miten? Tämä on oikeasti vastoin kaikkea, mihin uskon. Mulle ihmisarvo on jakamaton. En usko eugeniikkaan tai mihinkään muuhunkaan ihmisten ihmisinä paremmuusjärjestykseen laittamiseen. Mua puistattaa ajatus siitä, miten kylmiä arvoja ihailunsekainen kateellisuuteni pitää sisällään.

Kaiken lisäksi, koska myös mulla on taitoja ja tietoja, joita kaikilla ei ole, tällainen vaikuttaa ahneelta ja kiittämättömältä. Sanon, että vaikuttaa, koska se ei ehkä ole sitä. Siksi, että mä en rehellisesti pysty näkemään, että mussa olisi mitään tavoittelemisen arvoista. En, vaikka voittaisin palkintoja ja saisin kehuja. Se on kamalaa ja väärin. Mun pitäisi olla nöyrä, tyytyä siihen, mitä mulla on ja tuntea tervettä ylpeyttä. Silloin ihailukin olisi tervettä eikä sotkisi kaikkea.

Toisaalta olen alkanut vähän ymmärtää itseäni. Vähän.

Kyse ei lopulta ole siitä, että kaipaisin punaisia mattoja, ihailua ja suitsutusta. Olen tajunnut sen, kun olen saanut osakseni kehuja ja kunnioitusta, paljonkin. Kehuminen saa aikaan lämpimän tunteen, mutta jättää olon aiempaakin tyhjemmäksi. Kun joku sanoo ihailevansa mua, mulle tulee olo, että mut työnnetään kauemmas, jonnekin, missä mulla on mun taidot, joista iloita, mutta ei muuta. Vain tyhjä hylly, jolle asettaa pokaalini, tyhjässä huoneessa, jonka oven taakse ei saavu kukaan.

Kyse on siitä, että mussa asuu pohjaton, loputon yksinäisyyden tunne. Tunne siitä, että mulla ei voi olla ketään, koska mä en ansaitse ketään. Ja jos musta tuntuu, että mulla on ketään, sen täytyy olla harhaa.

Mun yksinäisyyteni kumpuaa jostain ihan helvetin syvältä. Todella kaukaa. Ennen kaikkea se on yksinäisyyttä, joka johtuu suoraan, kuin ohutta metallilankaa pitkin, siitä, että mun luottamukseni elämään ja muhun kohdistuvaan välittämiseen on täysi nolla. Mä juuri ja juuri kykenen uskomaan, että musta voi pitää. Mutta että musta muka voisi välittää? Vaikka mulla on ystäviä nyt, mä en kykene luottamaan siihen, että mulla on. Joka hetki, kun olen yksin, olen enemmän yksin kuin muistan ikinä olleeni.

Yksinäisyyden tunne ajaa mut toivomaan helppoja ratkaisuja, joita ei tule. Ihailuun sekoittuessaan se rakentaa katkeria palatseja, haavemaailmoja, joissa kaikki olisi hyvin, jos mä vain soittaisin klarinettia, olisin taitoluistelija tai tietäisin enemmän politiikasta. Silloin mulla muka olisi takuuvarma yhteisö, paikka ja ryhmä ihmisiä, joiden keskuudessa jotain tiettyä tietoa tai taitoa näyttämällä lunastaisin ikuisen jäsenyyden. Silloin mulla muka olisi jokin takuuvarma vakuutus siitä, että on olemassa mulle rakkaita, joille olen yhtä rakas. Ja vielä enemmän; että ne ihmiset ovat mun ja mä olen niiden ikuisesti, kuin sadussa.

Alle yksitoistavuotiaana mä toivoin, oikeastaan rukoilin, että pöllö toisi mulle kirjeen Tylypahkasta. Kirjoitin itseni sisään Potter-kirjoihin, varasin rivien väliin tilaa omille repliikeilleni. Mä olisin ollut Mary. Ja sopinut täydellisesti pääkolmikon jatkeeksi, koska silloin sukupuolijakauma olisi ollut tasainen. Mietin jopa, että olen palapelin puuttuva pala, koska hiukseni olivat silloin vaaleat. Se on väri, joka Ronin, Hermionen ja Harryn kombosta puuttuu. Ajattelin, että juuri mun tulee täyttää kolo. Että mä olen sillä tavalla erityinen - ja sitten löydän kotiin. Niin kuin Harry.

Vielä pienempänä mä sijoitin itseni Puolen Hehtaarin Metsään. Asuin jossain siinä Nalle Puhin talon ja Kanin kolon välissä. Sitten katsoin VHS:iä ja itkin melkein aina, kun ne loppuivat. Siis siinä kohtaa, jossa Nalle Puh ja Risto Reipas istuvat mäen päällä auringonlaskussa, ja möreä lukijaääni sanoo: "Ja tänne me jätämme heidät, pojan ja karhun, ja täältä me löydämme heidät taas."

Siinä oli jotain sellaista pysyvyyttä, jota mä kaipasin kamalasti.

Ja West Side Story -musikaali! Siellä tapeltiin ja kuoltiin, mutta ennen kaikkea laulettiin. Olin 6-vuotias, halasin tietokoneen kaiuttimia ja rakastin. Uskottelin itselleni, että jos vain uskon tarpeeksi, herään aamulla 50-luvun New Yorkissa. Ja silloin kaduilla tanssivat Jetsit ja jossain soi Tonight.

On ihan ookoo heittäytyä mielikuvituksensa vietäväksi silloin, kun mielikuvitusleikit ovat ikätasoista käyttäytymistä. Leikki on lapsen työtä, tapa oppia hahmottamaan maailmaa. Mielikuvitusystävät ovat merkki hyvästä mielikuvituksesta. Ja ehkä vähän yksinäisyydestä.

Aikuisena mielikuvitusleikit ovat kuitenkin usein ongelmallisempia. Niistä tulee surulliseksi. Ne sekoittuvat todellisuuteen. Jättävät kylmän kolon rintakehään ja epäilyksen kasvamaan sinne kuin ruukkuun.

Musta tuntuu yhä useammin, että mä olen vankina itseni sisällä. Että mun ajatukset poukkoilee kuin valo peililabyrintissä, kunnes en enää tiedä, mikä on totta ja mikä vain oman ylikasvaneen huolestumiseni aiheuttama heijastus.

Mä en osaa olla täysin rehellinen, koska mä en täysin tiedä, kuka mä olen ja mikä on totta. Mä olen ajatellut niin paljon liikaa itseäni, että olen oikosulussa. (Älä vello, mene lenkille! Ei auta. Ei enää tässä vaiheessa tai ainakaan juuri nyt.)

Niin rehellisesti kuin kykenen, voin kuitenkin todeta, että mulla on ikävä. Täsmälleen en osaa sanoa, mitä. Varmaan jotakin sellaista, mitä ei edes ole mahdollista saada. Ainakaan juuri nyt.

Enemmän kuin mitään, mä nimittäin kaipaan ihmistä, joka olisi mulle valtavan rakas ja tärkeä, ja jota mä ihailisin ja kunnioittaisin, ja joka lupaisi, ettei se lähde mihinkään ennen kuin kuolema meidät erottaa. Sellainen ihminen on kai lopulta joko isä tai äiti tai rakastettu. Joku, jolle sä olet aivan ainutlaatuinen, maailmaa isompi. Joku, jolle sä olet joko lapsi, jolle se haluaa antaa kaiken ja vielä enemmän tai puoliso, jonka kanssa se haluaa nähdä kaiken ja vielä enemmän.

Rakkaus on lopulta pyyteettömin voima, joka tässä maailmassa on. Koska silloin, kun oikeasti rakastetaan, toista ei tarvitse pyytää jäämään. Se jää. Ainakin niin pitkäksi aikaa, kuin on tarpeellista, totta ja tärkeää. Ja se riittää.


"Olet rohkeampi kuin uskot, vahvempi kuin luulet ja älykkäämpi kuin tiedät."
"Oh, helppoa. Olet rohkeampi kuin Esko, rahkeampi kuin luulet ja älykääpiökin käy. Vai oliko se näy?"
"Hupsu vanha karhu."

Suo, kuokka ja Donald Trump - yhteiskunnallisen nöyryyden kehitys

Donald Trump on henkilö, brändi ja ilmiö, joka nousee esiin kahvipöytäkeskusteluissa jo ennen kuin kysytään, haluaako kukaan maitoa tai sokeria (koska kukaan ei kuitenkaan halua sokeria, ja makeutusaineetkin aiheuttavat vähintään laskimotukkotulehdusta ja sitä paitsi kaikilla on jo mukeissaan mantelimaitoa). Brexit on sana, jota vilautetaan lauseen keskellä jo tottuneesti kuin matkakorttia Hsl;n uudessa lukijassa, oli puheissa sitten Donald Trump, energiatehokkaamman pesukoneen ostoaikeet tai Vain Elämää.


Kaikki on vain elämää, enemmän tai vähemmän. Populismin päivitteleminen ratikassa on arki-illan rutiini siinä missä luomutomaattien latominen biohajoavaan pussiin ympyrätalon S-marketissa. Talvi yllätti autoilijat ja takasyksy taas tyylikkäät, talvitakit jo ostamaan ehtineet ja joulukuvastoja selailleet keskiluokkaiset. "Elämme totuuden jälkeistä aikaa" on lause kuin Vansin tennarit tai Pokemon Go - ensin siisti ja ajan hermoilla, mutta itse asiassa jo kokemassa inflaation ja saavuttamassa sitä vaihetta, jossa "hipsteriys" on ollut jo pidemmän aikaa. Siis vaihetta, jossa on noloa näyttää siltä, miltä hipsterin kuvaillaan näyttävän, jos käsitettä pitää selittää radiossa termiin törmänneelle isoäidille, mutta coolia olla hipsteri, jos jotenkin muka teki sen ensin (tai onnistuu paheksumaan muita hipstereitä niin äänekkäästi, että jonkinlainen autenttisen hipsteriyden aura saavuttaa lakipisteensä ja lopputuloksena on itse kiistaton hipsteriyden Mikael Agricola - joku, joka tiesi, mitä on olla cool jo ennen kuin sanasta cool tuli kahvipöytäironian kulmakiviä.)

Tiedättekö mitä? Minua suorastaan kylmää lukea uudestaan nuo kaksi ylläolevaa kappaletta, sillä niistä suorastaan tihkuu yritykseni olla hauska. Tuntuu nimittäin, että jos hauskuuden yritys näkyy läpi, peli on jo menetetty. Sellaista kirkonrottaa, joka vääntää vitsiä vitsinvääntämisen vuoksi, ei halua pelastaa kukaan. Se jää laskemaan viiteenkymmeneen silmät peitettyinä, ja kun se saa silmänsä auki, muut ovat jo juosseet pois, menneet piiloon ja luoneet uudet keskustelunaiheet, kiertomeemit ja klikkiotsikot.

Enemmän minua kuitenkin kylmää lukea spontaanista etusormestani syntyneet ylemmät kappaleet siksi, että kuten niissä, nykyisin hauska kolumnityyli tuntuu tarkoittavan yhä useammin sellaisesta lähtöoletuksesta puhumista, että minä olen fiksumpi kuin te. Tai vielä pahempaa, minä ja te olemme fiksumpia kuin ne. Jotkut muut. Tiedätte kyllä ketkä, No ne ne. Siis ne, Kyllä te nyt tunnistatte ne, jos näätte. Kun näätte. Niin!

Vai? Tunnistammeko me ne? Tunnistammeko me ketään?`Vai onko internetistä ja "kahvipöytäkeskusteluista" (kukaan ei ehdi kahville ja töissäkin on seisomapöydät) tullut meille vain peili, jota kiillotamme allergisoimattomalla ikkunanpesunesteellä niin kauan, kunnes emme tunnista enää itseämmekään, sillä kuvajaisemme ei ole vielä koskaan näyttänyt niin puhtaalta.

Minua ahdistaa tämän päivän täysinäisyys. Ja nopeus. Se, että uusi kohu on ovella jo ennen kuin edellinen saa edes kengät eteisessä jalkaan. Että kaikki tuntuu vain kiihtyvän ja kiihtyvän. Me tunnumme taistelevan aikaa, rahaa ja ihmissuhteita apuna käyttäen saadaksemme eteemme yhä enemmän ja yhä kompaktimmin sisäistettävää informaatiota yhä nopeammin ja tuoreempana. Koskaan ennen ei sanomalehti ole kelvannut yhtä nopeasti kalapaperiksi.

Totta kai syyllisenä näyttäytyy globaali sosiaalinen media ja yhä nopeammat verkkoyhteydet. Se, että naamalle lopulta lervahtava tabletti korvaa kaunokirjallisuuden klassikot ja kuumavesipullot lakanoiden välissä. Se, että naseva twiitti tuntuu usein kuuntelutaitoa tärkeämmältä, jopa niin tärkeältä, että twiittausnopeuden tarkistus päätynee vielä tulevaisuuden ala-asteiden terveystarkastustestiksi, sinne väärinpäin keikkuvien E-kirjaimien ja coopperin juoksemisen lomaan. Kaikki se, että vitsit vanhenevat viidessätoista minuutissa ja uutiskynnys ei ole enää kynnys, vaan kuoppa.

Trumpin voiton jälkeen olen kuullut usein toistettavan lausetta: "Trump itse ei pelota minua niin paljon kuin kaikki ne ihmiset, jotka olivat valmiit äänestämään hänet presidentiksi."

"Ne ihmiset" ovat jotakin, jossakin, iskulauseita, tyhmyyttä, veronkiertoa, itsekkyyttä, muukalaisvihaa typeryyttä, nationalismin uutta nousua, pöyristyttävää, mihin tämä maailma on menossa, tämäkin vielä, muutetaan Kanadaan, tehdään tästä kaikesta meemi. "Ne ihmiset" ovat ilmeisesti jokin voima, joka tätä maailmaa ohjaa kohti vääjäämätöntä tuhoa kuin kurahousuinen lapsi, joka kaivaa kaarnalaivalle uraa soraan.

Minä mietin, miten nykypuheessa voi olla niin tarkkarajaisesti olemassa "ne ihmiset", kun taas "me ihmiset" vetelee jo viimeisiään. Voin olla väärässä, mutten ole löytänyt ympäriltäni samanlaisia valtavia yhteisöjä kuin 70-luvulla kuulemma oli. Suurmielenosoituksia syntyy kyllä somessa lyhyellä varoitusajalla, mutta niissäkin puolueet jakelevat omia pinssejään, artistit twiittaavat itseään esiin ja ilmapalloissa on teemaa tukevien yritysten logoja. Pienyhteisöjä on kuten ennenkin; harrastusseuroja, koirapuistokokoontujia, vanhempainyhdistyksiä. Ja sitten on isoja nettiyhteisöjä erilaisten ilmiöiden ympärillä, kielioppi-intoilijoita ja sipsikaljavegaaneja. Silti yksinäisyys polttaa yhteiskunnan kurkussa kuin liian nopeasti nielaistu lääke.

Koko maailma ei koskaan ole ollut yksi iso "me". Edes nationalismin kulta-aikoina Euroopassa tai Antiikin Rooman valtakunnassa kansa ei ollut yksi suuri perhe; oikeastaan kaikkein vähiten näissä autoritaarisen suljetuissa luokkayhteiskunnissa. Eikä niin ole nytkään, ei edes niiden keskuudessa, jotka antavat äänensä ja vihansa äärinationalistipuolueiden polttoaineeksi Euroopassa.

Siksi puhumalla "niistä" me annamme väärää kuvaa niin itsellemme kuin ympärillemme. Lietsomme hätää, ennakkoluuloja ja hämmennystä. Jos ei ole "meitä", ei ole myöskään "niitä" - ei mitään niin vahvaa joukkoa, ettei se koostuisi yhtä monesta ihmisenkokoisesta yksilöstä kuin sillä on huutavaa suuta.

Juuri se minua populismissa inhottaa. Populismin perusyksikkö on kansa - aina jokin sellainen kansa, joka ei ole päässyt paikalle tai saa suutaan auki. Siksi puhetta pitävät populistit ovat olevinaan olemassa, ajamassa syrjityn kansan asiaa kuin häshtägejä lanseeraavat Moosekset. Vallitsevat valtarakenteet kuten koulutetut ihmiset ja valtiorahoitteinen media ovat meri, jonka Moosekset sysäävät tieltään matkallaan kohti luvattua maata; onnea, ansaittua rahaa ja rauhaa, turvallista homogeenisyyttä.

Ajatus on kaunis, se ei vain voi pitää paikkaansa, koska sellaista kansaa, joka olisi juuri niin kuin minä, ei ole eikä ole koskaan ollutkaan. Ei ole sellaista kansaa eikä myöskään ole sellaista voimaa, joka haluaa tuhota juuri minun oikeuteni ja tulevaisuuteni. Se voi haluta eliminoida esimerkiksi homot, ja jos olen homo, se on erityisesti minua kohtaan väärin. Silti se ei halua tai voi eliminoida juuri minua, sitä koko minua, jollaista ei ole toista. En tarkoita, etteivätkö asiat kaipaisi kipeästi muutosta, jos vallitsevat valtarakenteet tai vaikka yhteiskunnallisen puheen narratiivi ylläpitävät syrjintää henkilöön liittyvän syyn (kuten ihonvärin, uskonnon tai seksuaalisen suuntautumisen) perusteella. Tarkoitan, ettei muutokseen ajavan voiman pitäisi, vaikka se luonnollista onkin, kummuta halusta tuhota "ne ihmiset" jotka haluavat minulle pahaa. Sen sijaan pitäisi lähteä ajamaan alas valtarakenteita, asenteita, juurtuneisuutta, normeja. Sen oikeutetun vihan voimalla, mutta vääryyttä vastaan, ei ihmisiä.

Totta kai olen hyvin etuoikeutettu antamaan tällaisia neuvoja. Siksi puhunkin vain ajatusteni ideaalimaailmasta enkä oleta, että joku sorrettu kykenisi olemaan vihaamatta paitsi häntä sortavaa valtaa, myös vallan käyttäjiä kokonaisina ihmisinä. Erityisen vaikeaa se rehottavan populismin hallitessa julkista keskustelua onkin.

Kun populistisesti hyvä puhuja puhuu, hän puhuu juuri sinulle. Hän maalaa pahoiksi ihmiset, kokonaisina, sen sijaan, että teroittaisi aatteiden tai ajatusten vääryyttä. Hän luo kansan, josta puhuu ja jota puolustaa.

Hän rakentaa käsistään sen muurin, joka pitää sinut ja kaltaisesi turvassa sisäpuolella (ja tarvittaessa vaikkapa meksikolaiset ulkopuolella). Hän näyttäytyy jumalhahmona ja enemmän - äitinä tai isänä. Kutsuu kotiin, jonnekin tuttuun ja ansaittuun.

Taitava populisti kosiskelee rehellisen työläisen arvoja. Sitä vaatimattoman raatamisen ja toisenkin posken kääntämisen mentaliteettia, jota on ylläpidetty länsimaailmassa jo keskiaikaisesta kristinuskon levittäytymisestä lähtien.

Myös tietty kristillinen katkera vaatimattomuus on aina inhottanut minua. Kavahdan Hesarin sunnuntaisivujen kuolinilmoituksissa toistuvaa Eino Leinon runonsäettä "mitään et pyytänyt, kaikkesi annoit." Elämä näyttää eletyn parhaalla mahdollisella tavalla, kun vasta haudassa pääsee lepäämään ja surevat omaiset kehuvat, ettei se eläessään kyllä leipää pyytänyt.

"Suo, kuokka ja Jussi" -ajattelu saattoi olla ainoa tapamme selvitä kylmässä ja kovassa maailmassa silloin, kun meillä vielä oli vain soita, kuokkia ja Jusseja. Maailmassa, jossa ei ollut keksitty antibiootteja, sähkövaloa tai moottoriavusteista polkupyörää, tarvittiin sisua. Lapsen kuolema oli todennäköinen, sairaus ja katovuosi mahdollinen. Sellaisessa tilanteessa ajatus kaikille yhtä ankarasta Jumalasta on lohdullinen. Silloin Jumalan nöyrä palveleminen ei välttämättä tuota katkeruutta, vaan melkein toivoa. Ainakin sitä sisua. Nöyryyttä.

Nykymaailmassa sama ei toimi. Maailma on edelleen kylmä ja kova, omalla tavallaan, ehdottomasti. Mutta tapamme elää, työstää asioita ja selvitä arjesta ovat tosissaan muuttuneet. Maailmalla varallisuus- ja elintasoerot ovat valtavia. Robotit korvaavat yhä useammin raskaat työt. Digitalisaatio myllertää maisemaa uusiksi kuin ensimmäiset teollisuuskoneet aikoinaan, suuret ikäluokat vanhenevat, some, älypuhelin ja sovellusapplikaatiot muokkaavat niin työn, vapaa-ajan, etäisyyksien, tiedonhaun kuin ajankin käsitteitä. Länsimaissa Jumala on useammin turistikaupan avaimenperässä kuin keskustelun argumenttina.

Nykymaailmassa tarvitaan nöyryyden käsitteen päivittämistä. Vanhanmallinen nöyryys, jossa Jumala palkitsee ajallaan, kunhan pidän mölyt mahassa, kasvattaa vain katkeruutta, joka purkautuu vihapuheena keskustelupalstoilla ja holtittomuutena äänestyskopissa. Uudenmallinen nöyryys on kykyä ja kärsivällisyyttä rauhoittua, myöntää pienuutensa, tutustua faktoihin ja mielipiteisiin eri puolilta ja kiinnostua asioista, olla utelias ja välillä vapaaehtoisesti alakynnessä. Sellaista nöyryyttä en ole havainnut politiikassa kunnolla oikealla enkä vasemmalla. Myös somen debateissa se loistaa poissaolollaan.

Nöyryys nähdään usein luovuttamisen esiasteena. On hyvä, että startup-yrittäjyyden ja pop up -kaupunkitapahtumien hengessä ollaan positiivisesti itsevarmoja. Sitä en missään nimessä halua kytkettävän pois. On uskallettava kokeilla, hypätä tuntemattomaan ja haaveilla suuria. Sen tehdessään on kuitenkin oltava juuri nöyrä voidakseen onnistua. Nöyrä esimerkiksi ympäristöasioissa ja erilaisten ihmisten kohtaamisessa.

Nöyrää kohtaamista minusta vaikeuttaa muun muassa alussa mainitsemani trendien ja tiedonvälityksen nopea vanheneminen sekä huumorin ironiasävytteisyys. Se, että argumentoidakseni tai vitsaillakseni minun täytyy paitsi tietää, mikä fiidissä pyörii juuri nyt, tietää se paremmin ja tuoreemmin kuin "ne muut". Hauskuus on toki osittain perustunut toisten "roustaamiseen" jo pitkään.  Standupissa tai rap battlessa tapahtuva roustaus on kuitenkin erilaista. Siinä on rakennettua show-meininkiä kuin klovnissa, joka heittää toista täytekakulla.

Sen sijaan blogeissa, kolumneissa ja facebookissa huumori tuntuu osuvan enemmän vyön alle, olevan ennemmin ase kuin yhteistä hauskanpitoa, tasavertaista nokkeluutta. On samaan aikaan alkukantaisen tyydyttävää ja kamalaa seurata pitkittyneitä kommenttiketjuja, jotka alkavat joko varomattomasta tai tarkoituksellisesti provosoivasta kommentista koskien esimerkiksi naisia, homoja tai rodullistettuja, ja päätyvät asia-argumentoinnin sijaan veriseen, kylmän huumorin siivittämään mittelöön, jossa korkeasti koulutetut käyttäjät puhuvat aloittajan yli ja ohi muistaen samalla koko ajan korostaa, miten koko keskustelu on heistä aivan yhdentekevä, koska heillä olisi parempaakin tekemistä eikä aloittaja ilmeisesti kuitenkaan koskaan tule tajuamaan mitään.

Näissä keskusteluketjuissa ristiriitaisinta on, että olen argumenteissa täysin aloittajaa piikittelevien puolella. Olen sitä mieltä, että aloitus on tökerö, konservatiivisia valtarakenteita pönkittävä, sovinistinen, rasistinen, mediakritiikitön, mitä tahansa. Aloittajan vastaukset äläkkään ovat yhtä yksipuolisia, ohipuhuvia ja aggressiivisia kuin akateemisten piikittelijöidenkin. Silti kylmä, välinpitämätön ja yläpuolelle kohoava, aloittajaa akateemisempien tai vaihtoehtoisesti vain eri puoluetta kannattavien piikittely ahdistaa minua. Haluaisin, että akateemisten argumenttien sijaan korkeakoulutetutkin ratkeaisivat räyhäämään asiastaan, repimään pelihousunsa ja hakkaamaan näppäimistöä.

Mitä? Minä? Minä, joka olen luullut kannattavani nimenomaan asiallista, faktoihin nojaavaa ja kohteliasta keskustelua. Minä, joka luulin pitäväni räyhäämistä tarpeettomana ja selvänä osoituksena toteuttajansa kypsymättömyydestä.

En minä vittupäähuorittelua kummaltakaan puolelta kaipaisi. Pahoilla sanoilla ei saavuteta mitään. Mutta kaipaisin aitoutta. Sitä, että nojauduttaisiin faktoihin eikä mentäisi niiden taakse. Kun joku on taas tehnyt viharikoksen, haluaisin, että poliitikot teeveessä ärähtäisivät, nostaisivat metelin, tekisivät selvän pesäeron vihapopulistiin.

Se, että Teuvo Hakkarainen räyhää, ei tarkoita, että räyhääminen sinänsä on väärin. Olemalla aina yhtä tunteettoman viileitä poliitikot tulevat piirtäneeksi janan, jossa "toisen ääripään" ollessa polttopulloilla vastaanottokeskuksia heittelevä viharikollinen, jää toiseksi ääripääksi poliitikko, joka kannattaa kehitysavun rahoituksen kasvattamista. "Tällainen ei vastaa Suomen arvoja" on lause, jonka voi sanoa niin monella tavalla. Joko niin, että asettaa itsensä taistelemaan avoimesti jonkin asian puolesta tai niin, että pesee koko asiasta kätensä.

Ehkä pelottavinta kuitenkin on, että enemmän kuin "niitä ihmisiä" - Trumpin kannattajia, persupoliitikkoja, Aito Avioliitto -aloitteen allekirjoittajia, Guggenheimin valtionrahoitusta puoltavia ja mieluummin Himpuloita kuin Teletappeja lapsena katsoneita, olen alkanut pelätä itseäni. Huomaan väsyneeni olemaan tiedostava. Ohitan Hesarin ulkomaan uutisia, katson mieluummin Talent Suomea kuin videoita Aleppon tilanteesta enkä voisi kuvitellakaan tykkääväni Facebookissa persu- tai kokoomusnuorista silkasta mielipiteiden avartamisen halusta ja uteliaisuudesta, koska kaverinihan saattaisivat nähdä tykkäyksen ja muuttaa käsityksiään minusta. Olen kauhuissani. Olen juuri sitä, mitä "niissä ihmisissä" vierastetaan. Vähän mediakritiikitön ja mukavuudenhaluinen. Itsetuntoani aika ajoin pönkittävä, liian monta paahtoleipää aamupalaksi syövä, salikäynnin skippaava ja Youtubesta salaliittoteoriavideoita uteliaasti tuijottava "minä vaan".

Ja sehän on juuri niin kuin pitää ollakin. Koska jos minä olen "ne" - jotain sellaista, mitä useimmat meistä välillä ovat, niin silloinhan me olemme "me". Kaikki ihmisiä, erilaisine mielipiteinemme, intohimoinemme ja suruinemme. Kaikki me haluamme joskus syliin. Kaikki me haluamme kaunista musiikkia lopputeksteihin ja blogipostauksen päätökseen maailmaasyleilevän lauseen.

Minä peräänkuulutan nöyrää riehumista, eli aitoutta. Aitoutta olla todella minä ja suostua näkemään, että sinä olet todella sinä - et minuuteni jatke tai veriviholliseni. Uskon vilpittömästi, että se aitous, uteliaisuus ja tarpeellinen tunteikkuus on meissä kaikissa.

Enkä kiistä, ettenkö pelkäisi, että aitous katoaa yksinäiseen pakotetun loukkaantumisen ja pakotetun neutraaliuden vuoropuheluun, joka tapahtuu suljettujen ovien takana hurisevan keskusyksikön välityksellä.

Koska vaikka olemme ihmisiä, ja juuri siksi, meidän pitää nähdä vaivaa ollaksemme hereillä.