Mitä yhteistä on Paperi T:llä, Romeolla ja Julialla,
Twin Peaksin Laura Palmerilla ja Peter Panilla?
”Me kuollaan nuorena tai ainakin niin luvataan”, laukoo
Paperi T tutun vihaiseen tyylinsä kappaleessa Paniikki. Niinpä.
Nuorena kuolemisen harkittu estetiikka ei tunnu
populaarikulttuurissa menevän muodista. Ei, vaikka Euroopan yllä riippuisi
ruton musta huppu tai 90-luvun alun lama tahkoaisi itsemurhiin tilastohuippuja
kuin viikatemiesalan kasvuyritys. Aina on tilaa dekkarisarjan aloituskuvalle
kylmenneestä valkoisesta naiskehosta jonkin yhteiskunnallisen vinouman
synnyttämän hirviömäisyyden riipaisevana symbolina. Nuoren henkilöhahmon voi
aina laittaa riistämään hengen itseltään, kun halutaan huokaista syvään ja
ajatella hetki ihmisten välistä kohtaamattomuutta. Nuoren, kauniin ja
suhteellisen viattoman kuolema on ollut in koko ihmiskunnan historian ajan,
luonnonuskontojen rituaalisista lapsiuhreista Jeesukseen, Anne Frankista
Dianaan ja Virginia Woolfista Kurt Cobainiin.
On kiinnostavaa, miten nuoren uhrin kuva ja asema
kulttuurissa ei juuri muutu suhteessa vallitsevaan aikaan. Tavoittamattomuudessaan
ja lopullisuudessaan kuolema lukitsee ja kanonisoi yksilön edustamaan jotakin
itseään suurempaa. Paradoksaalisesti nuori vainaja antaa usein kasvot
kuolemattomuudelle: toiveelle siitä, ettei aika kuluisi, sukupolven kokemus
haalistuisi, aatteen palo himmenisi – ettei ihminen vain vanhenisi, väsyisi,
arkipäiväistyisi. 27-vuotiaana kuolleiden artistien hämmentävän suuri joukko kohoaa
kuin taivaallisena sotajoukkona vastustamaan tunnetta siitä, ettei mikään ole
ikuista ja aina tulevat uudet sukupolvet vallankumouksineen. Vain kuolemalla
voi tulla iättömäksi; lopulta vain kuolema tekee ihmisestä käsitteen.
Kiinnostava on myös nuorena kuolemisen suhde
kapitalismiin. Markkinatalousjärjestelmämme utopistisin ihanne, ikinuori
onnistuja, jonka kuvalla myydään Coca Colaa, terveyssiteitä ja etelänmatkoja,
saavuttaa kuolemattomuutensa oikeastaan vasta siinä traagisessa hetkessä, kun
James Deanin Porsche suistuu tieltä ja kaikki on äkkiä ohi.
Kapitalismin synnyttämä uusliberaali ihminen on
jatkuvassa liikkeessä keräillen CV:hensä rakennuspalikoita kuin Nintendon
tasohyppelypelin hyperaktiivinen avatar. Päävastus ei ole kuolema vaan jonkun
toisen tuoreempi sovellusversio: ikääntyminen lopettaa pelin. Kun kaikki elämän
osa-alueet ovat osa identiteettiä ja sosiaalista erottautumista, kapitalismin
näkökulmasta siis arvonlisää, ei aikaa jää hukattavaksi. Tuottavuuden kasvattamiseen
on valjastettu ihmissuhteet, aamiaismurot, maailmankatsomus ja harrastukset, jopa
uni. Katso 10 vinkkiä parempaan uneen (ja ole työnantajallesi – tai koko työn
ekosysteemille – kilpailukykyisempi sijoitus)!
Onko nuorena kuoleva, etäiseksi haavekuvaksi jäävä
sankarihahmo siis kapitalistisen utopian täydellistymä vai sittenkin kapinan
viimeinen saareke? Kuollut jää kiistatta oman ikuisen nuoruutensa symboliksi
kuin kansioon lävistetty perhonen, mutta ei toisaalta enää koskaan ole
käytettävissä brändilähettiläänä, ei johtamassa työryhmiä tai ideoimassa
tulosvastuullista innovaatiokehystä. Hän on oikeasti poissa.
”Niin se maailma alkaa viimeistään kai avautuu / Siinä
vaiheessa kun elo silmissäsi takautuu” – Paperi T, Paniikki
Maija Alander
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti