Elä, älä rapise

Iskulause, jonka poimin ohjenuorakseni erään bussipysäkin lasiseinästä. Joku oli kaivertanut sen siihen. Oli miten oli, minä tahdon höpistä nyt teille rakkaasta harrastuksestani.

Minulta kysytään usein, miksi näyttelen. Mitä minä siitä saan? Miksi tahdon näyttelijäksi? Mikä minut ajaa estradille, nolaamaan itseni ja eri suuntiin sojottavat isovarpaani kerta toisensa perään?

Näytellessäni minä olen paistettu täällä tänään. Olen tuore, olen raikas, olen joka hetki aivan uusi. Näytellessäni minä en ole minä, en suoranaisesti, olen jotain enemmän. Näytellessäni saan löytää itseni uudestaan ja uudestaan, joka kerta eri tavalla. Saan tarkastella itseäni eri kulmista, sisältä ja ulkoa, korvien takaa ja jalkapohjien alta. Toisinaan ryömin vatsa vasten lattiaa, painan korvani parkettiin ja kuuntelen pomppivaa sydäntäni, toisinaan taas lennän halki värien ja ilmeiden ja eleiden, kahmin ilmaa syliini ja hengitän sen läpi.

Minulle näytteleminen merkitsee vapautta. Vapautta valita, vapautta juosta karkuun asioita, jotka pään sisällä paisuvat liian suuriksi ja kulmikkaiksi, ja rohkeutta kohdata ne. Näytteleminen avaa uskomattoman paljon ovia, kun vain päättää uskaltaa. Ovia omassa päässä tai sydämessä. Kun uskaltaa hypätä ja vähät välittää siitä, miltä se näyttää. Kun päästää irti omista estoista ja oman tiiviin päänsisäisen kammionsa tarkoista rajoituksista.

Se on, minulle, osa paranemista. Näyttämöllä voin olla ruma, lihava, kelvoton. Näyttämöllä saan epäonnistua, sillä minun täytyy, jotta voin milloinkaan onnistua. Tietenkin siihen liittyy olennaisena osana tietynlainen pakeneminen. Näytellessäni en ole itseni, joten voin olla mitä tahansa, tehdä mitä tahansa, ilman, että minut tuomitaan. Tai siis tuomitsen itseni.

Jokainen roolini on osa minua. Jokainen ele on pala persoonastani, sitä vain muokataan, venytetään, litistetään ja koristellaan, kunnes se on pukeutunut niin eriskummallisiin mittasuhteisiin, ettei sitä enää ole tuntea. Minä voin olla mies, hiiri, papukaija tai taskurapu. Jokaisessa meissä asuu tarvittaessa pieni pingviini tai puskajuoppo.

Kysymys on uskaltamisesta. Itsensä voittamisesta. Sen unohtamisesta, kuka oikein on ja mitä oikein pitäisi tehdä. Kun lakkaa pohtimasta ja tekee vain, vastaukset törmäävät lopulta otsaan.

Entä miksi tahdon näyttelijäksi? Jos näytteleminen kerran avaa omia sisäisiä solmujani ja auttaa kriisien ratkaisemisessa, miksi en tyydy siihen ja näyttele rauhassa omassa komerossani?

Koska näytteleminen on paitsi hyvin usein tiimityötä, niin myös vuorovaikutusta yleisön kanssa. Omaan itsetutkiskeluunkin voi nimittäin ryytyä. Katsojat ja kanssanäyttelijät ovat teatterin suola. Joka kerta, kun yleisö reagoi positiivisesti; nauraa, itkee, henkäilee, joka kerta näyttelijän lävitse kulkee kuin sähkövirta. Se on adrenaliinia tai jotakin erikoista onnellisuushormonia, se saa sydämen läpättämään ja ilon kumpuilemaan vatsanpohjassa. Ylipäänsä se, että saa jakaa jotakin yleisön kanssa, antaa heille jotakin itsestään tai elämästä. Se on ainutlaatuista.

Hyvän teatteriesityksen katsominen on aina kokemus. Esitys voi olla hyvä, vaikkei katsoja siitä pitäisikään. Huono se on vasta sitten, kun minkäänlaisia tunteita ei herää.

 Joku elokuvaohjaaja totesi joskus; "Jos haluat kertoa yleisölle jotakin, kerro se. Jos haluat näyttää, kuvaa se."
Sama pätee näyttelemiseen. Näyttäminen. Näyttelemällä voi tuoda esiin asioita, joita pelkin sanoin on mahdotonta kuvata. Elokuvat, teatteriesitykset, animaatiot. Taide yleensäkin. Tunteet. Kun jonkin asian kokee tunteen kautta, se jää paremmin mieleen kuin jos siitä esitettäisiin vaikkapa pylväsdiagrammi.

Minä en halua taiteen koskaan kuolevan. Minä haluan olla tekemässä sitä. Tahdon olla mukana näyttämässä, mihin kaikkeen taide pystyy.

Vastustan muutenkin sellaista, että väitetään, ettei joku ymmärrä taidetta. Taidetta voi tulkita monella tavalla, muttei mielestäni väärin. Taidetta voi opiskella, muttei sekään tee kenestäkään taiteilijampaa. Jokainen meistä osaa tuntea. Se riittää.

Taiteen kokeminen kuuluu kaikille. Se ei saa olla vain varakkaisen tai koulutettujen yksinoikeus.
Minä haluan näytellä. Kaikkien ei tarvitse haluta. Mutta kaikilla pitää olla lupa katsoa ja kokea, oppia jotakin uutta. Kenties huvittua tai liikuttua, tyrmistyä tai ymmärtää. Kaikilla pitää olla oikeus tuntea. Ilman häpeää tai huonommuuden kokemusta.

Näytteleminen on kirjoittamisen lisäksi minun juttuni. Tapa tarkastella maailmaa. Tahdon tuottaa jotakin, jättää puumerkkini tähän sekavaan maailmaan. Siksi, minä näyttelen.