Mums.

Tänään minä olen tässä. Olen ässä olemaan tässä, elämässä. Kiinni ajatuksissa, jotka pitävät minut koossa. Olen hymyillytkin hieman. Tässä.

Tänään minun paidassani on kukkia ja housuissani sahalaitaa, hihaan on sotkeutunut mustikkaa ja hiukset tuoksuvat vähän nuhalta. Tai sitten se on nenäni. En tiedä.

Ylihuomenna minä lähden leirikouluun Tallinnaan. Se pelottaa, monestakin syystä. Ja innostaa melkein yhtä paljon. Me nukumme Viru-hotellissa ja syömme ties missä McDonaldseista Vapianoihin. Käymme KGB-museossa ja eläintarhassa ja ystävyyskoulussa. Mukaan lähtevät oravapaitainen luokanvalvojamme, joka pitää vitsailemisesta ja muistuttaa vähän Eppujen Martti Syrjää, kaksi pahaa-aavistamatonta äitiä ja vähän harmaantunut fysiikanopettaja, joka tietää kyllä kaiken ominaislämpökapasiteeteista ja johdannaissuureista, mutta saattaa eksyä aiheesta tai unohtaa syödä päivällistä. Kun yhtälöön lisätään vielä sekava, huliseva, kikattava ja kovaääninen luokkamme ei voi taata, mitä tapahtuu.

Toivottavasti hyvää.

Minä yritin sosiaalistua viime perjantaina. Vähän myöhässä, myönnettäköön. Yritin rupatella luokkalaisillemme välituntien helvetinmoisessa metelissä ja mekastuksessa. "Onks kivaa lähtee Tallinnaan? Minne sä meet TET:iin? Ihanat hiukset! Mun hiukset ei kasva pituutta."

En tiedä. En onnistunut kovinkaan hyvin. Minä en vain oikein osaa olla sosiaalinen. Hymy vääntyy aina vähän vinoon, silmät tuikkivat kuin halpahintaiset jouluvalot. "Aijaa. Vau! Oikeesti? Kelatkaa jos..."

En mä edes osaa puhua sitä kieltä. En mä osaa nauraa oikein. En mä keksi mitään sanottavaa.

Enkä mä voi väittää, etteikö mulle olis tarjottu mahdollisuutta. Kokonaista kolme mielenkiintoista, eri ikäistä ihmistä on tulleet oma-aloitteisesti puhumaan mulle koulussa. Mä vaikutan kuulemma yksinäiseltä. Ja mielenkiintoiselta.

Mutta kun en mä saa suutani auki. Tai saan, mutta siihen se jää. Mä jään. Suu auki tuijottamaan. Tai hymyilemään typerästi. Mä vaikutan töykeältä, kun en keksi puhuttavaa. Mä vaan olen ollut niin pitkään yklsin, etten kerta kaikkiaan osaa. Mä en ole tottunut jakamaan ajatuksiani kenellekään, jos blogia tai vanhempia ei lasketa. Mä olen tottunut ajattelemaan joko äänettä tai paperille. Mun omassa päässä asiat jäsentyy hyvin ja kaikki on selkeää. Ulkopuolella sanat kuitenkin menevät solmuun.

Mä tahtoisin pitää hauskaa leirikoulussa. Mä tahtoisin päästä lentoon.

Nyt kello on melkein kymmenen. Mä olen tänään vain löhöillyt. Pelattiin äidin kanssa scrabblea aamupäivällä, pesin sen ihan totaalisesti. Äidin siis. Scrabblessa. Mun paras sanani oli urbaani. Se osu kolmoissanapisteisiin, miettikää. Äiti teki siitä turbaanin.

Äsken me katottiin 21 tapaa pilata avioliitto. Dvdltä. Voisin kirjoittaa siitäkin arvostelun.

Vielä yks ongelma mulla olis. Tää järjetön ahmiminen nimittäin. Mun itsekontrolli on kadonnut kokonaan. Tänäänkin napsin normaalin ateriasuunnitelman päälle purkkaa, varmaan tusinan tomaatteja, kokonaisen kurkun, vähän paistinpannulle unohtunutta risottoa ja paahdettuja paprikoita. Mikä mua vaivaa? Mieliteot vie mukanaan. Toisaalta en jaksa olla niin kauhean huolissani ennen kuin mun paino räjähtää käsiin. Itketään sitten. Tai sitten, kun tomaatit vaihtuu croissantteihin tai jotain. En mä tiedä. Äh. No ainakin anoreksian ääni tuntuu toistaiseksi hiljenneen. Ihan niin kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Ehkä ei ole.

Tallinn, tere tulemast, here i come!

2011 :))