Nutrivallankumous

Minun on taas kylmä. Sisältä. Keuhkojen ympärille kiertyy viileää vaikeutta kuin paperinarua, haima on harmistunut, maksaa masentaa ja paksusuoli kokee jäävänsä ulkopuolelle. Sisälmykseni ovat sekaisin, mutta ulkoisesti olen tyyni.

Tänään oli HoKo. Ensimmäinen sitten osastoltapääsyn. Pieneen huoneeseen ahtautuivat uusi lääkärini polikliiniseltä puolelta, omahoitajani, vanhempani ja minä. Ja vaaka. Se tuntui vievän kaiken tilan.

Taas se oli laskenut. Vähän vain, minun mielestäni. Liian vähän, sanoi joku. Se taisi olla Perttilotta-Bettiina, punasilmäinen röllipeikko takaraivoni uumenissa. Se jonka isovarpaat haisevat sinihomejuustolle, ja joka on muutenkin kamalan limainen.




Huolestuttavasti, sanoi lääkärini. Itse lukema on kaukana huolestuttavasta, mutta suunta on väärä. Meillä on täällä painonnostotavoite, sanoi hän. Mukava kuulla, minun teki mieleni sanoa. Jatkakaa samaan malliin.

Vaikka meillä hän tarkoitti tietenkin minua. Avoimessa, tiiviissä ja potilaslähtöisessä hoitotyössä potilas olemme me, me olemme potilas, kaikki kääntyy hyvin ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Kumpa se vain olisikin niin yksinkertaista.

Minä taisin vähän pimahtaa. Maltillisesti tietenkin, en sillä tavalla kuin joskus helmikuussa ennen suljetulle joutumista. En hakannut päätäni seinään. En edes korottanut ääntäni. Pyysin kuitenkin päästä pois. Vapauteen. Eikö minua voisi irtisanoa polikliinisestä seurannasta? Heittää niin sanotusti pellolle, oman onneni nojaan? Sinne, minne kuulun, omieni luo.

Ei, ilmeisesti. Ateriasuunnitelmaani sen sijaan palautettiin kaikki kolme nutria ja vainoajatiimiini liittyi jalkautuvan työryhmän pieni, valkoinen pakettiauto. Minua vahditaan entistäkin tiukemmin. Minun tekemisiäni haistellaan. Jos paino vielä jatkaa laskuaan, ovat osaston portit herkästi taas avoinna.

Se pelottaa enemmän kuin mikään. Minä en TAHDO takaisin. Minä en suostu. Osasto on kasvanut mielikuvissani suureksi, synkäksi syöveriksi, mustaksi aukoksi, jonka kylmässä yötuulessa narisevilla porteilla vartioivat ammattitaitoisen empaattisiin hymyihinsä pukeutuneet hoitajademonit desikauhat käsissään. Verenpainemittarikukat hipovat linnan ikkunalautoja, pihapolun laatat ovat henkilövaakoja. Minne tahansa astutkin, saat kuulla olevasi vääränlainen. Joko sen kuiskivat sinulle ne todelliset demonit, Perttilotta-Bettiinat sukulaisineen, olet pettänyt heidät ja antanut painon nousta, käsivarsien turvota ja pakaroiden hyllyä, kaksoisleukojen lyllyä, olet alistunut, laiska ja kelvoton. Tai sitten saat kuulla sen hoitajien suusta, paino on noussut liian vähän, sinut on nähty kotilomalla nousemassa portaita, olet vittuillut annostelujonossa tai yrittänyt valita pienimmän hedelmän. Olet väärin, joka tapauksessa olet väärin, etkä kelpaa kenellekään.

Osasto ei ole minun paikkani. Ennemmin hyppäisin vaikka benjiä. Tai söisin sammakonkutua. Tai joisin niitä nutreja. Vaikka appelsiininmakuisina. Litrakaupalla. Yök.

Minä tahtoisin pystyä itkemään taas. En ole itkenyt ikuisuuksiin. Mutta minä vain nukun. En minä osaa nauraakaan, en edes hihittää. Hymyileminenkin sattuu poskilihaksiin, jättää silmät kylmiksi. Minä olen täynnä kylmää, luotaantyöntävää, se nostaa käsivarsien ihon kananlihalle ja jättää maailman ulkopuolelle. Minä olen kuin kuori.

Minun taistelutahtoni on heikko, koska en jaksa nähdä elämää. Pelkään normaalipainoa, koska silloin pitäisi jaksaa.

En mennyt tänään kouluun. Hoko kesti melkein puolitoista tuntia, enkä olisi ehtinyt lounaalle, joten äiti ratkaisi asian heilauttamalla kättään laajassa kaaressa. Koulupäiviä tulee ja menee. Minun tapauksessani enimmäkseen menee.

Kuinka pujottelisin tekstiini jotakin, joka saisi lukijat kommentoimaan? Kuin koukkuja, pieniä asioita. Nyt kaikki on vain yhtä mötköä, tasapaksua, ahdasta ja apaattista, tekotaiteellista, tyypillistä. Minun säälittävää elämääni. Auttakaa.

Vaikka ei, kyllä minä selviän. Enhän minä juovuksissa ole ollutkaan, kuten Kaneliinin ystävä Ensio kerran totesi. Rauha hänen muistolleen.

Minä olen vahva. Kumpa vain jaksaisin olla. Uskaltaisin.