Bah. (Vain koska otsikon täytyy kuvata tekstin sisältöä)

Mä taidan olla vähän masentunut. Tai sitten vaan tosi hirveän laiska. Mä en jaksa tehdä mitään. En keskittyä mihinkään. En suuntautua mihinkään. Mä en jaksa paneutua ja perustella ja piereskellä kuten tavallisesti. Musta on tullut ontto pulu, sydämen paikalla kolo. Olen kadottanut mielenkiintoni elämään.

Mä en jaksa edes olla ahdistunut. Ahdistus on iso tunne, siihen täytyy uppoutua. Olen ennemminkin hiljaa vaikea, vaivalloinen. Istun pakarani puuduksiin, katson kuinka valon piirtämä raita lattiassa rakoilee, kuinka puunlehtien varjot pilkkovat sen murusiksi parkettiin. Olen vajaa. Monessakin mielessä. Puolityhjä.

Tavallisesti tässä tilanteessa kaipaisin kuollakseni tekemistä. Toteuttamista, tuottamista.  Ja kaipaankin, tavallaan. Mutta en jaksa tehdä mitään sen eteen. En esimerkiksi jaksa nousta ylös tältä vihreältä tuolilta. En edes viedäkseni purukumin roskikseen. Roskis on täynnä niitä, purukumeja. Vaaleankeltaisia, niiskuneidinmakuisia. (Tai ainakin pakkauksessa oli niiskuneidin kuva, tiedä mitä vadelmahedelmätuttifruttia nyt ovatkaan.)

Ei minua nukuta. Kumpa nukuttaisikin. Silloin voisin nukkua, vajota kauemmaksi, unohtaa itseni hetkeksi. Vaikka en tiedä, haluanko sitäkään. En tiedä, mitä haluan.

Isäni osaa sen. Asioiden kiertämisen kaukaa. Vaikka enhän minä tiedä, kuinka läheltä niitä hän kulkee, vaaleanvihreällä päiväpeitteellä maatessaan. Ehkä hän meneekin suoraan niiden läpi, ravistelee tuskan hiuksistaan. Tuskan, joka on. Toisinaan enemmän kuin toisinaan.

Minua jäytää, vatsanpohjasta. Minä olen syönyt kuten kuuluu, mutta laiminlyönyt kaiken muun. En ole edes ulkoiluttanut koiraa tänään. Olen istunut kotona, vihreällä tuolilla ja maalannut kuvaa linnuista, jotka ovat puoliksi ihmisiä. Maalasin tunteja. Sain valmiiksi vain oikean alanurkan pikkuruiset talot ja toisen linnun vasemman siiven, joka sekin meni aivan vinksalleen. Eivät kyyhkyset ole ruskeita.

Onko millään mitään väliä? Minusta tuntuu kuin kaikki olisi pelkkää väliä, railoa, rotkoa. Reikää, johon pudotaan, matalaan kaivoon, en pääse ylös. Pelkkää väliä, asioiden väliä, ihmisten väliä. Ärrävikaisen väriä, laimeaa, luunvalkeaa, merkityksetöntä.

Kuuden uutiset. Nyt sytytämme television. Sohva hengittää, mustaa nahkaa, jonka koira on pureskellut tuusannuuskaksi selkänojalta. Minä en pidä uutisten uudesta tunnusmusiikista. Se on kuin virtaviivaisia veitsiä ilman halki, ylös alas, whoom, wah.

Meidän, minun ja äidin, pitäisi mennä tänään uimaan, jos noudattaisimme minun liikuntasuunnitelmaani. Mutta kun en minä liiku. Minä olen... olen olematta. Olen omena. En kykene. En pysty.

 Nyt Timo Soini sanoo televisiossa, että puuttuu konkretia. Se on täysin totta. Minun elämästäni puuttuu konkretia. Todelliset teot, repäisevät ratkaisut.