Se, jolla on uusi omenanvihreä hattu

Hiphei!

Aloitetaan puhe vaikkapa vatsanpohjasta. Se kun tuntuu tässä blogissa olevan jotenkin tapana.

Minun vatsani mietiskelee nyt teetä, tomaattia, mansikkajugurttia ja lisäravinnepähkinöitä. Möyrii tyytyväisenä. Pulisee itsekseen.

Minulla on välipalanjälkeinen mansikkajugurttimahdistus. Onneksi se on lievä. Ajatukseni mahtuvat ajattelemaan siitä huolimatta.

Ajattelen leirikoulua, joka päättyi eilen illan hämärään syliin Katajanokalla laivan kirahtaessa satamaan ja ihmisten kantapäiden irrotessa hetkeksi kokolattiamatosta uloskäyntien edessä, missä he hengittivät hikisinä toistensa kasvoille, vaihtoivat jalkaa ja upposivat älypuhelimiensa kosketusnäyttöihin. Ajattelen uusia kiiltävänpunaisia kenkiäni ja vihreää huopahattua, jonka kapea hiippa kaartuu miltei hipomaan kattoa ja törmää aina eteisen riippuvalaisimeen. Eesti käsitöö. 38 e. (Kallista, tiedän, mutta minä investoin aina isoihin hankintoihin monen pienen asemasta. Niitä en sitten kadu.) Minä ostin toisenkin uuden hatun, käsitöönä tehdyn tummanvihreän pöllöpipon, jonka korvaläpistä tuulee läpi. Se ei haittaa. Pieni puikulaperunaa muistuttava mummo, jonka harmaa myssy oli solmittu tiukasti leuan alta, myi sen minulle vanhan kaupungin katukojulla. Sitten ostin vielä kermakirsikkakaramellin tuoksuisen saippuan, Stender's - nimisestä saippuakaupasta eläintarhan vieressä olevasta ostoskeskuksesta, sen violetinsävytteisen ravintolan alapuolelta, jossa nautin lounaaksi miso-keittoa ja taivaallista sushia.

Meillä oli huone Viru-hotellissa. Kolme henkeä, koska neljäs oli saanut harmillisen vatsataudin edellisenä yönä ja jäänyt kotiin potemaan. Minähän olen tottunut nukkumaan jos jonkinmoisten hippiäisten kanssa samassa huoneessa osastolla (älkää ottako pahalla rakkaat, olette parhaita!), joten huoneen jakaminen kahden melkein tuntemattoman kanssa ei aiheuttanut hankaluuksia.

Minun huonetoverini osoittautuivat ihaniksi ihmisiksi. Kumpikaan heistä ei kuulu luokan alati pulisevaan, toisiaan ja puhelimiaan taukoamatta hypistelevään, kikattavaan, ala-ja yläpään huumoria viljelevään, osin tupakkaa, alkoholia ja omien sekä opettajien rajoja kokeilevaan keskiöön. He ovat hiljaisempia tarkkailijoita, joilla kyllä on paljon ajatuksia, muttei tarvetta kailottaa niitä ilmi joka käänteessä. (Huomatkaa nyt ((niinkuin fysiikanopettajamme aina sanoo)), etten tässä arvostele kumpaakaan ryhmää. Toiset ovat intoverttejä ja toiset ekstroverttejä ja loput ovat sitten vain niitä perusverttejä tai perttejä tai keitä lie.)

Minun leirikoulukokemukseni oli täysi ja täyteläinen. Kokemus isolla koolla. Viimeisenä iltana, kun toiset ryyppäsivät opettajien laskiessa eläintarharahoja ilmeisesti pumpulitupot korvissa ja pimentävät verhot ikkunoissa, minä istuin huoneessamme huonetoverieni kanssa ja puhelin. Enimmäkseen kuuntelin. Nauroin paljon. Itkinkin. Me tutustuimme toisiimme todella. Enkä tosiaankaan kadu. Tai kaadu. Ja jos kaadunkin, he luultavasti saavat minut kiinni.

Myös muiden luokkalaistemme kanssa sosialisoin lähinnä hotellin aamiaisella. Se oli uskomaton, se aamiainen siis. Siellä oli kaikkea. Jos ruoka voisi oikeasti viedä kielen mennessään, niin olisin nykyään aika hiljainen tyyppi. Olen onnellinen, että olen taas oppinut rakastamaan ruokaa. Se tekee elämän helpommaksi. Ja mielenkiintoisemmaksi. Maistuvammaksi.

Itse museoista minulle ei jäänyt varsinaista mielikuvaa. KGB-museoon emme edes päässeet. Eläintarha oli kiva, samoin miehitysmuseon vähän muovailuvahamaista, mutta innostunutta suomea suoltava opas.

----- TÄSSÄ VÄLISSÄ KÄVIN PUKINMÄESSÄ NÄYTTELEMÄSSÄ-------


Tere taas! Nyt minulla on päivällisenjälkeinen mahamasennus, vaikka ruoka olikin hyvää. Äiti oli laittanut kermaista pinaattiuunilohta perunoiden ja höyrytettyjen ruusukaalien kera. Minun kieleni menee solmuun silkasta makujen sinfoniasta. Äiti ei ehkä ymmärrä nuoteista mitään, mutta moniäänisiä ateriaharmonioita hän kyllä osaa säveltää.

Pukinmäessä oli kivaa. Pieni, tiivis ryhmä, joka oli toiminut yhdessä jo pidempään, otti minut hyvin vastaan. Minä olin Maija ja he olivat he, jokainen oma erikoislaatuinen yksilönsä. Sitten me olimme yhdessä kaikkea muuta. Minä tunnen itseni hyvin inspiroituneeksi. Sitä paitsi minun hatustani on pidetty. Muuan humaltunut mieshenkilö halusi valokuvata sen Pukinmäen asemalla. Ja leikkipuiston ohi kulkiessani kaksi tyttölasta kehui sitä kauniiksi. Eilen terminaalissa joku nainen sanoi haluavansa samanlaisen seuraavaan työhaastatteluunsa, ja eräs laivan henkilökuntaan kuuluva nainen napautti hiippaa kynnellään ja nauroi hyväntahtoisesti. Joulun tullen minä varmaan kiinnitän hiippaani kulkusen. Ja kesällä päivänkakkaran. Minun huopahattuni on uusi luottoasusteeni.

Se on kuin minä. Minäkin olen vähän käyrä, vähän sojottava. Ja vihreä, siis ekologinen. Ja huopa kuvaa tietenkin haavoittuvuutta. Kovassa sateessa saatan mennä lyttyyn, mutta vaikka päälleni istuttaisiin, en lannistu, vaan ponnahdan takaisin muotooni heti, kunhan saan tilaisuuden.

Kyllä minä vielä paikkani löydän. Teatterin syövereistä, niin uskon.


 Isompi ongelma minulle on niin suuri, etten jaksa paneutua siihen. Se saa vatsani vääntelehtimään ja käteni hikoamaan, se kurtistaa kulmakarvani ja kohottaa huulilleni säälittävän vikinän.

Se on liikunta. Minä en liiku. En sitten laisinkaan. Minä vyöryn paikasta toiseen kuin pala muodotonta massaa, minun jalkani alkavat täristä, kun nousen koulussa portaita. Kaikista kamalinta on, ettei minun tee mieleni liikkua. Minä haluan kävellä paikasta toiseen ennemmin kuin liikkua autolla tai bussilla, se pitää paikkansa. Minä nautin kävelemisestä. Sen sijaan hölkkämään minusta ei enää ole. Eikä uimaan. Se tekee minut NIIN surulliseksi. Olen voimaton. Nukun. Kirjoitan. Syön. Näyttelen. Mutta liiku minä en. Ja se ahdistaa.

Sen vielä sanon, että Tallinnan Zoon jääkarhuilla oli kamalat oltavat. Häkki oli liian pieni. Liian karu. Liian tunkkainen.