Tärkein

Tähän aikaan vuodesta ulkona törmäävät tuoksuista kukkaisimmat ja kakkaisimmat. Pesukoneen rummussa kierähtävät valmiiksi pyykeistä nukkaisimmat ja sukkaisimmat. Ulkona käsi toisen kevyttoppatakkisessa kynkässä kulkevat naapuruston ukkoisimmat ja akkaisimmat. On siis oltava toukokuun puolenvälin ilta, puolipehmeä niin kuin se tyynyn viileämpi puoli, joka puoliksi kutsuu ja puoliksi puistattaa.

Minä syön nykyään ketsuppia liiaksi asti. Purkillisen päivässä. Joskus jopa puolitoista.

Nyt toivon, että nukuttaisi. Toivon, että nukuttaisi niin, ettei mitään muuta tekisikään. Niin, että pään tyynyyn painaminen tekisi tyytyväiseksi ja tyyneksi vielä edellään kiirivän yönkin, sen sinisen, joka laskostuu alas taivaasta haaleana ja hartaana kuin virkattu kalalankainen kauppakassi.

Paras nukahdus on suun sulkumerkki ja sydämen välilyönti. Paras heräys taas on se, kun suuta pitää maiskauttaa, koska unen raskas tahma on liimannut sen kiinni, ja alaluomilla on vielä ohut paino, viivähdyksen jälki, niin kuin jonkin maailman pienimmän uuteen nurmikkoon painama kuoppa.

Tänään(kään) en oikein tiedä, mikä minäni haluaisin olla ja osaanko, joten kokeilen olla vain minänä, matkustaa siinä kaksijalkaisessa, joka kuitenkin minua ympäröi ja usein minua onkin tai ainakin mielellään olisi. Kokeilen katsella silmistä kuin ikkunoista, joiden verhot ovat juuttuneet yläasentoon. Leikin olevani päässäni kylässä. Ja vahvasti tuntuu, että olenkin. Olen niin kylässä, etten kehtaa mennä peremmälle, joten katselen vain ulos. Toivoakseni niin haaveellisen ja viattoman näköisenä, ettei minua voi syyttää mistään - ei, vaikka kengistäni valuu kuraa kitalakeen, tahrii ja saa nielun (ei kuitenkaan sielun, sillä sitä ei ehkä, ainakaan tänään, ole) maistumaan kylmältä metallilta.

Mieluummin kuin minä, tämä tai tietty haluaisinkin olla muu. Muu, joka on sanana lempeä kuin aamu, mutta vieläkin utuisempi. Siinä on vain kolme pehmeää kirjainta kuin unista niittyvillaa sikinsokisessa rivissä, sellaisen ojan penkereeellä, joka ei vietä pois eikä juhannusta, korkeintaan iltaa ja sitäkin ihan hiljaa. Ei se ensisijaisesti ole viaton, vaan tuntematon. Vain siten se on turvassa kaiken ulottumattomissa, itsensäkin.

Laitoin liikaa huuhteluainetta. Vessassa haisee nyt siltä kuin joku olisi pissannut sitruunan.

Minun on todettava, etten ole rikki. En ole kukka, joka tahtoisi itseään kasteltavan tai lukko, jonka avain on jonkun toisen kädessä pyöriteltävänä, peukalon ja etusormen välissä kuin tikka, jonka heittämisellä ei lopulta ole enempää väliä kuin että olisihan se kiva saada täysosuma, koska palkintona on kahvipaketti ja kaikkihan nyt kahvia juovat.

Minun on todettava, etten ole sen enempää valmis kuin keskenkään. Usein väitän olevani molempia. Oikeasti taidan olla ennen kaikkea matkalla. Ennemmin vaeltaja, joka eksyy itsepäisyyttään kuin tie, joka johtaa harhaan, koska joku on sen siihen rakentanut.

Minun on myös todettava, etten jaksaisi enää jatkaa putoilemistani siihen matalaan kaivoon, jossa en ole hengenvaarassa, mutta josta en myöskään pääse itse ylös. Siinä kaivossa pyydän anteeksi aina, kun haluaisin, että minulta pyydetään anteeksi. Käännän toisen posken niin monta kertaa, että tulen pudistaneeksi päätäni. Odotan, että minut ymmärretään, koska en ymmärrä itseäni, mutta suren, kun minua ei ymmärretä niin kuin toivon itseni ymmärrettävän. Olen häviävän vähän ja koko ajan liikaa, mutten koskaan tarpeeksi ollakseni varma siitä, että olen tarkoituksella.

Ennen kaikkea minun on todettava, etten ole syypää. En yksin. En ole yksin syy enkä yksin seuraus, vaikka monesti tahtoisin olla. Kaikki olisi helpompaa, jos itseään voisi aina vain syyttää tai kiittää. Silloin vääryydet korjaantuisivat itsesyytöksin ja hyvät asiat saisi tallentaa vitriiniin oman nimen alle ikuisiksi ajoiksi. Toisaalta sellainen joku, joka yksin väittää olevansa syy ja vielä seurauskin, ei koskaan kohtaa ketään toista. Sellainen joku on aina olevinaan niin paljon muita edellä, että joutuu joka kolhussa halaamaan itse itseään.

Helposti kuvittelisi, että mitä enemmän itseään syyttää, sitä enemmän lohtua ja lupauksia saa osakseen. Todellisuudessa se, joka lyö itse itseään, antaa muillekin luvan tehdä niin. Ja se, joka toisten tahtoon täysin myöntymällä lopulta hukkaa itsensä, ei tule myöskään toisten löytämäksi.

Minussa kupruilee uhmakkuutta kuin liian ohuessa alumiinivuoassa, joka sittenkin sulaa, vaikkei sen mikrossa pitänyt. Kupruilee myös pelkoa siitä, että olen tekemässä aika suuren päätöksen. Allekirjoittamassa valtakirjaa, joka siirtää vastuun itsestäni itselleni, kävi miten kävi.

Yhä silti pelkään, etten kaiken ytimessä ole mitään muuta kuin jokseenkin kuvottava. Niin pihalla, että jo pilalla.

Minä pelkään tietää, ettei lopulta ole ketään, joka tietäisi minut paremmin kuin tiedän itse. Tähän asti sen tietäminen on tehnyt minut yksinäisemmäksi, kauhistuneemmaksi ja itselleni inhottavammaksi kuin mikään. Mutta ehkä, ihan ehkä, jos nousen näille koivilleni, päkiöilleni asti, kuiskatakseni omaan korvaani, huomaankin, että osaan seistä. Yksin, tarvittaessa. Koska pelottavin, ja samalla tärkein, tulee tässä:

Elämän tärkeimmät ihmiset eivät tahdo tietää, kuka sinä olet. He tahtovat kysyä sitä.