Ajatusteni asumuksen ahtaudesta

Tiesittekö, että yksi Jeesusta kuvaavista monista symboleista on manteli?

Minä en tiennyt. Mutta sitten törmäsin siihen kuvataideaiheisessa tietovisassa. Ja nyt tiedän.

Minä en tosin tullut tähän kirjoittamaan Jeesuksesta. Jos haluatte hänestä keskustella, löydätte varmasti siihen seuraa esimerkiksi Elielinaukiolta, jolla kyseisestä historiallisesta henkilöstä papatetaan megafoniin joka maanantai kello kuusi. Tiedän sen, koska papatus kantautuu kauas, ja "Suomi Jeesukselle" - bussi seisoo reitilläni, samassa kohtaa, jossa yöaikaan heiluu usein "Suomi suomalaisille" - henkistä sakkia viinapullot tanassa.

Oikeastaan Jeesuksesta keskustelemista on arki-iltapäivinä keskustassa lähes mahdotonta välttää. Viimeksi, kun kuljin Kampin bussiterminaalin ovista, minulla oli kiire, joten tunsin jonkinasteista äkäistystä, kun minut eteeni kävelemällä pakotettiin irrottamaan kuuloke toisesta korvasta. Siispä vastasin tuimasti vain "en" kysyttäessä, onko minulla henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen. Ei ole. Hän ei ole edes facebook-kaverini, vaikka niitä on vuosien varrella kertynyt enemmän kuin varsinaisesti voin sanoa tuntevani. Sitä paitsi, jos minulla on johonkuhun henkilökohtainen suhde, niin en kyllä heti ala sitä ventovieraalle terminaalin oviruuhkassa avaamaan.

Mutta minä EN tullut kirjoittamaan Jeesuksesta. Mennään eteenpäin.

En ole aivan varma, mistä tulin kirjoittamaan. Lähinnä kai vain pitkästä aikaa. Minulle tuli taas sellainen pakahduttava tunne, henkinen närästys, joka ei hellitä vain facebookkia pläräämällä ja jääkaapin ovea päämäärättömästi aukomalla (kokeilin). Joten tässä sitä ollaan.

Kirjoitan nyt pitkästä aikaa itsestäni. Maailmassa on tapahtunut niin paljon ja kello on niin paljon, että en kykene esseistiseen pohdintatyöhön. Huumorini on epämääräistä ja kärsin levottomuuden aiheuttamasta kirjakielisyydestä sekä myllertävästä, joskin mahdollisesti perättömästä yksinäisyyden tunteesta. Siihen kaikkeen auttaa vain kirjoittaminen.

Vaihdoin blogin nimen. Se ei ole enää "Tahto Tuuletin ja elämisen harjoitus". Lähinnä siksi, että sen muistaminen tuotti itsellenikin hankaluuksia eikä sitä ymmärretty oikein mihinkään suuntaan. Koska väärinymmärryksiä ei koskaan voi välttää, tavoittelenkin mieluummin, niin blogissa kuin elämässä, mahdollisimman paljon ymmärryksiä. Niistä saa aina hyvää keskustelua aikaan.

Tahto Tuuletin on yhä yksi alter-kekoni, aavistuksen sammaloitunut elämänsä seikkailija, jonka nimi ymmärretään joko yhdyssanavirheenä tai tekopirteänä pöytätuuletinbrändinä. Se elää minussa vahvasti.

Blogin uusi nimi, Tuulihattu ja kävelykenkä, on monitulkintainen sekin. Kokonaisuudessaan se symboloi kai kahtiajakautuneisuuttani, ihmisen kahtiajakautuneisuutta. On unelmoija, seikkailija ja taivaanrannanmaalari sekä eteenpäin pyrkivä ja arjesta suoriutuva eläjä, se joka maksaa haaveilijapuolen laskut ja huolehtii, että se on pessyt hampaat. On koko minuus: aavistuksen alakuloinen, harkitseva huolehtija, joka tutkii lähdetiedot huolellisesti ennen lopullisia johtopäätöksiä, mutta kantaa toisaalta spontaania, maailmaasyleilevää ja onnellista satuolentoa harteillaan.

Lisäksi nimessä on hienoinen intertekstuaalinen viittaus pienempänä rakastamiini "Heinähattu ja Vilttitossu" - kirjoihin. Koin aina yhteenkuuluvuutta kumpaankin.

Ja juu, tarkemmin ajatellen tuulihattu voi kuvastaa myös kivistä ja poukkoilevaa historiaani syömiseen liittyen sekä sitä, että keräilen mitä erikoisimpia hattuja. Yleensä niitä pitää venyttää a.) siksi, että minulla vain sattuu olemaan niin iso pää ja b.) siksi, että kaikista hienoimmat hatut tehdään minua 12 vuotta nuoremmille pojille.

Harkitsin ensin nimeä "Tuulihattu ja lasikenkä", koska se olisi kuvastanut elämäni toista, tällä hetkellä varmasti merkitsevämpää kahtiajakoa. Ilon ja surun, toivon ja toivottomuuden, luottavaisuuden ja pelon välillä.

Mutta sitten se kuulosti liian siirappiselta. Eikä kävelykenkä-puolen minäni kestä ajatusta siitä epäkäytännöllisyydestä! Lasikenkähän menee rikki. Korvaamattomille säröille muutamasta kolhusta. Enkä minä mene rikki. Niin haluan uskoa, vaikka se usein vaikeaa onkin.

Kävelykenkä on hyvä myös siksi, että olen aina kävellyt paljon. Nautin kävelemisestä. Olen mennyt sekaisin laskuissa siitä, kuinka monet kengistäni olen kävellyt puhki, kirjaimellisesti. En edes muista, kuinka monet pohjat ovat pudonneet pois kesken matkan. Osin syytän tästä kyllä myös markkinatalousajattelun ruokkimaa tuotteiden huonolaatuisuutta.

No niin. Nyt, kun olemme päässeet yli alkulämmittelystä ja uuden nimen etymologiasta, voimme siirtyä aiheeseen.

Minä en ymmärrä. (Toivoisin voivani jo luopua tästä hitusen komediallisesta kirjakielisyydestä, mutta puhekielellä ei nyt vaan lähde. Ehkä kohta.)

Mä en ymmärrä, mikä mussa on vikana. Viimeisin vuosi on ollut taas elämäni vaiherikkaimpia, monipuolisimpia, raskaimpia ja ehkä ihanimpia. Mä olen kerryttänyt kokemuksia, oppinut, kokeillut, saanut aikaan ja uskaltanut paljon. Mä olen mennyt monessa asiassa eteenpäin, taaksepäin ja sivuttain kuin ohjeistajana olisi ollut Google Mapsin navigaattori (totesi kerran keskellä moottoritietä painokkaasti: "Tee u-käännös ja lähde koilliseen").

Silti mä yhä pelkään. Mä pelkään koko ajan epäonnistuvani. Nykyään en enää sillä tavoin kuin ennen työskennellessäni asioiden parissa - olen varmempi kesätyössäni, koulussa, luovissa projekteissa ja muissa hankkeissa, kuten pyrkiessäni jotain konkreettista kohti. Mä luotan jo jonkin verran pohjataitoihini ja siihen, että mulla on valmiuksia kehittyä ja tavoitella haluamiani asioita.

Sen sijaan ihmisten kanssa mä pelkään. Mä pelkään sanovani vääriä asioita, olevani väärässä paikassa, tekeväni vääriä asioita väärään aikaan. Mulla on jatkuvasti sellainen tunne, että mä varastan aikaa niiden ihmisten kanssa, joiden seurasta nautin, ja minä hetkenä hyvänsä joku huomaa, mä jään kiinni - varashälytin alkaa soida ja mut paiskataan menemään. Mulla on tunne, että kohta mä mokaan, kohta nuo ihmiset tajuaa, etten mä ole se, keneksi ne on mua luulleet.

Tai sitten ne vain kyllästyy. Unohtaa mut naulakkoon kuin jonkun joululahjakauden hittilelun, johon ei viitsi ostaa uusia pattereita enää sen jälkeen, kun se kerran väsähtää. Ne patterit on niin hankala hankkia - mistä niitä edes saa? Ja onhan se jo vähän nähty, mitä se koko vekotin tekee.

Mä olen viimeisen vuoden ja etenkin tämän kevään aikana sujahtanut ihan vahingossa porukkaan, jossa mun on hyvä olla. Mulla on siellä paikka. Mua odotetaan ovella. Mulla on tunne, että mun sanomisista, ajatuksista ja tunteista välitetään.

Ja se on mun ongelma. Mä en pääse eroon tunteesta, että ne on vaan ne sanomiset, ajatukset ja tunteet, joilla on väliä. Että jos kadotan ne hetkeksi, mulla ei ole enää mitään väliä. Että mä ostan siinäkin porukassa aikaa kuin vuokralainen, maksan kuukausittain hauskoilla jutuilla, tempuilla ja taidoilla. Ja heti, kun en enää keksi riittävän hyvää uutta, menetän kaiken. Kuin uhkapelissä. Kaikki tai ei mitään.

Tietenkin ystävyys on antamista ja vastaanottamista. Ihmissuhteisiin panostetaan. Niihin käytetään aikaa ja niihin annetaan paljon. Taitoja, ajatuksia ja kärsivällisyyttä.

Silti oikea ihmissuhde ei ole vain esityskavalkadi, jossa toisen repertuaari tarkistetaan tasaisin väliajoin, annetaan aplodit ja laaditaan harjoitusohjelma seuraavaa näyttöä varten. Läheinen ihmissuhde, ystävyys tai rakkaus, on sopimus, jossa ihmiset uskaltavat olla kokonaisia, hyvine ja huonoine puolineen ja hetkineen. Se on sopimus, joka on voimassa toistaiseksi. Se annetaan leimattavaksi ajan ja elämän muutoksille, mutta sopimusoikeuden jatkuminen ei ole kiinni pisteytettävistä yksilösuorituksista. Sitä on luottamus.

Mä en osaa vieläkään luottaa. Siksi mä väsyn niin helposti. Mä väsyn pelkäämään itseäni ja sitä, riitänkö mä itselleni taas tänään. Mä olen niin pitkään antanut itseni kokonaan muiden määriteltäväksi, että mä en uskalla luottaa päätäntävaltaa itselleni. Mä en uskalla määritellä itseäni ja riittämistäni itse, koska mä pelkään niin paljon ikäviä yllätyksiä.

Mä en uskalla ajatella itsestäni hyvää ilman jatkuvaa "hyvien tekojen" päivittämistä, koska pelkään, että jään yllättäen yksin, tulen taas hylätyksi. Jos yksin jäämisen hetkellä olen ollut varomaton, pitänyt itseäni riittävänä ja hyvänä vahtaamatta tarkasti mahdollisia merkkejä välien viilenemisestä tai riittämättömyydestäni, on yksinäisyyden yllätys kahta kivuliaampi. Silloin sitä ei voi vain surra, katsoa itseään lempeästi ja potea ikävää, koska silloin ikävä yllätys ja yksinäisyyden kipu muuttuvat itseinhoksi. Vihaksi sitä kohtaan, minkä luulin riittävän. Vihaksi, joka kumpuaa pettymyksestä itseen ja elämän kulkuun sekä siitä kalvavasta, jatkuvasta epävarmuudesta, joka kaiken alla istuu tiukassa kuin korkki.

Mä en tiedä, saako sitä korkkia enää irti. Kaikista etukäteen kuivuneista kyynelistä turvonnut ajatuskuplani on puristanut sen korkin niin tiiviisti itseensä, että sen takana tunteet ovat menettäneet toivonsa vapaasta virtauksesta ja muuttuneet hiljalleen järjen ja kontrollin jatkopaloiksi; kylmiksi ja eleettömiksi työvälineiksi elämään.

Tunnetukoksen takaa tihkuu lähinnä kahta ainetta. Toinen on kontrollia ruokkiva, lamaannuttava menetyksen pelko, joka tosiaan helposti käpristyy itseinhoksi.

Mutta toinen on läikkyvä onni, melkein säikähdyksenomainen ilo, joka pelon varjossa tuntuu kohtuuttoman ihanalta, melkein vahingolta. Se onni läikkyy ulos silloin, kun olen ryhmässä, jossa musta tunnutaan välittävän. Sitä tapahtuu uudessa ystäväporukassa, teatterilla ja kesätyöpaikalla. Eniten silloin, kun äkkiä huomaan, että on kulunut jo vaikka kuinka paljon aikaa ajattelematta. Tai tajuan, että musta pidetään, vaikken ole sanonut pitkään aikaan mitään. (Tai olen sanonut jotain harkitsematonta, tönkköä tai epäloogista. Tapahtuu useammin kuin hiljaisuus. Toim. huom.) Tai, kun huomaan, että olen vahingossa nojannut polveani toisen polveen ilman, että kumpikaan on kokenut tarvetta siirtää omaansa sivuun.

Se onni on korkin takana niin piripinnassa, että se pääsee vähän läikkymään. Mutta jos pelko jonain päivänä todella hellittää, se onni vyöryy ulos voimalla. Sekin pelottaa. En tiedä, mitä kaikkea kontrollitulpan takana on, en ole osannut enkä uskaltanut katsoa. Entä jos siellä onkin joku ihan toinen minä? Siinä on suurin syy, miksi en uskalla vetää kännejä. Tai vain kokeilla olla.

Olla halauksessa. Olla lukematta viestiä ennen lähettämistä. Olla väärässä. Olla pihalla. Olla löysä. Olla tyhmä. Olla vihainen. Olla kiintynyt. Kertoa olevansa kiintynyt. Olla rauhassa.

Mä pelkään yksinäisyyttä niin kovasti, että mä uskottelen itselleni olevani yksin jo etukäteen. Väistän ja varon, etten kolhiintuisi. Se aiheuttaa varmasti väistämistä ja varomista myös mua kohtaan. Ja niin löydän itseni yhä uudestaan vääntelemästä käsiäni oman huoneeni karvalankamatolla, pohtimasta yksinäistä oloa ja asioita, joita haluaisin uskaltaa sanoa. Käyn läpi yhä uudellleen, mikä mussa voi olla vikana. Miksei muhun voi esimerkiksi...ihastua? Miksei mua voi nähdä romanttiessa valossa? Kaipaan ihan älyttömästi myös romanttista rakkautta. En siksi, että olen nähnyt siitä kuvan amerikkalaisissa tv-sarjoissa, vaan koska osaan kuvitella, kaivata ja kokea. Aitoja, joskin tähän mennessä ilmeisen yksipuolisia asioita. Samaan aikaan hoen, että tietenkin, Maija, kuinka sä edes kuvittelit. Muista olla kiitollinen siitä kaikesta ystävyydestä, mitä olet näin äkkiä saanut osaksesi näin paljon. Ja olenhan mä. Aivan tajuttoman kiitollinen. Ja onnellinen aina, kun uskallan.

Mutta samaan aikaan mietin, että jos tunnetulppa estää mua luottamasta ystävyyden mahdollisuuteen, niin entä sitten rakastuminen? Siinä on kysymyksessä vielä vaara-alttiimpi maaperä. Sellainen herkkyys ihmisessä, jonka ylle ei kasva kuorta.

Jos mä olen kasvattanut itseeni pelosta panssaria koko ikäni, onko sen taakse enää mahdollista nähdä?

Olla yhdessä.