Keltainen

Olohuoneen sohvasänky on painunut sillä tavalla kasaan, että romahtaa vasemmasta laidastaan, vaikka se olisi vain koira, joka sille istahtaa. Minä istun oikealla, joten ei haittaa. Koira käänsi minulle selkänsä, kun sängyn pohja vinkaisi.

Ikkunassa kukkii raidallista valoa, ja kuistin oven ilma on viiltävän haaleaa. Kaiken kananmunankeltaisuus on niin lempeää, että pelottaa. Haluaisin ehtiä ottaa tunnelman helmasta kiinni ennen kuin alkaa hämärtää.

Olen enemmän lapsi kuin haluaisin, painavampi kuin tahtoisin ja aikuisempi kuin osaan. Sormissa on pieniä halkeamia kuin olisin ollut koko päivän veistämässä jotakin, vielä hyvin luultavasti jotakin sellaista, joka ei koskaan tule valmiiksi, mutta jää lojumaan keskimmäiselle hyllylle siihen kohtaan, johon katse aina sisään astuessa hetkeksi pysähtyy. Olisin istunut verstaassa, jossa valo sukeltaa sisään oven alta ja saa sahanpurun tuoksumaan samealta kuin seissyt vesi saavissa.

Jostain syystä haluaisin uittaa kättä lammessa. Muistan joskus istuneeni polvet sumpussa niin umpeenkasvaneen poukaman reunalla, että lumpeetkin näyttivät melkein roskilta. Nenäliinatupoilta tai ohimeneviltä roiskeilta siitepölystä täplikkäässä vedessä. Lumpeen varsi on paksu kuin veden sormi, joka ei osoita minnekään.

Minä rakastan ulpukankeltaista. Se on melkein samaa sävyä kuin ne muoviset pääsiäistiput, joita sai Tiimarista muovikotelossa ja joiden terävät jalat sojottivat kummallisiin suuntiin. Niiden harittavat silmät olivat niin mustat ja pienet, että saivat tiput näyttämään matalan kilohinnan kiinalaisilta pakasteravuilta, niiltä, joita kerätään lautasen reunalle elokuussa, tuijottamaan tyhjyyteen kuin hirvenpäät salongin seinällä tai humaltuneet kylmästä kovettuneessa nahkatakissa. Tiedättehän sellaisessa, joka jää paksuille uomille kyynärtaipeesta ja haisee vanhaksi menneeltä tupakalta.

Vanhaksi mennyt on muuten eri asia kuin vanhaksi tullut. (Tämä ajatus pistää jostain syystä hymyilyttämään.) Vanhaksi mennyt on jotenkin viallinen tai ainakin hapan ja vihainen, kun taas vanhaksi tullut on tullut vanhaksi kuin tulisi kotiin, omin jaloin ja omilla avaimilla. Vaikka molemmathan taitavat tapahtua vahingossa. Väistämättä, mutta huomaamatta, jääkaapissa tai elämässä.

Tuntuu, että tunnen itseni tänään huonommin kuin muistan tunteneeni aiemmin, mutta mahdollisesti en kuitenkaan huonommaksi. Huoli on ehkä se, joka minussa ajaa omaa häntäänsä. Sillä on huonouden kanssa yhteistä ainakin etutavu.

Toisaalta en tiedä, mikä minua niin huolettaa. Ehkä huominen. Ehkä sen huomaaminen, etten tiedä huomisesta, en yli- enkä alihuomisesta, en tästä enkä tuosta. En ole tottunut luottamaan, olen tottuneempi tietämään, tai ainakin uskottelemaan tietäväni. Huomisen huomaan en ole oikein koskaan uskaltanut itseäni jättää. Mieluummin otan huomistakin kädestä ja selvitän sen puolesta, mistä sille lähtee seuraava bussi. Ei sinun, hyvä huominen, tarvitse tänne jäädä ja täksi päiväksi itseäsi kompastaa. Mene, sen sijaan, mene Huomenta Suomeksi studioon, ensimmäiseksi raitiovaunuksi Munkkiniemeen ja uimahallin pukuhuoneeseen unohtuneiksi sukiksi sinne, missä sinua tarvitaan, niin minä voin sijaistaa sinua täällä. (Ehkä sitten olen turvassa iltapäivän ylikypsyydeltä, joka saa minut tuntemaan itseni leveäksi ja julmaksi kuin katujyrä, jonka ohjaamossa haisee itsekäs hiki.)

Olen aina ajatellut, ettei huominen kanna huolta itsestään, koska minä kannan sen puolesta, päästän sen menemään. Tuntuisi hölmöltä viivyttää luonaan jotain sellaista, jonka kontolla on niin paljon muutakin. Huomen on siitä ainutlaatuinen hetki, että se sekä kantaa selässään eilistä että tervehtii tätä päivää. Sellainen kun on, ei kai voi olla kovin äkkiväärä. Huomisen on oltava loiva, yhtä laimea kuin taivas silloin, kun ei tiedä, onko se haalistumaan päin vai ei. Siksi minä pidän aamuista eniten. Niissä on jotain sellaista, mikä saa minut tuntemaan itseni vähemmän tärkeäksi hyvällä tavalla. Aamu ei kritisoi, se katselee pää kallellaan.

Luottamisen vaikeus tekee minusta välillä kipakamman ja välillä häilyvämmän kuin haluaisin olla. Kiukkuisena kaipaan kiinteämpiä lihaksia ja kantavampaa ääntä, häilyvämpänä haluaisin olla hauras ja läpinäkyvä kuin uloshengitys pakkasella. Koko ajan pelkään, että koska en koskaan ole täysin kumpaakaan, häviän kokonaan kuin aukeama, joka vihosta jää vahingossa täyttämättä. Se on lopultakin turvassa kansien välissä, mutta kuuluu ympärillään levittäytyvään tarinaan yhtä vähän kuin lammikon lapanen, jota kukaan ei muista omistaneensa. Vaikka enhän minä koskaan ole halunnut tulla kenenkään omistamaksi, vaan kirjoittaa itseni itse. Silti pelkään, että teen kirjoitusvirheitä, kumitan paperin rikki enkä vastaa tehtävänantoa, koska saatoin olla käymässä vessassa juuri silloin, kun ohjeet annettiin. Sanon itselleni ääneen, ettei ole olemassa ohjeita, joita noudattamalla kaikki olisi varmasti hyvin, kyllähän minä sen tiedän. En kuollaksenikaan myöntäisi, että itse asiassa etsin elämälleni hyväksyttävää ja valmista kaavaa melkein henkeni kaupalla, koska haluan vain olla hyvis, mallioppilas ja tarpeeksi. Sen myöntäminen on vaikeaa, koska toisaalta haluaisin olla ihminen, joka vähät välittää esikuvista ja luo nahkansa aina uudestaan silkasta riippumattomuuden ideaalista.

Lopulta kahden ovat kuitenkin aina vain minä ja häpeäni, joka tulee sisään kutsumatta ja syö kaapeistani lupaa kysymättä, mutta jonka annan tehdä niin, koska se tuntuu tietävän jotakin, mitä minä en. Jonkin tärkeimmän, rumimman totuuden minusta, sen, jonka pelkään vielä joskus paljastuvan itselleni ja romuttavan aivan kaiken.

Jossain vaiheessa tajusin, että olen alkanut olla itse se, joka kääntää selkänsä ensin. On helpompaa katsoa tyhjää, kuin toista, joka loittonee. Ja on helpompaa ympäröidä itsensä tyhjällä kuin rakkaudella, jos haluaa varmistua siitä, ettei joku toinen huomaa mätänemistäsi ennen kuin huomaat itse ja joudu pahoitellen huomauttamaan hajusta. Pahoitellen, koska on jo pahoitteluetäisyydellä: siinä kohtaa, jossa välittäminen muuttuu kohteliaisuudeksi.

Aina olen tahtonut olla itsenäinen, mutten tiedä, olinko vai tahdoinko ensin. Aina olen halunnut tehdä yöstäni aamun ihan itse ja hampaatkin pestä ennen kuin kukaan edes herää.

Peilikuvaani pelkään silti. Pelkään, että se menee minulta salaa veltoksi reunoiltaan, valahtaa onnettomaksi kasaksi jotakin, josta en saa selvää, ja lopulta minun on vain otettava itseäni niskasta ja ripustettava naulakkoon, mielellään jonnekin pois näkyvistä. Pelkään, että vielä tulee se päivä, kun en enää yksinkertaisesti siedä. Hukun siihen tuntemattomaan mönjään, joka tekee minusta iljettävän itselleni.

Hiljaisuus.

Nyt on jo hämärää. Sohvapöydän narsissit, jotka saattavat olla Prismasta, työntyvät esiin harmaudesta kidat ammollaan kuin linnunpoikaset. Keltainen on oikeasti väreistä se, joka erottuu pimeässä pisimpään, valkoinenkin haalistuu näkyvistä aiemmin. Se on minusta kaunis ajatus. Ei kaikki ole niin mustavalkoista. On keltaistakin.

Näppäimistö näkyy huonosti. Koira heiluttaa nukkuessaan suupieltään kuin yleisellä paikalla silmät kiinni kuulokkeisiinsa painautunut ja kyynärpäät edellä seinään nojautunut ihminen, jonka suonissa virtaavan musiikin erottaa vain housuntaskuista ulos jäävistä rytmikkäistä peukaloista. Muuten on hiljaista.

Eikun ei. Kuistilla joku pieni ja sitkeä livertää.

'

Assosiaatioahmatin kotialbumi

Minun tekisi nyt mieleni imuroida ja puistella kynnysmatto,
katsoa, kun siitä pölisee tikkumaisia kuituja porrasritilälle
ja jäädä istumaan selkä rappausta vasten Lidlistä hankitut halpasandaalit jalassa
katsomaan, kun puistellulle matolle putoilee keskeltä kupristuneita koivunlehtiä yksitellen.

En ole vielä aivan oppinut rakastamaan tätä uutta kotia - täällä kaikki on matalampaa ja leveämpää, katto, pellot, taivaskin. Hämärä laskeutuu matalien kattojen ohi nopeammin, metsään ei pääse piiloon omia ajatuksiaan ja jos sälekaihtimia pitää auki, ohi potkulautailevat lapset katsovat sisään eivätkä hymyile.

Olen tajunnut hitaasti, miten minulla vielä on ikävä kotia, jossa asuin 16 vuotta ja kolme kuukautta.
Vielä kauemmin on kestänyt tajuta, että muisteleminen auttaa. Siitä tulee vähän pöpperöinen ja kummallinen, mutta myös jollakin tapaa lohdullinen olo. Kuin tapaisi pitkästä aikaa jonkin nallen, jonka luuli jo laittaneensa kierrätykseen.

Minun tekisi nyt mieleni sammuttaa tuo televisio, sillä siitä kimpoilevat epäsäännölliset äänet sattuvat korviin ja kaiken lisäksi olen ehdollistunut siihen, että Arto Nybergin tunnusmusiikki tarkoittaa jotakin ikävää, kylmää ja sinistä - kuten viikonlopun, murojen ja ideoiden loppumista tai lähestyvää iltapesua. Arkea. Jostain syystä puoli yhdeksän uutisten musiikki ei aiheuta samanlaista reaktiota. Se tuo mieleen enemmänkin pyörämatkoja iltaa kohti suhisevassa lähimetsässä, auringonlaskun värittämiä vauvakeinuja ja oikein ratkaistuja matematiikan kotitehtäviä. Arkea, mutta jännittävällä ja tehokkaalla tavalla.

Minun tekisi mieleni myös ärähtää tuolle suorassa sukulinjassa yläpuolellani touhottavalle naisihmiselle, joka on nyt sitä mieltä, että koira on saamassa ensimmäisen epilepsiakohtauksensa kuuteen vuoteen. Hän on tosin ollut sitä mieltä säännöllisesti viimeisimmästä epilepsiakohtauksesta lähtien. Se rauhoittanee häntä, huolestuminen. Jos koiran silmäkulman tavallista roikkuvampi asento sitten osoittautuukin kaihiksi, kolibakteeriksi ja syöpäkasvaimeksi tai ne isoisän vanhat paperit, joita ei ole löytynyt ulkovarastosta ovat sittenkin ulkovarastossa ja homehtuvat kevättalvella - on asiasta ainakin huolella huolestuttu etukäteen.

Muistan, kuinka vuosia sitten äiti huolestui koiran syöneen sinilevää. Oli sunnuntai-ilta, olimme juuri palanneet mökiltä ja elokuu möyhi hämärään sukeltavien havupuiden oksissa. Minä ajattelin pelata simssiä, mutta koira voi huonosti ja äidin huoli tarttui minuunkin. Pian olimme kaikki sitä mieltä, että koira kuolee yöllä - kaikki paitsi isä, joka kärisi itsekseen turhasta tohottamisesta, korkkasi tölkin ja laahaili jalkojaan huoneesta toiseen kuten minä tahansa toisena päivänä. Minä kanavoin ahdistukseni liikuntaan, se oli minulle siihen aikaan hyvin tavallista, ja lähdin hikilenkille tuuliseen iltaan.

Juoksu kulki hyvin, paremmin kuin ehkä ikinä. Noin neljän kilometrin jälkeen kävi kuitenkin niin, että valtaisa helmoistaan purppurainen pilvi peitti taivaan sekunneissa, puut natisivat ja kaatuivat eteeni, tuli pimeää, tuuli työnsi minua kohti tiensivua ja ukkonen jyrisi lujempaa kuin kaikki tuntemani alikulkutyömaat yhteensä. Silloin minä juoksin niin lujaa, etten muista jalkojeni osuneen maahan ollenkaan. Puhelimeen vastasin kuitenkin samalla.

Äiti: - Maija! Se on hengenvaarallinen myräkkä, Maija, JUOKSE!

Minä: - Juoksen!

Muutaman minuutin kuluttua äiti soitti kuitenkin uudestaan.

Äiti: - Isä sanoi, ettei mun kannata lietsoa suhun paniikkia. Tule ihan rauhassa. Kaikki järjestyy. Mutta tule reippaasti.

Minä en ehkä vastannut mitään, koska siihen mennessä isoin puu oli juuri kaatunut läheltä ohi, olin  keskellä metsää ja minua itketti. Kaikki päättyi kuitenkin hyvin, pääsin kotiin, nousin täristen rappukäytävän rappusia ja lysähdin märkänä sohvalle todistamaan Hercule Poirotin loppuratkaisua. Eikä Ineskään ollut syönyt sinilevää, sitten kuitenkaan.

Minun tekisi nyt mieli katsoa jaksollinen Tuomas Veturia. Ei siksi, että koskaan lapsena olisin erityisesti pitänyt siitä. Värit olivat minusta liian haaleita ja veturien ilmeet vilpillisen hyväntahtoisia. Mutta siksi, että se tuo minulle mieleen sumuisen sateiset arkiaamut, jolloin ei ikinä ollut aikaa katsoa lasten aamuohjelmia, paitsi silloin, jos oli hammaslääkäriaika tai kuumetta. Se oli arkea pienellä twistillä - vähän niin kuin riisimurobrändin kamppanja-aikana, kun sain paketista päätään heiluttavan "Karhuveljeni Koda" - elokuvan hirven.

Mutta myönnettäköön, että koira voi nyt huonosti. Vatsavaivoja. Se kävi oksentamassa kuistilla ja kaivamassa kuoppaa ensin mutaiseen maahan, sitten olohuoneen mattoon. Tällä hetkellä, rapinasta päätellen, vuorossa on keittiön lattia. Partakarvoista roikkuu syksyn möhnää. Närästää.

Äiti sammutti keittiön valot. "Ines, mene lepäämään." Minulle tulee ihan Earth Hour mieleen. Kun olin pieni, me sammutimme sen aikaan kaikki valot, ja minä valaisin sinertävällä taskulampulla. Vain tietokoneen huriseva keskusyksikkö hohkasi valoa olohuoneeseen. Isän mielestä valojen sammuttaminen oli turhaa - hän meni pimeään makuuhuoneeseen makaamaan selällään ja tuhisemaan. Toisaalta niin hän teki joka päivä. Vähän vihaisesti, mutta tutusti ja turvallisesti. Minä ja äiti bongailimme välinpitämättömän valonkeltaisia ikkunaneliöitä naapuritalon seinästä ja olimme yhtä nautinnollisesti närkästyneitä kuin nykyään bongaillessamme epäloogisia tai virheellisiä lauserakenteita aamuhesarista. Eteinen tuntui pimeässä isommalta kuin oikeasti. Leikin, että kenkäkaapin takaa aukesi portti toiseen maailmaan.

Kun Ines oli meillä ensimmäistä yötä, se nousi ylös Siwasta hankkimastamme pahvisesta omenalaatikosta ja löytyi rapistelemasta eteisen kenkäpinon päältä. Siellä, kenkäkasassa, oli tuoksunut koko asunnosta eniten hiki ja hiekka - läheisyys ja jonkinlainen pysyvyys. Sellainen voima, joka piilee nurkkiin kasautuvissa asioissa. Niissä, joita ei vain tule heittäneeksi pois, koska ne kuuluvat sinne, jonnekin matalaan hämärään. Tuoksumaan tutulta ja turhauttamaan silloin, kun niihin törmää. Siis joko varpaalla tai esteettisellä silmällä pölyjuovia tanssittavassa kevätvalossa.

Minä rakastin siivota kenkäkaappia. Yleensä siivosin samalla myös ulkotakit ja ylähyllyllä sinisissä muovikoreissaan pursuilevat hatut, hanskat ja huivit. Levitin kaiken eteisen lattialle ja tuijotin itseäni peiliovista kattolampun kuparisessa valossa. Parketti oli täynnä lommoja ja pieniä viiruja. Kengät tuoksuivat nahalta ja pinttyneeltä tunkkaiselta askeleelta, olivat lytyssä ja kantalapuistaan kuluneita. Minä etsin niille pareja ja pidin yllä jännitysnäytelmää siitä, ketkä saavat jäädä ja ketkä joutuvat kierrätykseen - tai jopa reunastaan revenneinä roskiin. Kenkäparat kyselivät minulta hädissään tietoja puolisoistaan, joita haettiin mustasta luolasta. Pisimpään kadoksissa olleet saivat kriisiapua paikan päällä. Paras vaihe oli tyhjennyksen loppupäässä, kun minun oli ryömittävä kenkäkaapin sisään pimeään saadakseni viimeiset yksilöt ulos. Ei tietenkään olisi pitänyt, kenkäkaapin sai auki myös toiselta puolelta, mutta sen seikan jätin seikkailullisesti huomiotta.

Mä en tiedä, mikä mua inspiroi tähän poseeraukseen... saa etsiä syvempiä taiteellisia merkityksiä

Minä puin itseni täyteen löytämiäni karvareuhkoja ja kuvioituja silkkihuiveja, otin itsestäni kuvia vanhalla paksulla digikameralla ja kuvittelin olevani se Tuulen viemää - elokuvan Scarlett. Kuvittelin, vaikken koskaan ollut jaksanut katsoa sitä elokuvaa loppuun saakka. Olin ottanut Harry Potter - kirjani ja mennyt syömään viinirypäleitä mikron viereen raivaamalleni tiskipöytälevylle. Minusta oli oudon romanttista istua tiskipöydällä. Se johtui ehkä siitä, ettei meillä ollut ikkunalautoja, joilla olisi mahtunut istumaan.

Minä rakastin meidän mustaa nahkasohvaamme, joka oli mukavasti kahdenistuttava, virallisesti kolmenistuttava ja parhaimmillaan, yleensä jouluna ja rapujuhlissa, neljän- tai viidenistuttava röykkiö. Se hankittiin suunnilleen silloin, kun minä aloitin koulun. Eräs päiväkotikaverini tuli meille katsomaan sitä ja opetti minut istumaan selkänojalla.

Se oli sohva, jolle ostettiin uudet sisustustyynynpäälliset kaksi kertaa vuodessa. Yksi tyyny pieneni vuosi vuodelta, koska otin sen sisältä täytettä neulomiini eläinhahmoihin. Sille sohvalle siirryttiin juttelun lomassa keittiöstä silloin, kun vatsa oli täynnä ja illallinen virallisesti päättynyt. Sille siirtyi ensimmäisenä aina se sisko, joka oli meillä päivällisvieraana, valittamaan raukeasti herkullisten ruokalajien vatsaa turvottavista lieveilmiöistä. Sitten minä täytin tiskikoneen, äiti laittoi haisevia juustoja esille ja isä meni röökille parvekkeelle. Parvekkeen ovi päästi maiskahtavan suhaisevan äänen, oli reunoista sininen ja piti pakkasen loitolla.

Parhaimmillaan nahkasohvalla maattiin lomittain. Punaviinilasit laitettiin ruskealle apupöydälle, siskoilla oli villasukat ja maailman kauneimmat kännykän taustakuvat, ja äiti istui punaisessa nojatuolissaan, jonka jalkapenkki löystyi nopeasti niin herkäksi, että saattoi pamahtaa auki, kun joku käveli ohi toiselta puolelta huonetta. Minä laitoin siskoista vanhimmalle aina kampauksia. Otimme kuvia hänestä glitteriä poskipäissään ja minä ihmettelin vilpittömästi, miksi hän halusi pestä ne pois lähtiessään. (Ihmettelen vähän vieläkin.)

Olohuoneessa pelattiin Unoa, juoruttiin työnantajista ja katsottiin ihan liikaa Kummelia. Olohuoneessa minä sain ensimmäistä kertaa spagaatin ja otin ensimmäisen "taidevalokuvaksi" määrittelemäni otoksen. (Digiboksin kellonäyttö, josta heijastui huonekasvin oksa.)

Olohuoneessa istuin isän vieressä ja opettelin ulkoa kaikki Etelä-Amerikan pääkaupungit. Olohuoneen sohvan alle hukkasimme Ineksen (ja myöhemmin monta vinkulelua, osin tahallisesti). Vinkulelujen nimet olivat aikajärjestyksessä Chydenius, Jörn Donner, Soini ja Jutta Urpilainen. Jutta Urpilainen meillä on vieläkin mökillä, mutta sen jalat ovat hävinneet jonnekin.

Kun olin ehkä viisi, veljeni väitti, että sohvan alla asuu kuningaskobra. Se ei tainnut kyllä olla vielä nahkasohva, vaan sen edeltäjä, valkoinen kangassohva, jonka kylkeen minä kolmevuotiaana piirsin tussilla. Äiti suuttui, mutta heltyi vähän, kun sai kuulla, ettei kyseessä ollut päämäärätön töhry, vaan Espanjan kartta, johon oli merkitty rastilla kaikki ravintolat, joissa olimme käyneet.

Kangassohvalle minä nukahdin vauvana vellipullon kanssa, kun vanhempani katsoivat Haluatko Miljonääriksi. Myöhemmin leikin sitä isän kanssa, hän oli Lasse Lehtinen ja minä kandidaatti.
Samalla sohvalla opin myös lukemaan 4-vuotiaana. Isä sanoi äidille sanan ruotsiksi, äiti kirjoitti sen paperille ja minä luin. Englantia opin ennen kouluikää vähän, koska vanhempani vaihtoivat englantiin aina, kun halusivat salata jotain minulta. Sain selville joitakin tuotetietoja tulevista joululahjoista, kun keskityin ja aloin ymmärtää.

Muistan myös, kun siivosin siivouskaappia ehkä yhdeksänvuotiaana ja suutuin järkytyksestä löytäessäni joulupukin asun suljetusta muovipussista, partoineen päivineen.

Nyt olen, nuorimmasta iästäni huolimatta, esittänyt joulupukkia perheelleni jo viiden vuoden ajan.

Ajatusteni asumuksen ahtaudesta

Tiesittekö, että yksi Jeesusta kuvaavista monista symboleista on manteli?

Minä en tiennyt. Mutta sitten törmäsin siihen kuvataideaiheisessa tietovisassa. Ja nyt tiedän.

Minä en tosin tullut tähän kirjoittamaan Jeesuksesta. Jos haluatte hänestä keskustella, löydätte varmasti siihen seuraa esimerkiksi Elielinaukiolta, jolla kyseisestä historiallisesta henkilöstä papatetaan megafoniin joka maanantai kello kuusi. Tiedän sen, koska papatus kantautuu kauas, ja "Suomi Jeesukselle" - bussi seisoo reitilläni, samassa kohtaa, jossa yöaikaan heiluu usein "Suomi suomalaisille" - henkistä sakkia viinapullot tanassa.

Oikeastaan Jeesuksesta keskustelemista on arki-iltapäivinä keskustassa lähes mahdotonta välttää. Viimeksi, kun kuljin Kampin bussiterminaalin ovista, minulla oli kiire, joten tunsin jonkinasteista äkäistystä, kun minut eteeni kävelemällä pakotettiin irrottamaan kuuloke toisesta korvasta. Siispä vastasin tuimasti vain "en" kysyttäessä, onko minulla henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen. Ei ole. Hän ei ole edes facebook-kaverini, vaikka niitä on vuosien varrella kertynyt enemmän kuin varsinaisesti voin sanoa tuntevani. Sitä paitsi, jos minulla on johonkuhun henkilökohtainen suhde, niin en kyllä heti ala sitä ventovieraalle terminaalin oviruuhkassa avaamaan.

Mutta minä EN tullut kirjoittamaan Jeesuksesta. Mennään eteenpäin.

En ole aivan varma, mistä tulin kirjoittamaan. Lähinnä kai vain pitkästä aikaa. Minulle tuli taas sellainen pakahduttava tunne, henkinen närästys, joka ei hellitä vain facebookkia pläräämällä ja jääkaapin ovea päämäärättömästi aukomalla (kokeilin). Joten tässä sitä ollaan.

Kirjoitan nyt pitkästä aikaa itsestäni. Maailmassa on tapahtunut niin paljon ja kello on niin paljon, että en kykene esseistiseen pohdintatyöhön. Huumorini on epämääräistä ja kärsin levottomuuden aiheuttamasta kirjakielisyydestä sekä myllertävästä, joskin mahdollisesti perättömästä yksinäisyyden tunteesta. Siihen kaikkeen auttaa vain kirjoittaminen.

Vaihdoin blogin nimen. Se ei ole enää "Tahto Tuuletin ja elämisen harjoitus". Lähinnä siksi, että sen muistaminen tuotti itsellenikin hankaluuksia eikä sitä ymmärretty oikein mihinkään suuntaan. Koska väärinymmärryksiä ei koskaan voi välttää, tavoittelenkin mieluummin, niin blogissa kuin elämässä, mahdollisimman paljon ymmärryksiä. Niistä saa aina hyvää keskustelua aikaan.

Tahto Tuuletin on yhä yksi alter-kekoni, aavistuksen sammaloitunut elämänsä seikkailija, jonka nimi ymmärretään joko yhdyssanavirheenä tai tekopirteänä pöytätuuletinbrändinä. Se elää minussa vahvasti.

Blogin uusi nimi, Tuulihattu ja kävelykenkä, on monitulkintainen sekin. Kokonaisuudessaan se symboloi kai kahtiajakautuneisuuttani, ihmisen kahtiajakautuneisuutta. On unelmoija, seikkailija ja taivaanrannanmaalari sekä eteenpäin pyrkivä ja arjesta suoriutuva eläjä, se joka maksaa haaveilijapuolen laskut ja huolehtii, että se on pessyt hampaat. On koko minuus: aavistuksen alakuloinen, harkitseva huolehtija, joka tutkii lähdetiedot huolellisesti ennen lopullisia johtopäätöksiä, mutta kantaa toisaalta spontaania, maailmaasyleilevää ja onnellista satuolentoa harteillaan.

Lisäksi nimessä on hienoinen intertekstuaalinen viittaus pienempänä rakastamiini "Heinähattu ja Vilttitossu" - kirjoihin. Koin aina yhteenkuuluvuutta kumpaankin.

Ja juu, tarkemmin ajatellen tuulihattu voi kuvastaa myös kivistä ja poukkoilevaa historiaani syömiseen liittyen sekä sitä, että keräilen mitä erikoisimpia hattuja. Yleensä niitä pitää venyttää a.) siksi, että minulla vain sattuu olemaan niin iso pää ja b.) siksi, että kaikista hienoimmat hatut tehdään minua 12 vuotta nuoremmille pojille.

Harkitsin ensin nimeä "Tuulihattu ja lasikenkä", koska se olisi kuvastanut elämäni toista, tällä hetkellä varmasti merkitsevämpää kahtiajakoa. Ilon ja surun, toivon ja toivottomuuden, luottavaisuuden ja pelon välillä.

Mutta sitten se kuulosti liian siirappiselta. Eikä kävelykenkä-puolen minäni kestä ajatusta siitä epäkäytännöllisyydestä! Lasikenkähän menee rikki. Korvaamattomille säröille muutamasta kolhusta. Enkä minä mene rikki. Niin haluan uskoa, vaikka se usein vaikeaa onkin.

Kävelykenkä on hyvä myös siksi, että olen aina kävellyt paljon. Nautin kävelemisestä. Olen mennyt sekaisin laskuissa siitä, kuinka monet kengistäni olen kävellyt puhki, kirjaimellisesti. En edes muista, kuinka monet pohjat ovat pudonneet pois kesken matkan. Osin syytän tästä kyllä myös markkinatalousajattelun ruokkimaa tuotteiden huonolaatuisuutta.

No niin. Nyt, kun olemme päässeet yli alkulämmittelystä ja uuden nimen etymologiasta, voimme siirtyä aiheeseen.

Minä en ymmärrä. (Toivoisin voivani jo luopua tästä hitusen komediallisesta kirjakielisyydestä, mutta puhekielellä ei nyt vaan lähde. Ehkä kohta.)

Mä en ymmärrä, mikä mussa on vikana. Viimeisin vuosi on ollut taas elämäni vaiherikkaimpia, monipuolisimpia, raskaimpia ja ehkä ihanimpia. Mä olen kerryttänyt kokemuksia, oppinut, kokeillut, saanut aikaan ja uskaltanut paljon. Mä olen mennyt monessa asiassa eteenpäin, taaksepäin ja sivuttain kuin ohjeistajana olisi ollut Google Mapsin navigaattori (totesi kerran keskellä moottoritietä painokkaasti: "Tee u-käännös ja lähde koilliseen").

Silti mä yhä pelkään. Mä pelkään koko ajan epäonnistuvani. Nykyään en enää sillä tavoin kuin ennen työskennellessäni asioiden parissa - olen varmempi kesätyössäni, koulussa, luovissa projekteissa ja muissa hankkeissa, kuten pyrkiessäni jotain konkreettista kohti. Mä luotan jo jonkin verran pohjataitoihini ja siihen, että mulla on valmiuksia kehittyä ja tavoitella haluamiani asioita.

Sen sijaan ihmisten kanssa mä pelkään. Mä pelkään sanovani vääriä asioita, olevani väärässä paikassa, tekeväni vääriä asioita väärään aikaan. Mulla on jatkuvasti sellainen tunne, että mä varastan aikaa niiden ihmisten kanssa, joiden seurasta nautin, ja minä hetkenä hyvänsä joku huomaa, mä jään kiinni - varashälytin alkaa soida ja mut paiskataan menemään. Mulla on tunne, että kohta mä mokaan, kohta nuo ihmiset tajuaa, etten mä ole se, keneksi ne on mua luulleet.

Tai sitten ne vain kyllästyy. Unohtaa mut naulakkoon kuin jonkun joululahjakauden hittilelun, johon ei viitsi ostaa uusia pattereita enää sen jälkeen, kun se kerran väsähtää. Ne patterit on niin hankala hankkia - mistä niitä edes saa? Ja onhan se jo vähän nähty, mitä se koko vekotin tekee.

Mä olen viimeisen vuoden ja etenkin tämän kevään aikana sujahtanut ihan vahingossa porukkaan, jossa mun on hyvä olla. Mulla on siellä paikka. Mua odotetaan ovella. Mulla on tunne, että mun sanomisista, ajatuksista ja tunteista välitetään.

Ja se on mun ongelma. Mä en pääse eroon tunteesta, että ne on vaan ne sanomiset, ajatukset ja tunteet, joilla on väliä. Että jos kadotan ne hetkeksi, mulla ei ole enää mitään väliä. Että mä ostan siinäkin porukassa aikaa kuin vuokralainen, maksan kuukausittain hauskoilla jutuilla, tempuilla ja taidoilla. Ja heti, kun en enää keksi riittävän hyvää uutta, menetän kaiken. Kuin uhkapelissä. Kaikki tai ei mitään.

Tietenkin ystävyys on antamista ja vastaanottamista. Ihmissuhteisiin panostetaan. Niihin käytetään aikaa ja niihin annetaan paljon. Taitoja, ajatuksia ja kärsivällisyyttä.

Silti oikea ihmissuhde ei ole vain esityskavalkadi, jossa toisen repertuaari tarkistetaan tasaisin väliajoin, annetaan aplodit ja laaditaan harjoitusohjelma seuraavaa näyttöä varten. Läheinen ihmissuhde, ystävyys tai rakkaus, on sopimus, jossa ihmiset uskaltavat olla kokonaisia, hyvine ja huonoine puolineen ja hetkineen. Se on sopimus, joka on voimassa toistaiseksi. Se annetaan leimattavaksi ajan ja elämän muutoksille, mutta sopimusoikeuden jatkuminen ei ole kiinni pisteytettävistä yksilösuorituksista. Sitä on luottamus.

Mä en osaa vieläkään luottaa. Siksi mä väsyn niin helposti. Mä väsyn pelkäämään itseäni ja sitä, riitänkö mä itselleni taas tänään. Mä olen niin pitkään antanut itseni kokonaan muiden määriteltäväksi, että mä en uskalla luottaa päätäntävaltaa itselleni. Mä en uskalla määritellä itseäni ja riittämistäni itse, koska mä pelkään niin paljon ikäviä yllätyksiä.

Mä en uskalla ajatella itsestäni hyvää ilman jatkuvaa "hyvien tekojen" päivittämistä, koska pelkään, että jään yllättäen yksin, tulen taas hylätyksi. Jos yksin jäämisen hetkellä olen ollut varomaton, pitänyt itseäni riittävänä ja hyvänä vahtaamatta tarkasti mahdollisia merkkejä välien viilenemisestä tai riittämättömyydestäni, on yksinäisyyden yllätys kahta kivuliaampi. Silloin sitä ei voi vain surra, katsoa itseään lempeästi ja potea ikävää, koska silloin ikävä yllätys ja yksinäisyyden kipu muuttuvat itseinhoksi. Vihaksi sitä kohtaan, minkä luulin riittävän. Vihaksi, joka kumpuaa pettymyksestä itseen ja elämän kulkuun sekä siitä kalvavasta, jatkuvasta epävarmuudesta, joka kaiken alla istuu tiukassa kuin korkki.

Mä en tiedä, saako sitä korkkia enää irti. Kaikista etukäteen kuivuneista kyynelistä turvonnut ajatuskuplani on puristanut sen korkin niin tiiviisti itseensä, että sen takana tunteet ovat menettäneet toivonsa vapaasta virtauksesta ja muuttuneet hiljalleen järjen ja kontrollin jatkopaloiksi; kylmiksi ja eleettömiksi työvälineiksi elämään.

Tunnetukoksen takaa tihkuu lähinnä kahta ainetta. Toinen on kontrollia ruokkiva, lamaannuttava menetyksen pelko, joka tosiaan helposti käpristyy itseinhoksi.

Mutta toinen on läikkyvä onni, melkein säikähdyksenomainen ilo, joka pelon varjossa tuntuu kohtuuttoman ihanalta, melkein vahingolta. Se onni läikkyy ulos silloin, kun olen ryhmässä, jossa musta tunnutaan välittävän. Sitä tapahtuu uudessa ystäväporukassa, teatterilla ja kesätyöpaikalla. Eniten silloin, kun äkkiä huomaan, että on kulunut jo vaikka kuinka paljon aikaa ajattelematta. Tai tajuan, että musta pidetään, vaikken ole sanonut pitkään aikaan mitään. (Tai olen sanonut jotain harkitsematonta, tönkköä tai epäloogista. Tapahtuu useammin kuin hiljaisuus. Toim. huom.) Tai, kun huomaan, että olen vahingossa nojannut polveani toisen polveen ilman, että kumpikaan on kokenut tarvetta siirtää omaansa sivuun.

Se onni on korkin takana niin piripinnassa, että se pääsee vähän läikkymään. Mutta jos pelko jonain päivänä todella hellittää, se onni vyöryy ulos voimalla. Sekin pelottaa. En tiedä, mitä kaikkea kontrollitulpan takana on, en ole osannut enkä uskaltanut katsoa. Entä jos siellä onkin joku ihan toinen minä? Siinä on suurin syy, miksi en uskalla vetää kännejä. Tai vain kokeilla olla.

Olla halauksessa. Olla lukematta viestiä ennen lähettämistä. Olla väärässä. Olla pihalla. Olla löysä. Olla tyhmä. Olla vihainen. Olla kiintynyt. Kertoa olevansa kiintynyt. Olla rauhassa.

Mä pelkään yksinäisyyttä niin kovasti, että mä uskottelen itselleni olevani yksin jo etukäteen. Väistän ja varon, etten kolhiintuisi. Se aiheuttaa varmasti väistämistä ja varomista myös mua kohtaan. Ja niin löydän itseni yhä uudestaan vääntelemästä käsiäni oman huoneeni karvalankamatolla, pohtimasta yksinäistä oloa ja asioita, joita haluaisin uskaltaa sanoa. Käyn läpi yhä uudellleen, mikä mussa voi olla vikana. Miksei muhun voi esimerkiksi...ihastua? Miksei mua voi nähdä romanttiessa valossa? Kaipaan ihan älyttömästi myös romanttista rakkautta. En siksi, että olen nähnyt siitä kuvan amerikkalaisissa tv-sarjoissa, vaan koska osaan kuvitella, kaivata ja kokea. Aitoja, joskin tähän mennessä ilmeisen yksipuolisia asioita. Samaan aikaan hoen, että tietenkin, Maija, kuinka sä edes kuvittelit. Muista olla kiitollinen siitä kaikesta ystävyydestä, mitä olet näin äkkiä saanut osaksesi näin paljon. Ja olenhan mä. Aivan tajuttoman kiitollinen. Ja onnellinen aina, kun uskallan.

Mutta samaan aikaan mietin, että jos tunnetulppa estää mua luottamasta ystävyyden mahdollisuuteen, niin entä sitten rakastuminen? Siinä on kysymyksessä vielä vaara-alttiimpi maaperä. Sellainen herkkyys ihmisessä, jonka ylle ei kasva kuorta.

Jos mä olen kasvattanut itseeni pelosta panssaria koko ikäni, onko sen taakse enää mahdollista nähdä?

Olla yhdessä.

"Herää, Sipilä"

Tällaista tällä kertaa. Onhan se niin, että some mahdollistaa niidenkin päänsisäisten impulssien julkituomisen, jotka muuten olisivat ehkä suosiolla jääneet korkeintaan koiran ja keksijän välisiksi inside-läpiksi. Ei silti, hauskaa oli.

Ihanaa, idealistista, iloista, kuuntelevaa, oivaltavaa, armollista ja ahaa-elämyksientäyteistä, merkityksellistä uutta vuotta kaikille!

Ansiosidonnaisella paperinuoralla tanssittuaan

Samaan aikaan, kun pelkää elämäänsä, voi haaveilla elävänsä. Ja samaan aikaan, kun tietää elävänsä, voi kyseenalaistaa itsensä.

Enää en vain haaveile elämästä, sillä sain sen kiinni osapuilleen puolitoista vuotta sitten taas, vaikken toisinaan olisi ikinä uskonut, nousin taikamaton reunalle harjoittelemaan kyydissä pysymistä. Mutta enää en, ehkä onneksi, osaa vain istua turvavöissä ja nauttia maisemista. Heti pitää nousta seisomaan ja kokeilla heiluttaa käsiä. Uskoa siipisulkien kasvamiseen ilman siipisulkasteroideja niin kauan, kunnes oikeasti pitäisi jaksaa lentää. Silloin pois näkyvistä tampattu pelko ponnahtaa takaisin kiristämään pipoa, kasvojen ihoa, rahaa pois vahvuuden pankista. Sellaiset taikamatot, jotka voisivat toimia kulkuvälineenä elävään elämään, ovat oikeasti vielä ihan tuotekehittelyvaiheessa ja vaarantavat yleistä liikenneturvallisuutta. On jokaisen oma asia, miten siipiään käyttää. Toisten elämiin ei saa jättää paperihaavoja. Tai ehkä saisi, eihän siihen kukaan kuole, mutta harmillisen usein siipiään ei jaksa nostaa edes omaa olemustaan leventääkseen. On kauheaa huomata vievänsä tilaa.

En itsekään pysy metaforieni perässä. Metafora on sanana aina kuulostanut minusta kolmiolääkkeeltä, jonka liikakäytöstä seuraa häilyväistä elämän ymmärtämisen hallusinointia. Nyt huomaan, että niinhän se kuulkaa juuri menee.

Hain aloituskappaleilla yhteyttä siihen oloon, joka tekee minuuteni investointikykyyn nähden ihan liian laajamittaista kaivuutyötä vatsanpohjassani. Joka kerta, kun yritän tarttua iloisiin häivähdyksiin, antaa päivilleni happea, kaivinkone kalahtaa johonkin sisäiseen kulmaan, rikkoo jotakin vuosien mittaan huonosti kasaan kyhättyä ja saa ahdistuksen tai surumielisyyden valumaan kurkusta palleaan kuin kananmunankeltuainen - liian tahmaisena pois kaavittavaksi. Näitä pieniä rikkoutumisia ei huomaa aina itsekään, mutta kun koko elämiseen käytettävä koneisto on äkkiä kuin sulavaa jäätelöä, henkinen pystyssä pysyminen hankaloituu. Syvällä oleva minäni elää ja on jatkuvassa näkymättömässä liikkeessä ilman, että minua on informoitu asiasta. Lisäksi se elää vain sisäisesti, kierii, kahnaa vastaan, humpsauttaa tietoisen minäni itsestään läpi heti, kun johonkin siinä yrittää nojata.

Kaivinkone keuhkojeni takana painaa paljon. Se vaikeuttaa niin etenemistä kuin pysähtymistä. Kaivaa ja kolistelee tilanteisiin uusia näkökulmia sellaisella vauhdilla, että tekee tosiaankin selväksi sen, miten minulla ei ole siihen ajokorttia. Siinä on äänenvaimentimet, se ei tee itsestään numeroa kuin kysyttäessä, ja silloinkin yhtä hätäisen huonosti kuin kuka tahansa, jolle annetaan kymmenen sekuntia aikaa selittää, miksi on, kuten on.

Minä olen yrittänyt ajattelemalla selvittää, miksi se on.

Hoitokokouksissa edellisessä elämässä minä keskityin vain vihaamaan kehoani. Ja vähän lääkäriä, joka määräsi ottamaan vähän lisää noita pillereitä, niin, että olemisen kehikkoni pieneni pienenemistään, tilani ajatella tiivistyi häkiksi, josta edes itku ei mahtunut ulos. Ja vähän ruokapöydässä istuvaa hoitajaa, joka toisteli vain, että ei riitä, kaavi. Ja vähän sitä ääntä, kun yöllä viereisessä huoneessa hypittiin tasajalkaa kolme tuntia, vaikka siitä lopulta kävi kielimässä Masterchefiä äänettömällä katsoville yöhoitajille. Se kaikki sivuviha oli sivutuotetta vihasta itseäni kohtaan, ainoastaan sitä kohtaan, mitä ei voi päästä pakoon. Oireita minimoimaan pyrkivä hoito tarjosi vihan kohteeksi rajoittamista harjoittavan tahon - ei kukaan, terve tai sairas, halua tulla rajoitetuksi kaikessa, mitä tekee. Minulla viha kehoani kohtaan kasvoi diagnosointikelpoiseksi vyyhdiksi, jota saattoi sitten vihata parantuakseen.

Fyysinen olemus on helppo kohde inholle, joka todellisuudessa liittyy siihen, mitä fyysisen sisälle jää. Tunteeseen siitä, ettei ikinä ehdi hyvittää maailmalle tai toisille ihmisille kaikkea sitä, mitä on velkaa, että on aina miinuksella, ei ikinä riitä, ja kehtaa vielä uupua omaan riittämättömyyteensä, väsyä rankaisemaan. Huoneessa salaa punnertaminen piti keskeyttää nopeasti, koska en halunnut romahtaa, kohdata heikkouttani. Vihasin itseäni lisää, koska pelkäsin niin vihaa, jota itseäni kohtaan tunsin, että yritin väistellä sitä, vaikka mielestäni olin sen ansainnut. Väistellä satuttamalla, kieltämällä, ritualisoimalla, ansaitsemalla - ja sitten taas välttämällä niitä kaikkia ja häpeämällä välttämistä. En hallinnut vihaa, joten yritin lepyttää sitä. Kun sille kumarsi, se löi niskaan, syytti selkärangattomaksi, vaati enemmän. Ja samaan aikaan häpesin sitä, miten saatoinkaan panna tuskani jonkin sellaisen syyksi, joka oli osa minua itseäni. Sehän on kuin syyttäisi karkkilakon raukeamisesta käsiään, jotka vain avasivat pussin.

Nyt siitä kaikesta on yli kaksi vuotta. Se on hyvin pienen ihmisen koko ikä. Sellaisen ihmisen, joka toivottavasti on kohdannut elämässään vielä enemmän kaikennieleviä tuoksuja kuin tuskaisuutta.

Nyt, kun siitä kaikesta on verrattain pitkä aika jo, siitä selviämisen aiheuttama hekuma alkaa haalistua. Muuttua kalvoksi, jonka läpi todelliset syyt hiljalleen ryhtyvät hahmottumaan. Samaan aikaan sitä pitää käsitellä varovasti, ettei jokin tylsymättä jäänyt piikki puhkaise kalvoa, vedä liiaksi takaisin vanhan syövereihin. Pitää pystyä pysymään etäällä.

Viha ei ole kadonnut minnekään. Viha on vahva sana, sanotaan, mutta se johtuu siitä, että se on myös vahva tunne. Joka kerta, kun ala-asteikäisenä sanoin vihaavani itseäni, minulle sanottiin hys, annettiin ymmärtää, etten ollut kokenut tarpeeksi vihatakseni tai toin itseäni liikaa esille, käytin kokooni nähden liian suuria sanoja, osoitin lapsellisuuteni. Tai niin minä sen tulkitsin. Olin kova tulkitsemaan yli ja negatiivisesti, vielä paljon enemmän kuin olen nyt. Mutta tulkinnoista seuraavat tunteet ovat tosia riippumatta siitä kuinka väärässä tai oikeassa tulkinta on.

Minussa on vihaa, se kohdistuu omiin kulmiini pääsemättä ulos, repii kivuliaita aukkoja keskittymiseen, kovettuu kimpaleiksi ja syöksyy ulos suusta väärissä paikoissa, ja minä pelkään sitä niin, että olen pukenut sen toisiin vaatteisiin, tunnistamattomaksi. Kamalan kalvavaksi häpeäksi kaikesta, mitä olen joskus sanonut, tehnyt, etenkin jättänyt tekemättä.

Häpeä on elämässäni saanut aikaan hyvittämisen tarpeen, ja saa usein, useamman mutkan kautta, yhä. Yhdeksänvuotiaana tajusin, että kotimme on sekainen ja likainen kasa verrattuna kavereideni perheiden sliipattuihin huoneistoihin, joiden lattioilla karvalankamatot keskustelevat siitä, onko pölyä oikeasti edes olemassa. Ryhdyin siivoamaan aina kun se  oli mahdollista, tahdoin maksaa takaisin ne kahdeksan vuotta, joina olin vain levännyt laakereillani ja antanut vanhempieni sotkea. Koulun jälkeen pyöräilin kotiin siivoamaan keittiöstä isäni päivän aikaisen ruuanlaiton jäljet ennen kuin päästin kaverit kylään. Olin friikki, outo, pyysin kavereita olemaan pyörtymättä kotimme sekaisuuteen, puoliksi tosissani. Silloin se ei kuitenkaan vielä karkottanut ketään, he tahtoivat tulla kylään, vaikka jutellessani pyyhinkin pöytiä.
Siivoamisvimmani näkyvyys aiheutti tietysti joskus sen, että minusta oli helppo löytää kohta, johon tökätä. Ala-asteikäinen ihmisnaaras osaa olla julma, mutta vika lienee vastaanottajan tuntosarvissa, kun ne kommentit muistaa vielä tämän ikäisenä. Jouluaatonaattoiltana esimerkiksi, kun ryhdyin pesemään seiniä siksi, että kaverini kysyi, olinhan jo tehnyt sen. Heillä oli kuulemma tehty jo viikko sitten, ja katto myös.

Neljännellä luokalla keksin, että kuntoni, liikunnannumeroni ja motoriikkani olivat kammottava kuolio kaikkiin ikäisiini verrattuna, liikunnanopettajani sanoi, että "skarppaamalla" voisin nostaa numeroani, luin tilastoja ja Hesarin vieraskynäkirjoituksista lasten liikuntasuosituksia, kuuntelin sukulaisteni suorituksia ja häpesin kamalasti. Ryhdyin kiireellä lyhentämään kymmenen vuoden mittaista moraalivelkaa lapsuudesta, jona olin aina arkisin syönyt jäätelöä, kuvitellut omiani ja leikkinyt kynillä presidentin vastaanottoa koripallotreenien sijaan, kuvitellut olevani lentolisko osallistumatta välituntihippaan.

Lähdin starttiviivalta kymmenen vuotta myöhässä, ryhdyin treenaamaan järjestelmällisesti ainoilla tuntemillani keinoilla, asettamalla sääntöjä, joista joustaminen oli anteeksiantamatonta. Yhtä anteeksiantamatonta kuin kaikki ne tekemäni vääryydet, joiden sain kuulla hajottaneen ystävyyssuhteeni päiväkodissa, ala-asteella ja yläasteella. "Jos et sä ite tiiä, mitä sun pitää pyytää anteeks, niin mä en sitä sulle kerro." Opettelin kaikilla osa-alueilla mukautumaan vallitsevaan tilanteeseen, pyytämään tulkitsemaltani ilmapiiriltä lupaa kaikkeen, mitä tein. Arvailemaan, mikä on sopivaa, mikä kannattaa, mikä lyhentää ihmisyyteni velkaa parhaiten, vie minut lähemmäs sitä rajaa, jonka jälkeen olen sujut ja saan tehdä virheitä niin kuin muutkin.

Liikuntapakko oli yksinäinen, viisivuotinen tie. Aina lääkärin määräämistä juoksukielloista vatsalihasliikkeiden selkään jättämien ruhjeiden johdosta esitettyyn pahoinpitelyepäilyyn ja lopulta ensimmäisenä sydänmonitoriyönä vastaanotettuun yöhoitajan kommenttiin: "Saa nähä, ootko aamulla hengissä, mutta itepähän olet tämän aiheuttanu." Se kommentti ei kauheasti satuttanut, lähinnä todisti minulle hetkellisesti, että ainakin olin yrittänyt tehdä tarpeeksi.

Yläasteen alkuun mennessä olin menettänyt ne ennen seurastani kiinnostuneet kaverit, joiden seurasta olin kohteliaasti kieltäytynyt, koska minun täytyi urheilla. En saanut tehdä mitään kivaa, ennen kuin olin edes hetkellisesti urheillut itseni niiden tasolle, joilla ei ollut löysäilyvelkaa lyhennettävänään. Koskaan en vihannut tai pitänyt inhottavina itseäni löysäilevämpiä nuoria, syy sotakorvauksien maksamiselle lapsuuden laiskuudesta oli vain pelko siitä, että yhtäkkiä olisin jotenkin virallisesti huono ihminen, kaiken kansan edessä aukottomasti keskitason alapuolella - vieläkään en osaa selittää, missä oli korvausteni kuvitteellinen vastaanottaja. Pelkäsin, että kansanterveydellisen vastuuni ohittamalla ja huonoksi ihmiseksi leimautumalla löytäisin itseni tilanteesta, jossa repussani on yhä vähemmän koukkuja ihmisille heiteltäviksi, kiinnostavia ystävyyskonvehteja ihmissuhteen aloittajiksi. Lopulta ystävät eivät enää vaivautuneet ottamaan yhteyttä, minkä ymmärrän vallan hyvin. Minä yritin roikkua heidän perässään yläasteen ajan, jopa osastolta käsin, sitten luovutin.

Nyt urheilupakkoa ei enää ole, siihen liittyvä ahdistus on yhtä tiessään kuin kykyni olla kavereiden kanssa, syventää tuttavuutta. Siivouksen ja urheilun täyttämät vuodet jättivät varjoonsa kaverisuhteet. Lukiossa olen alkanut elvyttää, paremmin kuin hallituksemme moneen vuoteen, mutta se vie kauheasti energiaa. En osaa olla chillisti ystäviksi toivomieni ihmisten seurassa, yläasteella yrittämättömyys teki minusta näkymättömän. Piti ehtiä huutaa väliin, että tuli kuulluksi. Joskus sen tein, mutta läppäni lensivät liikaa ohi kohteestaan, ikkunasta ulos.

Vanhan ajattelumallini mukaan olen miinuksella keskivertoihmisen ystävyyskokemuksista, ryhmähengestä, bileistä, uskoutumisesta, luottamuksesta ja nuoruuden hulluudesta. Vanhan ajattelumallin mukaan nyt olisi jo kiire alkaa hyvittää. Mutta toisin kuin siivotessa ja urheillessa, kaverikokemuksia ei voi "suorittaa itsenäisesti". Ja toisin kuin kahta edellistä, tätä minä en halua suorittaa äkkiä pois alta, velvollisuudentunnosta. Ystävyyden ja yhteenkuuluvuuden kokemuksiin minä haluaisin jäädä olemaan, hengaamaan, kehittymään kaverina ja ennen kaikkea vaan elämään, rennosti. Uskon, että olisin ystävänä mainio, jos en kokisi kanssakäymistä kuin performanssina, jossa täytyy aina olla parhaimmillaan, aina tarjota jotain uutta hauskaa ja kiinnostavaa, ettei toinen osapuoli kyllästy tai koe hukkaavansa aikaa.

Olen jännittyneessä tilassani kivulias kokonaisuus, satutan itseni, minne menenkin. Kaikki ulkopuolelta tuleva satuttaa, koska asennoitumiseni on näin vääntynyt. Kukaan ei tunne oloaan luontevaksi, kun seurassa on kylmä, esiintymään pyrkivä, säikky kivi. Yhdeksänvuotiaasta asti olen puolittain todistellut elämääni kuvitteellisille televisokameroille, valmistautunut siihen, että jos ovi aukeaa ja kuvausryhmä ryntää sisään, voin perustella koko universumille, miksi olen juuri nyt juuri näin ja mitä kaikkea kunnollista olen tänään tehnyt, eikä kukaan sitten voi alkaa vihata minua.

Eikä minua kukaan vihaakaan. Sen tiedän, sitä minulle on aina sanottu. Mutta uskoakseni olisi jopa helpompaa, jos pari tyyppiä vihaisikin, mutta en jossakin syvällä, itsearvostukseni kyljessä, vihaisi näin kovasti itse. Silloin voisin kohottaa leukaani ja tuntea itseni vahvaksi ja arvokkaaksi muulloinkin kuin vain silloin joskus, kun ilta on väreistä raskas ja tuuli kirmaa pakokaasuja korkemmalle.

Elämä on elokuvaa, se on vain täysin leikkaamaton versio, jonka lomassa huippuhetket kelluvat. Sen juonen vetävyydellä ei myöskään yritetä tehdä rahaa. Elämänsä elokuvaa ei koskaan pääse esittämään täysille katsomoille, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö sitä kannattaisi itse katsoa loppuun. Tai etteikö musiikki kuulokkeissa auttaisi joskus tajuamaan, että nyt kamera loittonee ja minä kävelen, hetki on eeppisen merkityksellinen, selvisin, tästäkin.

And the episode continues.

Alkusointu törmäsi aitouteen, eli miksi kirjoitan blogia

Taas juuri nyt minun on kirjoitettava itseni kuiville tästä kaikesta. Ennen kuin uppoan kaulaani myöten siihen liukkaaseen lietteeseen, joka pulpahtelee jo lähellä ja on usein tukkimassa sieraimiani hyhmäisyydellään. Se mönjä muuraa umpeen kaikki aukot, joista raitis ilma pääsee sisään. Kirjoittaminen on jostain kauan sitten löytynyt kynsiviila, jolla yritän pitää tuuletuskanavia puhtaana. Tietysti pelkään, että viila tylsyy liiaksi, minä tylsyn itseeni lukijoista puhumattakaan. Mutta ainakin tähän asti kirjoittamalla pääni auki olen löytänyt jotakin sellaista, mitä en tajunnut poimujeni sekaan säilöneeni, hätävaraksi hiipuvuuden hetkiin. Vaikka lähes jokainen kirjoitus referoi toistaan, joka kerta tuntuu kuin vierittäisi pienen kiven ulos sorakasasta sisimmässään.

Miksi minä sitten kirjoitan blogiin? Miksei sinikantinen vihko riitä? Voin kuvitella ja uskon, että tekin voitte kuvitella, kuinka voin kuvitella, miten facebook-kaverini vaivaantuvat, kun jaan taas tämänkin seinälläni, aneemisen alkusointuisen saatetekstin kera, sen profiilikuvan alla, jossa hölmistynyt hymyni tuntuu jäävän hölmistyneen hatunlierin alle loukkuun - kumpikaan komponentti ei aivan tarkkaan tiedä, mitä esiintymisellään hakee.

Kirjoitan näin päättäväisesti suoraan ihmisten vapaaehtoiseen tietoisuuteen, koska tämä on tapa, jolla tässä nykyaikaisessa kaupunkimiljöössä huutaminen on vielä ihan okei. Toinen tapa olisi järjestää performanssi, mutta koska tällä hetkellä olen sillä tavalla kulpahtanut kuin limonaditölkki, jonka ryttykyljen mikroskooppisesta reiästä on haihtunut kaikki kupliva mahtipontisuus, ei minusta ole tekemään fyysisestä olemuksestani sellaista numeroa. 

Tuntuu turvallisemmalta ärsyttää ruudun takaa, sillä silloin, hiukan kaikilta syiltään hämärtyvän suunnattoman häpeän ohella, voi elätellä toivoa siitä, että joku lukee ja tulee ajatelleeksi. Kenties tajunneeksi, etten tarkoita pahaa tai ole aina ulkona kontekstista ja köykäinen, vaikka elämäni tämänhetkinen solmuisuus varmasti kiristää ilmaa myös ympärillään. Olemukseni ja tapani kommunikoida voi ärsyttää, kummastuttaa, kyllästyttää, säälittää tai kylmentää, jumiuttaa kuin hartioita salakavalasti könivä viima. En itsekään tiedä, miten itseeni suhtautuisin, jos olisin joku muu. Hirveän usein mielelläni olisin. En vain mitenkään voi tietää, millaista se olisi. Kaikista juurtuneista ajatusmalleista äkkiseltään luopumisen täytyisi tarkoittaa uudelleen syntymistä tai sitä, etten olisi koskaan ollutkaan. Jos muistaisin miten ajatukseni aina käyttävät samaa kaikesta kauniista ja ravinteikkaasta huuhtoutunutta reittiä, käyttäisin sitä myös toisen ihmisen kehossa eläessäni.

Minä niin tahtoisin pääni pois päältä. Teatterin viikonloppuorientaatiossa piti yrittää olla puoliksi vettä ja puoliksi auringon lämpimäksi huljuttamaa ilmaa. Kaikkeni tein, mutta sain kiinni vain pääni hartioiden keskikohdasta, rysän päältä pohtimasta, samaa kaavaa jankkaamasta: mitäköhän minä olen taas tekemässä nurin? Loukkaakohan olemukseni juuri nyt jotakuta? Olenko jättänyt jotakin olennaista huomiotta, hoitamatta, hiomatta, selittämättä? Entäs eilen, viime viikolla, huomenna? Kuinkakohan moni seurassani vaivaantuu kuin tikkupullataikina, koska sanat eivät istu suuhuni kunnolla, vaan keikkuvat tuoleillaan? Muuttavat suuntaa, saavat minut kuulostamaan hetken kylmän itsevarmalta, ylpeältä, yksiulotteiselta, sitten nopeasti taas huolettomalta, kikattavalta, epätoivoiselta, epäilevältä.

Muun muassa äitini sanoo aina, että ihmiset ajattelevat lopulta vain itseään eikä minun siksi kannattaisi niin kamalasti surra, mitä minusta ajatellaan. Mutta sittenkin - kyllähän ihmiset ainakin sen hetken kanssani keskustellessaan minua ajattelevat, sillä he näkevät ja huomioivat minut. Ja vaikutelma, joka jää, jää usein askartelemaan jonnekin tiedostamattomaan, vaikuttamaan siihen, mistä seuraavalla kerralla jatketaan. Pelkään aina mokaavani alkumetreillä jotenkin peruuttamattomasti. Se on kalvava tunne, jota järki ei osaa puhua ympäri.

Ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti pelkään, että minut mielletään hulluksi. Aikaisemmin olen kantanut kokemuksiani mielenterveysasioissa kuin vain hiukan kulmikasta reppua. Valtavana voimavarana, perspektiivinä ja mukana kulkevana, yhtenä uutena näkökulmana asioihin, ihmisiin. Vain hiukan kivuliaana silloin, kun se selässä yrittää käydä maate, olla rento, antaa itselleen lupa muiden väärinymmäryksiin itsestä. Taustani on ollut minulle jopa panssari, jonka eteen vetämällä saa vähän pidemmän vuokra-ajan toisten ajatuksessa asumiseen. Joko selityksenä sille, miksi olen niin kummallinen, yliherkkä ja vaikea. Tai sitten koukkuna - hei, olen kokenut paljon kaikkea kasvattavaa, älä pidä minua pelkkänä himpulana. 

Osastotausta on tuntunut vähän kuin vankilataustalta - "Älä kävele ylitseni, tässä on linnatatuointini" (Toisin sanoen se, että osaan luetella kaikki täydennysravintojuomien makuvaihtoehdot ulkomuistista tai kertoa, miten sosiaaliset ulkoiluluvat tai annosteluoikeudet jakoivat erikoissairaanhoitoyksikön kansaa hierarkiassa). Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa, että kokemusten jakaminen ei ehkä teekään minusta enemmän minua, vaan taas yhteen hiekkamuottiin putoajan. Avoimuus, rehellisyys ja suvaitsevuus kuuluvat kyllä tiukasti arvoihini, toteutan niitä juuri pöläyttelemällä osastomenneisyyteni ilmoille sivulauseen sulkujen sisällä. En pidä omien asioideni hyssyttelystä.

Mutta pelkään, että se tulkitaan marttyrismiksi. Nyt, kun kokovuorokautisen uloskirjauksesta on yli 2 vuotta, elämänvaikeuksien todistelu alkaa mennä vanhaksi. Sellaiset tekijät, jotka laukaisivat syömishäiriö-, ahdistus- ja masennusoireet ovat edelleen olemassa, niitä on poistunut ja tullut lisää, olen vasta tarttumassa solmuihin ne avatakseni. Mutta ilman yksinkertaista lausetta kuten "Olen ollut osastolla", itseään ja toimintaansa on vaikea avartaa yhtä nopeasti tai hyväksyttävän tuntuisesti. Ihan kuset housuissa mietin, miten voisin saada ihmiset ymmärtämään, että a.) minulla on syyni olla vinksahtanut, ja olen silti toimintakykyinen, kasvusuunnassa eteenpäin ja paljon muutakin kuin menneisyyteni haamut enkä missään nimessä mikään suojelukohde, jota täytyy varoa, ettei se mene enempää rikki b.) en missään nimessä HALUA jäädä kiinni menneisyyteeni, oikeuttaa pahaa oloani ja toivottomuuttani jollakin tapahtuneella tai vaatia erityiskohtelua tai - vapauksia. Irti pääseminen ei vain tapahdu hetkessä, varsinkin, kun ajatuspolut on vuosien varrella huolellisesti hiekoitettu ja raivattu helposti kuljettaviksi. Minun aivojeni hermoratojen ylläpitoresurssit on mitoitettu huonosti kuin hallituksen budjettiesitys - koulutus on retuperällä. Mutta ei mennä nyt siihen politiikkaan. Sanon kuitenkin jotakin tyhmää ja paljastan vahingossa, että minulla ei oikeasti ole hajuakaan. Menen mututuntumalla. Se on muuten ihanan mömmöinen sana.

Vielä tästä blogikirjoittelusta. Kirjoitusten julkaisu on nyt ainakin hetkellisesti tihentynyt tosiaan siksi, koska ajatusten pinoaminen pään ulkopuolelle auttaa silloin, kun sisäiset hyllyt kaatuvat. Jaan nämä aina yhtä auliisti kuin syntymäpäiväsankari karkkinsa ala-asteen matikantunnilla. Jotkut näitä lukevatkin, mutta harmittavan harva tulee siitä kertomaan. Muutama on pyytänyt anteeksi lukemistaan, minkä tavallaan tajuan, vaikka se niin hölmöä onkin. Ovathan nämä henkilökohtaisia.

Minä vain haluaisin, että mahdollisimman moni lukisi. Minä olen kirjoittanut aina ja kirjoittaessani saan asioita sanotuksi ihan toisella tavalla kuin kasvotusten. Elävässä elämässä tilanteet juoksevat ohi enkä minä saa niitä kiinni. Jos syvennän tuttavuutta liian nopeasti jollakin vaikeammalla aiheella, (jotka eivät muuten millään muotoa kosketa vain minua, jokaisella on jotakin terävää ja huonosti mielen varastoihin mahtuvaa kannettavanaan, usein jotakin sellaista, minkä ääneen sanominen turvallisesti vain auttaa eteenpäin), ihmiset hämääntyvät. He eivät tiedä, pitäisikö heidän näyttää pahoittelevalta, pahoinvoivalta vai siltä, että ymmärsivät usein sarkastisen heittoni twistin. Ymmärrän sen täysin, olen monesti ristiriitainen enkä itsekään osaa aina suhtautua muiden väläytyksiin itsestään mitenkään rennosti. Sen sijaan blogiani lukiessaan ihmisten ei tarvitse reagoida nopeasti, he voivat muodostaa mielipiteensä ja ilmeensä ilman, että pärstäni odottaa vieressä ja ehkä jotain käytännöllistä huomiota vaativaa toimintaa on käsillä samaan aikaan.

Livenä elämä on hetkiä, netissä tai painettuna ne hetket on säilötty spriihin lähemmin tarkasteltaviksi. Elämässä hetken istutaan, seistään, kävellään jossakin, puhutaan jostakin lähellä sydäntä tai keuhkoja. Aihe sivuaa jotain vapauttavaa, sellaista, missä voisin uskaltaa keksiä laittaa sanoja peräjälkeen niin, että minusta erottuisi edes vilaus sitä kaikista aidointa Maijaa. Sitä tyyppiä, joka ei tarkoita pahaa, mutta osaa puolustaa niin arvojaan kuin itsensä ja toisten oikeuksia, laittaa jalkansa maahan tarvittaessa ja pitää ne siellä, vaikka ehkä hukkaakin silmälasinsa pilviin jossakin korkealla. Sitä ihmistä, joka on joskus kuin eläin eikä halua kadottaa sitä puolta itsestään, mutta joka usein ymmärtää enemmänkin kuin sanoo, tai ainakin, oikeastaan aina, haluaa ymmärtää. Ei ole olemassa sellaista henkilöä, joka tietäisi kaikesta kaiken ja olisi aina ajan tasalla, tietämässä ja tuntemassa oikean tavan olla, reagoida ja tuoda esille. Mutta kun haluaa ja yrittää, on jo tarpeeksi pitkällä. Kenenkään ei pitäisi tuntea olevansa pakotettu sulkemaan epävarmuus itsestään ulos. Jos sen kieltää, se ryömii sisään huomaamatta ja ryntää ulos rajummin. 

En tiedä, onko tämä tämmöinen nettihömppä lopulta hyväksi ihmisten väliselle vuorovaikutukselle. Varmaan on ja ei. Sehän vain ruokkii omaakin tarvettani selittää auki kaikki. Lusin sanavankilassa, jonka porteilla psykologiset käsitteet ja pätevät syyt eivät osaa kyseenalaistaa tärkeyttään.
Toisaalta tämä tarjoaa väylän näyttää itsestäni jotakin, mitä en muuten ehdi tai uskalla. Tietysti formaatin muuttumattomuus muokkaa blogi-minääni kapeammaksi. Eniten kai haaveilen, että joku kiinnostuisi persoonastani blogini avulla, pelästymättä. Kiinnostuisi sen verran, että haluaisi kokeilla tökätä ja katsoa, mitä muuta se sisältää - noin niinku livenä tai suorassa kommunikaatiossa. Blogini, tuoteselosteeni, ei ole kaikki, mutta se on sellainen pieni henkireikä, jonka läpi puhaltelen saippuakuplia ja otan happea silloin, kun unelmani eivät jaksa etsiä sitä muualta.

Kuka täällä? Uuden blogin "eka postaus"

Minä olen huomannut, että tässä blogissakaan en ole täysin oma itseni. Olen vain osa itsestäni, riesakuoriainen. Se tyyppi, joka saa ajatuksissa ja alkusoinnuissa vipeltämisestä elämiseen tarvittavan energian. Se hieman lässähtänyt kaveri, tiedättehän, sillä tavalla sympaattisesti kuin lumiukko suojasään tullen, porkkananenä vinossa.

Se on ehkä alter ego. En minä kirjoita riesakuoriaisena muita tekstejäni. Mutta tähän blogiin se luiskahtaa aina kuin pala mäntysuopaa laiturin alle matonpesupäivänä. Huomasitteko, taas se luiskahti. Vertauskuva ja vielä ylipitkäksi venähtänyt (kuin keskenkasvuinen teinihujoppi, nyt lopetat saakeli). Riesakuoriaiselle ei koskaan riitä, että jokin luiskahtaa kuin pelkkä saippua. Sillä niinhän on kai joku muukin joskus sanonut. Riesakuoriainen ei ole joku muu. Se haluaa olla juuri kuka on ja kuuluttaa sen kaikille. Se on omanlaistaan itsetunnon ruokkimista, loputonta sumopainia epävarmuuden kanssa. Riesakuoriainen haluaa kaikista vähiten saada kuulla olevansa jonkun kopio, varas, kunnian kierrättäjä. Tai sitten mikä tahansa muu ikävä adjektiivi. Tai tietyssä valossa tietyllä ilmeellä esitetty adjektiivi, jonka voi tulkita ikäväksi.

Nyt mennään aralle alueelle, jonnekin sinne, missä riesakuoriainen loppuu ja se Maija, jonka psykologi ja muut vieraat, yleensä virkaansa toimittavat aikuiset, tunnistavat. Se Maija on vakavampi, matalaäänisempi, hidasliikkeisempi ja (vielä)pohdiskelevampi. Sekin tyyppi puhuu paljon, usein aivan liikaa ja usein enimmäkseen itsestään. Se heittää suuria syviä analyyseja elämästä ja elämästään, kuuntelee vastauksen ja nyökkäilee hyväksyvästi. Sitten se vierittää väliin jonkin, usein lakonisen vitsintapaisen, ettei vastaan puheleva aikuinen säikähtäisi. (Vaikka eiväthän ne säikähdä, ammatti-ihmiset. Korkeintaan aikuisuus laskee heidän osaamistaan.) Tämä Maija myös hymähtelee paljon, mutta raikuvasti se ei naura koskaan.

Sitten on se pöljä, jonka useimmat ystävät tuntevat. Se ei oikein muuta teekään kuin nauraa. Usein se vitsailee itsestään ja sittten vasta muista. Se hymyilee jatkuvasti vedet silmissä, mutta itke se ei koskaan. Se innostuu yleensä nollasta sataankahteenkymmeneenviiteen noin neljässä sekunnissa. Se ei luovuta helposti, saa suuruudenhulluja ideoita, nauraa taas, pyytelee sitten itseään anteeksi ja ideoi tai vänkyttää tärkeistä asioista loppuun asti. Joskus se sammahtaa yhtä nopeasti kuin tarvittaessa innostuu. Sammahtaessaan sen leuka putoaa ja se näyttää säälittävältä, on korostetun hiljainen ja pitää käsiään vatsansa päällä, koska vatsassa myllertää tuskaa ja kauhunsekaista pelkoa siitä, että kohta se kuitenkin taas hylätään. Se tekeytyy pienemmäksi ja avuttomammaksi kuin on ja yrittää pakottaa itsensä itkemään todistaakseen aitoutensa. Vielä se ei ole siinä onnistunut.
Mikä sammahduksen sitten aiheuttaa? Väsymys, verensokerin putoaminen, terävä kommentti itsevarmuuspanssarin porsaanreiästä (niitä on ainakin 428) sisään tai kommentti, jota ei ole tarkoitettu teräväksi, mutta jonka lausujaa tämä Maija ihailee, jopa kadehtii tai kaipaa mukaan elämäänsä. Tämä Maija toistelee usein mielessään sellaisia lauseita kuin "Älä ota pois. Älkää menkö. Älä anna niiden käsittää väärin." Ei se edes tiedä, kenelle se niitä hokee, ei se usko varsinaiseen Jumalaan.
Tätä Maijaa läpi eläessään Maija on usein onnellisimmillaan, hurmokseen asti, tai sitten aivan kuilun pohjalla. Tähän tyyppiinsä hän ei ole vielä aivan tottunut.

On myös lapsuudenkaveri-Maija, se, joka ei enää, ainakaan jatkuvasti, pelkää menettävänsä kahta lapsuudesta mukaan raahaamaansa ystävää. Se uskaltaa käyttäytyä kahden lapsuudenystävänsä kanssa TIETOISESTI tyhmästi ja lapsellisesti. Se rakastaa tyhjentää aivonsa, sydämensä ja keuhkonsa heidän seurassaan. Se ei luule itsestään liikoja kuin ajoittain ja silloinkin se palautetaan aika nopeasti maan pinnalle. Mutta maan pinnalla on kaunista ja mielenkiintoista. Tämä Maija myös vähättelee itseään harvoin.

On vielä sisarus-Maija, ainakin kaksi eri serkku-Maijaa, äiti-Maija ja isi-Maija. Mutta niitä on oikeastaan aika turha eritellä, koska ette tule kohtaamaan nittä kuitenkaan jollette jo ole kohdanneet.

Minä pyrin olemaan näyttelijä, rakastan näyttelemistä. (Jos haluat tietää miksi, käännä sivulle "Elä, älä rapise." Se on postaus teatteri-intohimostani. Löytyy myös jollakin hiton tunnisteella.)
En kuitenkaan ole vielä onnistunut vaihtamaan toista "olomuotoani" päälle silloin, kun toisen olosuhteet hyrräävät ympärillä. Sanoisin, että kaikki muu tuntuu helpommalta.

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että nämä ovat minä, aidoimmillani. Oikeastaan jokaiselle tuntemalleni ihmiselle löytyy oma Maija-tyyppinsä, mutta se menee jo niin spesifiksi, että keskustelemme aiheesta vasta kurssilla kahdeksan.

Ja tosiaan, outoa. Minun piti kirjoittaa taas pitkä ja tunteentäyteinen kirjoitus (Maija-tyyppi: Mitä saa kun riesakuoriainen ja psykologi-Maija tekevät kirjoitustyyli-lapsen?) liittyen mielenilmaukseeni (Tunniste --> Mielenilmaus), mutta nyt tuli tämä. Ehdin kirjoittaa myöhemmin lisää siitä. Sitä paitsi, ehkä tälläkin oli tarkoitus. Minä ainakin haluaisin tietää hieman enemmän tyypistä, jonka intohimoiseen yhteiskunnalliseen keskustelunavaukseen olen lähdössä mukaan.
(Siellä he juoksevat tiehensä alkusoinnut kengänkoroissaan kopsahdellen.)
(Jumankauta. Mä olen kehittänyt brändin. Ehkä alan painattaa T- paitoja. "Aamu ammuu - Genius! Liity sinäkin!")


Nyt nukkumaan, sinä tuhannen ja yhden persoonallisuustyypin vinonenäinen lumiukko.