Alkusointu törmäsi aitouteen, eli miksi kirjoitan blogia

Taas juuri nyt minun on kirjoitettava itseni kuiville tästä kaikesta. Ennen kuin uppoan kaulaani myöten siihen liukkaaseen lietteeseen, joka pulpahtelee jo lähellä ja on usein tukkimassa sieraimiani hyhmäisyydellään. Se mönjä muuraa umpeen kaikki aukot, joista raitis ilma pääsee sisään. Kirjoittaminen on jostain kauan sitten löytynyt kynsiviila, jolla yritän pitää tuuletuskanavia puhtaana. Tietysti pelkään, että viila tylsyy liiaksi, minä tylsyn itseeni lukijoista puhumattakaan. Mutta ainakin tähän asti kirjoittamalla pääni auki olen löytänyt jotakin sellaista, mitä en tajunnut poimujeni sekaan säilöneeni, hätävaraksi hiipuvuuden hetkiin. Vaikka lähes jokainen kirjoitus referoi toistaan, joka kerta tuntuu kuin vierittäisi pienen kiven ulos sorakasasta sisimmässään.

Miksi minä sitten kirjoitan blogiin? Miksei sinikantinen vihko riitä? Voin kuvitella ja uskon, että tekin voitte kuvitella, kuinka voin kuvitella, miten facebook-kaverini vaivaantuvat, kun jaan taas tämänkin seinälläni, aneemisen alkusointuisen saatetekstin kera, sen profiilikuvan alla, jossa hölmistynyt hymyni tuntuu jäävän hölmistyneen hatunlierin alle loukkuun - kumpikaan komponentti ei aivan tarkkaan tiedä, mitä esiintymisellään hakee.

Kirjoitan näin päättäväisesti suoraan ihmisten vapaaehtoiseen tietoisuuteen, koska tämä on tapa, jolla tässä nykyaikaisessa kaupunkimiljöössä huutaminen on vielä ihan okei. Toinen tapa olisi järjestää performanssi, mutta koska tällä hetkellä olen sillä tavalla kulpahtanut kuin limonaditölkki, jonka ryttykyljen mikroskooppisesta reiästä on haihtunut kaikki kupliva mahtipontisuus, ei minusta ole tekemään fyysisestä olemuksestani sellaista numeroa. 

Tuntuu turvallisemmalta ärsyttää ruudun takaa, sillä silloin, hiukan kaikilta syiltään hämärtyvän suunnattoman häpeän ohella, voi elätellä toivoa siitä, että joku lukee ja tulee ajatelleeksi. Kenties tajunneeksi, etten tarkoita pahaa tai ole aina ulkona kontekstista ja köykäinen, vaikka elämäni tämänhetkinen solmuisuus varmasti kiristää ilmaa myös ympärillään. Olemukseni ja tapani kommunikoida voi ärsyttää, kummastuttaa, kyllästyttää, säälittää tai kylmentää, jumiuttaa kuin hartioita salakavalasti könivä viima. En itsekään tiedä, miten itseeni suhtautuisin, jos olisin joku muu. Hirveän usein mielelläni olisin. En vain mitenkään voi tietää, millaista se olisi. Kaikista juurtuneista ajatusmalleista äkkiseltään luopumisen täytyisi tarkoittaa uudelleen syntymistä tai sitä, etten olisi koskaan ollutkaan. Jos muistaisin miten ajatukseni aina käyttävät samaa kaikesta kauniista ja ravinteikkaasta huuhtoutunutta reittiä, käyttäisin sitä myös toisen ihmisen kehossa eläessäni.

Minä niin tahtoisin pääni pois päältä. Teatterin viikonloppuorientaatiossa piti yrittää olla puoliksi vettä ja puoliksi auringon lämpimäksi huljuttamaa ilmaa. Kaikkeni tein, mutta sain kiinni vain pääni hartioiden keskikohdasta, rysän päältä pohtimasta, samaa kaavaa jankkaamasta: mitäköhän minä olen taas tekemässä nurin? Loukkaakohan olemukseni juuri nyt jotakuta? Olenko jättänyt jotakin olennaista huomiotta, hoitamatta, hiomatta, selittämättä? Entäs eilen, viime viikolla, huomenna? Kuinkakohan moni seurassani vaivaantuu kuin tikkupullataikina, koska sanat eivät istu suuhuni kunnolla, vaan keikkuvat tuoleillaan? Muuttavat suuntaa, saavat minut kuulostamaan hetken kylmän itsevarmalta, ylpeältä, yksiulotteiselta, sitten nopeasti taas huolettomalta, kikattavalta, epätoivoiselta, epäilevältä.

Muun muassa äitini sanoo aina, että ihmiset ajattelevat lopulta vain itseään eikä minun siksi kannattaisi niin kamalasti surra, mitä minusta ajatellaan. Mutta sittenkin - kyllähän ihmiset ainakin sen hetken kanssani keskustellessaan minua ajattelevat, sillä he näkevät ja huomioivat minut. Ja vaikutelma, joka jää, jää usein askartelemaan jonnekin tiedostamattomaan, vaikuttamaan siihen, mistä seuraavalla kerralla jatketaan. Pelkään aina mokaavani alkumetreillä jotenkin peruuttamattomasti. Se on kalvava tunne, jota järki ei osaa puhua ympäri.

Ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti pelkään, että minut mielletään hulluksi. Aikaisemmin olen kantanut kokemuksiani mielenterveysasioissa kuin vain hiukan kulmikasta reppua. Valtavana voimavarana, perspektiivinä ja mukana kulkevana, yhtenä uutena näkökulmana asioihin, ihmisiin. Vain hiukan kivuliaana silloin, kun se selässä yrittää käydä maate, olla rento, antaa itselleen lupa muiden väärinymmäryksiin itsestä. Taustani on ollut minulle jopa panssari, jonka eteen vetämällä saa vähän pidemmän vuokra-ajan toisten ajatuksessa asumiseen. Joko selityksenä sille, miksi olen niin kummallinen, yliherkkä ja vaikea. Tai sitten koukkuna - hei, olen kokenut paljon kaikkea kasvattavaa, älä pidä minua pelkkänä himpulana. 

Osastotausta on tuntunut vähän kuin vankilataustalta - "Älä kävele ylitseni, tässä on linnatatuointini" (Toisin sanoen se, että osaan luetella kaikki täydennysravintojuomien makuvaihtoehdot ulkomuistista tai kertoa, miten sosiaaliset ulkoiluluvat tai annosteluoikeudet jakoivat erikoissairaanhoitoyksikön kansaa hierarkiassa). Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa, että kokemusten jakaminen ei ehkä teekään minusta enemmän minua, vaan taas yhteen hiekkamuottiin putoajan. Avoimuus, rehellisyys ja suvaitsevuus kuuluvat kyllä tiukasti arvoihini, toteutan niitä juuri pöläyttelemällä osastomenneisyyteni ilmoille sivulauseen sulkujen sisällä. En pidä omien asioideni hyssyttelystä.

Mutta pelkään, että se tulkitaan marttyrismiksi. Nyt, kun kokovuorokautisen uloskirjauksesta on yli 2 vuotta, elämänvaikeuksien todistelu alkaa mennä vanhaksi. Sellaiset tekijät, jotka laukaisivat syömishäiriö-, ahdistus- ja masennusoireet ovat edelleen olemassa, niitä on poistunut ja tullut lisää, olen vasta tarttumassa solmuihin ne avatakseni. Mutta ilman yksinkertaista lausetta kuten "Olen ollut osastolla", itseään ja toimintaansa on vaikea avartaa yhtä nopeasti tai hyväksyttävän tuntuisesti. Ihan kuset housuissa mietin, miten voisin saada ihmiset ymmärtämään, että a.) minulla on syyni olla vinksahtanut, ja olen silti toimintakykyinen, kasvusuunnassa eteenpäin ja paljon muutakin kuin menneisyyteni haamut enkä missään nimessä mikään suojelukohde, jota täytyy varoa, ettei se mene enempää rikki b.) en missään nimessä HALUA jäädä kiinni menneisyyteeni, oikeuttaa pahaa oloani ja toivottomuuttani jollakin tapahtuneella tai vaatia erityiskohtelua tai - vapauksia. Irti pääseminen ei vain tapahdu hetkessä, varsinkin, kun ajatuspolut on vuosien varrella huolellisesti hiekoitettu ja raivattu helposti kuljettaviksi. Minun aivojeni hermoratojen ylläpitoresurssit on mitoitettu huonosti kuin hallituksen budjettiesitys - koulutus on retuperällä. Mutta ei mennä nyt siihen politiikkaan. Sanon kuitenkin jotakin tyhmää ja paljastan vahingossa, että minulla ei oikeasti ole hajuakaan. Menen mututuntumalla. Se on muuten ihanan mömmöinen sana.

Vielä tästä blogikirjoittelusta. Kirjoitusten julkaisu on nyt ainakin hetkellisesti tihentynyt tosiaan siksi, koska ajatusten pinoaminen pään ulkopuolelle auttaa silloin, kun sisäiset hyllyt kaatuvat. Jaan nämä aina yhtä auliisti kuin syntymäpäiväsankari karkkinsa ala-asteen matikantunnilla. Jotkut näitä lukevatkin, mutta harmittavan harva tulee siitä kertomaan. Muutama on pyytänyt anteeksi lukemistaan, minkä tavallaan tajuan, vaikka se niin hölmöä onkin. Ovathan nämä henkilökohtaisia.

Minä vain haluaisin, että mahdollisimman moni lukisi. Minä olen kirjoittanut aina ja kirjoittaessani saan asioita sanotuksi ihan toisella tavalla kuin kasvotusten. Elävässä elämässä tilanteet juoksevat ohi enkä minä saa niitä kiinni. Jos syvennän tuttavuutta liian nopeasti jollakin vaikeammalla aiheella, (jotka eivät muuten millään muotoa kosketa vain minua, jokaisella on jotakin terävää ja huonosti mielen varastoihin mahtuvaa kannettavanaan, usein jotakin sellaista, minkä ääneen sanominen turvallisesti vain auttaa eteenpäin), ihmiset hämääntyvät. He eivät tiedä, pitäisikö heidän näyttää pahoittelevalta, pahoinvoivalta vai siltä, että ymmärsivät usein sarkastisen heittoni twistin. Ymmärrän sen täysin, olen monesti ristiriitainen enkä itsekään osaa aina suhtautua muiden väläytyksiin itsestään mitenkään rennosti. Sen sijaan blogiani lukiessaan ihmisten ei tarvitse reagoida nopeasti, he voivat muodostaa mielipiteensä ja ilmeensä ilman, että pärstäni odottaa vieressä ja ehkä jotain käytännöllistä huomiota vaativaa toimintaa on käsillä samaan aikaan.

Livenä elämä on hetkiä, netissä tai painettuna ne hetket on säilötty spriihin lähemmin tarkasteltaviksi. Elämässä hetken istutaan, seistään, kävellään jossakin, puhutaan jostakin lähellä sydäntä tai keuhkoja. Aihe sivuaa jotain vapauttavaa, sellaista, missä voisin uskaltaa keksiä laittaa sanoja peräjälkeen niin, että minusta erottuisi edes vilaus sitä kaikista aidointa Maijaa. Sitä tyyppiä, joka ei tarkoita pahaa, mutta osaa puolustaa niin arvojaan kuin itsensä ja toisten oikeuksia, laittaa jalkansa maahan tarvittaessa ja pitää ne siellä, vaikka ehkä hukkaakin silmälasinsa pilviin jossakin korkealla. Sitä ihmistä, joka on joskus kuin eläin eikä halua kadottaa sitä puolta itsestään, mutta joka usein ymmärtää enemmänkin kuin sanoo, tai ainakin, oikeastaan aina, haluaa ymmärtää. Ei ole olemassa sellaista henkilöä, joka tietäisi kaikesta kaiken ja olisi aina ajan tasalla, tietämässä ja tuntemassa oikean tavan olla, reagoida ja tuoda esille. Mutta kun haluaa ja yrittää, on jo tarpeeksi pitkällä. Kenenkään ei pitäisi tuntea olevansa pakotettu sulkemaan epävarmuus itsestään ulos. Jos sen kieltää, se ryömii sisään huomaamatta ja ryntää ulos rajummin. 

En tiedä, onko tämä tämmöinen nettihömppä lopulta hyväksi ihmisten väliselle vuorovaikutukselle. Varmaan on ja ei. Sehän vain ruokkii omaakin tarvettani selittää auki kaikki. Lusin sanavankilassa, jonka porteilla psykologiset käsitteet ja pätevät syyt eivät osaa kyseenalaistaa tärkeyttään.
Toisaalta tämä tarjoaa väylän näyttää itsestäni jotakin, mitä en muuten ehdi tai uskalla. Tietysti formaatin muuttumattomuus muokkaa blogi-minääni kapeammaksi. Eniten kai haaveilen, että joku kiinnostuisi persoonastani blogini avulla, pelästymättä. Kiinnostuisi sen verran, että haluaisi kokeilla tökätä ja katsoa, mitä muuta se sisältää - noin niinku livenä tai suorassa kommunikaatiossa. Blogini, tuoteselosteeni, ei ole kaikki, mutta se on sellainen pieni henkireikä, jonka läpi puhaltelen saippuakuplia ja otan happea silloin, kun unelmani eivät jaksa etsiä sitä muualta.