Kokonainen keko ajatuksia

Minä olen jo valinnut vaatteet huomista aamua varten. Sen pitäisi tehdä liikkeelle lähtemisestä helpompaa. Sitä se ei kyllä tee, sillä olen valinnut neljä paitaa, ja jos huominen on yhtä kaulalle pakkautuvan lämmin kuin tämä päivä, en voi pukea ylleni niitä kaikkia, vaan minun on tehtävä valinta. Luultavasti teen ainakin valituksen. Puoliääneen, tietämättä tarkkaan, mistä tai ainakaan kenelle.

Olen päässyt kaikkiaan melko hyvin eroon valittamisesta. Joskus 10 - vuotiaana se oli pahimmillaan, kuvittelin oikeasti jotenkin hyvittäväni kaiken sen, mikä minussa oli mielestäni pielessä, kiinnittämällä kaikkien muidenkin huomion kyseisiin epäkohtiin. Itse asiassa, taidan tehdä niin vieläkin, mutta ulkomuotoni kovaäänisen parjaamisen sijaan pyytelen anteeksi milloin mitäkin muuta. Tai, itse asiassa, olen kyllä hyvää vauhtia matkalla pois siitäkin. Ainakin anteeksipyyntö assimiloituu tiehensä. Siitä on tullut virkkeisiini sisäänrakennettu vakiovaruste, jota ei enää sinänsä tarvitse ääntää. Sen sijaan, että avaisin suuni vain todetakseni: "Anteeksi, kun tuppauduin seuraanne", ilmoitan hieman kantavammalla äänellä: "Nyt minä tuppauduin seuraanne." (Silloin ihmiset yleensä ainakin panevat hölmönä hymyilevän hahmoni merkille).

Tämä uudempi versio epävarmuudentodistelusta on sikäli hiukan kätevämpi, että jättää kuulijan vastuulle päättää, oliko huomautukseni omituinen vitsi, kömpelö pahoittelu vai vain tapa avata suunsa silloin, kun ikenet kuivuessaan alkavat maistua jo edellisen aterian aikaisilta ajatuksilta. Erityisen kätevää on se, että jos kuulija tulkitsee puheenvuoroni pahoitteluksi jostakin, silloin pahoittelulle on luultavasti myös syytä. Muuten ei niinkään. Kun itseään ja kaikkea tekemäänsä pyytää anteeksi etukäteen niin, ettei anteeksipyynnöstä voi erehtyä, voi lopulta joutua pyytämään anteeksi anteeksipyytelyään. Voi anteeksi, nyt tuli niin monta anteeksia, että anteeksi menettää ihan merkityksensä.

Ant. Nyt ryhdyin miettimään muurahaisia. Luin taannoin Tieteen Kuvalehdestä ison reportaasin muurahaisista (ensimmäinen koskaan ostamani kyseisen lehden numero, mutta kirjoitin sen nyt tuhon niin, että mielikuvissanne syön kvanttifysiikkaa aamupalaksi sen pohtimisen sijaan, miten kukaan voi käyttää 700 euroa leivänpaahtimeen, jota Anna-lehdessä esiteltiin). Muurahaisten yhdyskunnat vetävät vertoja ihmisten sivilisaatioiden järjestäytyneisyydelle, hyvässä ja pahassa. Ilmeisesti kaikkien muurahaislajien edustajat jättävät pesänsä sairastuessaan, jotta yhteisölle ei kävisi kuinkaan. Eräs lajike oli myös erikoistunut kemiallisiin itsemurhaiskuihin - vihollisen lähestyessä ne räjäyttävät itsensä ja tappava myrkky leviää jäännöksistä valtavan laajalle.

En tiedä, kuinka laajalti muurahaisten tunne-elämää on tutkittu. Voidaanko puhua uhrautuvaisuudesta, jos muurahaiset eivät kuollessaan jää kaipaamaan mitään? Yhdyskunnat toimivat niin saumattomasti ehkä juuri siksi, että jokaisella on oma tehtävänsä osana suurempaa kokonaisuutta, ei ole yksilöllisiä päämääriä, urapolkuja, ikäkriisejä. Työläinen numero 5536 ei saa yhtenä päivänä päähänsä lähteä etsimään itseään "Tunne Kekosi" - kursseilta tai päätä aloittaa dieettiä, jota muut eivät tajua. Jos joku kuolee, tilalle tulee uusi. Erittämänsä hapon avulla muurahaiset haistavat, minne mennä. Ne eivät taida kyseenalaistaa asemaansa. Niiden ei tarvitse etsiä itseään, koska ne ovat kaikki muurahaisia. Yhteisö pitää ne koossa, kokonaisina ja tarpeellisina.

Meidän aikamme individualismi on niin pitkälle vietyä, että jokaisen on oltava jotakin jo itsessään. Tietenkin jokainen onkin, mutta eri asia on se, mikä on riittävän näkyvää tuntuakseen todelta, itselle tai muille. Sosiaalisen median ja ajatusta nopeamman tiedonvälityksen myrskyssä tuntuu siltä, että jalanjälkensä täytyy ehtiä painaa kaikkeen omalta tuntuvaan ennen kuin betoni kuivuu. Toisaalta jalka ei saa jäädä betoniin kiinnikään, paikoilleen ei saa jämähtää, sillä seuraavassa sekunnissa pallo on taas kääntynyt, ja kaikki näyttää yleisesti ja omastakin mielestä jo aivan toisenlaiselta.

Jokainen haluaa kuulua ja kuuluu erilaisiin joukkoihin, ympäristömme määrittää meitä kuin muurahaisia. Nykypäivänä olemme ilahduttavan vapaita valitsemaan joukkomme, oli kyse sitten koulusta, ammatista, fanijoukosta, aatesuunnasta tai kanta-asiakkuudesta kaupassa. Joka ikinen valintamme märittää meitä hieman, etupäässä itsellemme. Tärkeintä ei ole enää se, mitä äiti tai isoäiti tästä sanoisi, sillä meidät opetetaan alusta lähtien kuuntelemaan sydäntämme. Entä silloin, kun sydän ei ole vielä kunnolla oppinut puhumaan? Tai sillä on kokeileva valehtelukausi, niin kuin viisivuotiaalla? Entä silloin, kun jokin oma valinta tuntuu niin kaukaa haetulta, ettei tiedä, mitä sydän siihen sanoisi? Tai tajuaa rajusti, ettei pidäkään oman sydämensä mielipiteistä, että se onkin ihan tyhmä tyyppi.

Yksilöllistäminen on lähellä yksityisyyden korostamista. Minulle osastokierteestä tuttuja juttuja ovat tietojen luovuttamisen vaikeus ja henkilökohtainen koskemattomuus, johon liittyi esimerkiksi halauskielto osastolla (vaikka molemmat osapuolet olisivat sitä kaivanneet). Jonkin kaverini ala-asteella poika oli heilunut puukon kanssa, mutta opettajalla ei ollut oikeutta ottaa sitä hänen repustaan pois. Sama ongelma oli ilmeisesti ollut äskettäisessä tapauksessa, jossa perhekodissa nuoret tappoivat ohjaajan.

Yksityisyys ei ole kaukana yksinäisyydestä. Vähintään yhtä rankkaa kuin tulla estetyksi silloin, kun kerrankin tietää, mitä haluaa, on jäädä yksin silloin, kun ei tunne itseään tai sitä, mikä on oikein, mitä minä haluan tehdä tai kuka olla. Nuori kapinoi sääntöjä vastaan aina jotenkin, mutta psyykkisessä sairaudessa se on erityisen hallitsematonta, ristiriitaista ja haavoittavaa.
Esimerkiksi syömishäiriössä pää kääntyilee ainakin kolmeen suuntaan: on hoitotahon koulutettu tahto, sitten sairaat ajatukset, joiden neuvoja kuuntelemalla itsestään uskoo voivansa oppia pitämään sekä jossakin, se oikea minä, keskellä kasvuprosessia, kahden äänekkäämmän tietäjän väliin puristumassa.

Osastolla sääntöjen on oltava tiukat, mutta pelkät säännöt eivät luo turvaa. Itselleni muistan merkityksellisenä hetkenä osastolla sen, kun hoitokokouksessa olin niin loppu kaikkeen byrokratiaan, kylmiin ammattilaisiin, jotka katsovat yli ja samaa sairautta sairastaviin nuoriin, jotka luovat paikkaan oman pienoistodellisuutensa normeineen, että näyttelin ajautumista raivoisaan psykoosiin. Täydestä meni, vaikka kaiken aikaa olin tuskallisen tietoinen kaikesta, mitä tein. Kolme hoitajaa otti minut kiinnipitoon, sain raivota ja taistella, mutta en joutunut taistelemaan itseäni vastaan. Se ei ollut lämmin halaus, mutta tunne siitä, että tämän kerran muut tietävät paremmin, mikä minulle on hyväksi. Juuri siinä hetkessä minun ei tarvinnut itse vääntää kättä sen kanssa, mikä päässäni on sairauden sanelemaa ja mikä minuuteni oikkua, josta en halua hoitajien vallan vuoksi laskea irti.

Kosketus, kuunteleminen, katse. Niistä olen itse hyötynyt eniten, ne ovat kaikkien maailman olentojen yhteinen kieli. Mikään yksityisyydensuoja ei saisi viedä niitä meiltä. Joku muurahaislajikin tunnistaa toisensa hieromalla neniään vastakkain.

Minä olen huomannut tänä kesänä hyvin erilaisten, tuntemattomien ja tutumpien ihmisten kanssa työskennellessäni, että kolmella k:lla pärjää pitkälle. Aina ei tarvitse tietää, mikä toiselle on parhaaksi. Joskus riittää, että pysähtyy ja ottaa kiinni olkapäästä. Sinä olet siinä, minä olen tässä, elämä ei juokse meitä karkuun, aikaa on kyllä.

Tämä on ollut elämäni sosiaalisin ja itsenäistymisentäyteisin kesä tähän asti. Olen ollut aina menossa, ja jollen ole tiennyt, olen päättänyt selvittää, minne. Tämä kesä on antanut minulle niin paljon, että välillä mietin, mistä kaikesta repimällä voisin maksaa sille takaisin. Tajuan kyllä, päässäni, joka ei aivan suoraan ole yhteydessä sydämeen, ettei minun tarvitse. Tämä kesä on tehnyt minusta taas vahvemman, vaikka samaan aikaan se on menneisyyteni ja minuuteni monimutkaisuus harteillaan vaatinut niin suuria ponnistuksia, että olen välillä uuden kotini lattialla maatessani tosissani miettinyt, mitä ihmettä yhä teen täällä.

En ole saanut sitä selville, mutta tiedän, että paljon on vielä nähtävää, koettavaa, ymmärrettävää. En tosiaan ole vielä sanonut, tehnyt enkä tanssinut ilmoille kaikkea sitä, minkä tahdon. En edes tiedä sitä kaikea vielä, mutta minulla on aikaa selvittää.