Samaan aikaan, kun pelkää elämäänsä, voi haaveilla elävänsä. Ja samaan aikaan, kun tietää elävänsä, voi kyseenalaistaa itsensä.
Enää en vain haaveile elämästä, sillä sain sen kiinni osapuilleen puolitoista vuotta sitten taas, vaikken toisinaan olisi ikinä uskonut, nousin taikamaton reunalle harjoittelemaan kyydissä pysymistä. Mutta enää en, ehkä onneksi, osaa vain istua turvavöissä ja nauttia maisemista. Heti pitää nousta seisomaan ja kokeilla heiluttaa käsiä. Uskoa siipisulkien kasvamiseen ilman siipisulkasteroideja niin kauan, kunnes oikeasti pitäisi jaksaa lentää. Silloin pois näkyvistä tampattu pelko ponnahtaa takaisin kiristämään pipoa, kasvojen ihoa, rahaa pois vahvuuden pankista. Sellaiset taikamatot, jotka voisivat toimia kulkuvälineenä elävään elämään, ovat oikeasti vielä ihan tuotekehittelyvaiheessa ja vaarantavat yleistä liikenneturvallisuutta. On jokaisen oma asia, miten siipiään käyttää. Toisten elämiin ei saa jättää paperihaavoja. Tai ehkä saisi, eihän siihen kukaan kuole, mutta harmillisen usein siipiään ei jaksa nostaa edes omaa olemustaan leventääkseen. On kauheaa huomata vievänsä tilaa.
En itsekään pysy metaforieni perässä. Metafora on sanana aina kuulostanut minusta kolmiolääkkeeltä, jonka liikakäytöstä seuraa häilyväistä elämän ymmärtämisen hallusinointia. Nyt huomaan, että niinhän se kuulkaa juuri menee.
Hain aloituskappaleilla yhteyttä siihen oloon, joka tekee minuuteni investointikykyyn nähden ihan liian laajamittaista kaivuutyötä vatsanpohjassani. Joka kerta, kun yritän tarttua iloisiin häivähdyksiin, antaa päivilleni happea, kaivinkone kalahtaa johonkin sisäiseen kulmaan, rikkoo jotakin vuosien mittaan huonosti kasaan kyhättyä ja saa ahdistuksen tai surumielisyyden valumaan kurkusta palleaan kuin kananmunankeltuainen - liian tahmaisena pois kaavittavaksi. Näitä pieniä rikkoutumisia ei huomaa aina itsekään, mutta kun koko elämiseen käytettävä koneisto on äkkiä kuin sulavaa jäätelöä, henkinen pystyssä pysyminen hankaloituu. Syvällä oleva minäni elää ja on jatkuvassa näkymättömässä liikkeessä ilman, että minua on informoitu asiasta. Lisäksi se elää vain sisäisesti, kierii, kahnaa vastaan, humpsauttaa tietoisen minäni itsestään läpi heti, kun johonkin siinä yrittää nojata.
Kaivinkone keuhkojeni takana painaa paljon. Se vaikeuttaa niin etenemistä kuin pysähtymistä. Kaivaa ja kolistelee tilanteisiin uusia näkökulmia sellaisella vauhdilla, että tekee tosiaankin selväksi sen, miten minulla ei ole siihen ajokorttia. Siinä on äänenvaimentimet, se ei tee itsestään numeroa kuin kysyttäessä, ja silloinkin yhtä hätäisen huonosti kuin kuka tahansa, jolle annetaan kymmenen sekuntia aikaa selittää, miksi on, kuten on.
Minä olen yrittänyt ajattelemalla selvittää, miksi se on.
Hoitokokouksissa edellisessä elämässä minä keskityin vain vihaamaan kehoani. Ja vähän lääkäriä, joka määräsi ottamaan vähän lisää noita pillereitä, niin, että olemisen kehikkoni pieneni pienenemistään, tilani ajatella tiivistyi häkiksi, josta edes itku ei mahtunut ulos. Ja vähän ruokapöydässä istuvaa hoitajaa, joka toisteli vain, että ei riitä, kaavi. Ja vähän sitä ääntä, kun yöllä viereisessä huoneessa hypittiin tasajalkaa kolme tuntia, vaikka siitä lopulta kävi kielimässä Masterchefiä äänettömällä katsoville yöhoitajille. Se kaikki sivuviha oli sivutuotetta vihasta itseäni kohtaan, ainoastaan sitä kohtaan, mitä ei voi päästä pakoon. Oireita minimoimaan pyrkivä hoito tarjosi vihan kohteeksi rajoittamista harjoittavan tahon - ei kukaan, terve tai sairas, halua tulla rajoitetuksi kaikessa, mitä tekee. Minulla viha kehoani kohtaan kasvoi diagnosointikelpoiseksi vyyhdiksi, jota saattoi sitten vihata parantuakseen.
Fyysinen olemus on helppo kohde inholle, joka todellisuudessa liittyy siihen, mitä fyysisen sisälle jää. Tunteeseen siitä, ettei ikinä ehdi hyvittää maailmalle tai toisille ihmisille kaikkea sitä, mitä on velkaa, että on aina miinuksella, ei ikinä riitä, ja kehtaa vielä uupua omaan riittämättömyyteensä, väsyä rankaisemaan. Huoneessa salaa punnertaminen piti keskeyttää nopeasti, koska en halunnut romahtaa, kohdata heikkouttani. Vihasin itseäni lisää, koska pelkäsin niin vihaa, jota itseäni kohtaan tunsin, että yritin väistellä sitä, vaikka mielestäni olin sen ansainnut. Väistellä satuttamalla, kieltämällä, ritualisoimalla, ansaitsemalla - ja sitten taas välttämällä niitä kaikkia ja häpeämällä välttämistä. En hallinnut vihaa, joten yritin lepyttää sitä. Kun sille kumarsi, se löi niskaan, syytti selkärangattomaksi, vaati enemmän. Ja samaan aikaan häpesin sitä, miten saatoinkaan panna tuskani jonkin sellaisen syyksi, joka oli osa minua itseäni. Sehän on kuin syyttäisi karkkilakon raukeamisesta käsiään, jotka vain avasivat pussin.
Nyt siitä kaikesta on yli kaksi vuotta. Se on hyvin pienen ihmisen koko ikä. Sellaisen ihmisen, joka toivottavasti on kohdannut elämässään vielä enemmän kaikennieleviä tuoksuja kuin tuskaisuutta.
Nyt, kun siitä kaikesta on verrattain pitkä aika jo, siitä selviämisen aiheuttama hekuma alkaa haalistua. Muuttua kalvoksi, jonka läpi todelliset syyt hiljalleen ryhtyvät hahmottumaan. Samaan aikaan sitä pitää käsitellä varovasti, ettei jokin tylsymättä jäänyt piikki puhkaise kalvoa, vedä liiaksi takaisin vanhan syövereihin. Pitää pystyä pysymään etäällä.
Viha ei ole kadonnut minnekään. Viha on vahva sana, sanotaan, mutta se johtuu siitä, että se on myös vahva tunne. Joka kerta, kun ala-asteikäisenä sanoin vihaavani itseäni, minulle sanottiin hys, annettiin ymmärtää, etten ollut kokenut tarpeeksi vihatakseni tai toin itseäni liikaa esille, käytin kokooni nähden liian suuria sanoja, osoitin lapsellisuuteni. Tai niin minä sen tulkitsin. Olin kova tulkitsemaan yli ja negatiivisesti, vielä paljon enemmän kuin olen nyt. Mutta tulkinnoista seuraavat tunteet ovat tosia riippumatta siitä kuinka väärässä tai oikeassa tulkinta on.
Minussa on vihaa, se kohdistuu omiin kulmiini pääsemättä ulos, repii kivuliaita aukkoja keskittymiseen, kovettuu kimpaleiksi ja syöksyy ulos suusta väärissä paikoissa, ja minä pelkään sitä niin, että olen pukenut sen toisiin vaatteisiin, tunnistamattomaksi. Kamalan kalvavaksi häpeäksi kaikesta, mitä olen joskus sanonut, tehnyt, etenkin jättänyt tekemättä.
Häpeä on elämässäni saanut aikaan hyvittämisen tarpeen, ja saa usein, useamman mutkan kautta, yhä. Yhdeksänvuotiaana tajusin, että kotimme on sekainen ja likainen kasa verrattuna kavereideni perheiden sliipattuihin huoneistoihin, joiden lattioilla karvalankamatot keskustelevat siitä, onko pölyä oikeasti edes olemassa. Ryhdyin siivoamaan aina kun se oli mahdollista, tahdoin maksaa takaisin ne kahdeksan vuotta, joina olin vain levännyt laakereillani ja antanut vanhempieni sotkea. Koulun jälkeen pyöräilin kotiin siivoamaan keittiöstä isäni päivän aikaisen ruuanlaiton jäljet ennen kuin päästin kaverit kylään. Olin friikki, outo, pyysin kavereita olemaan pyörtymättä kotimme sekaisuuteen, puoliksi tosissani. Silloin se ei kuitenkaan vielä karkottanut ketään, he tahtoivat tulla kylään, vaikka jutellessani pyyhinkin pöytiä.
Siivoamisvimmani näkyvyys aiheutti tietysti joskus sen, että minusta oli helppo löytää kohta, johon tökätä. Ala-asteikäinen ihmisnaaras osaa olla julma, mutta vika lienee vastaanottajan tuntosarvissa, kun ne kommentit muistaa vielä tämän ikäisenä. Jouluaatonaattoiltana esimerkiksi, kun ryhdyin pesemään seiniä siksi, että kaverini kysyi, olinhan jo tehnyt sen. Heillä oli kuulemma tehty jo viikko sitten, ja katto myös.
Neljännellä luokalla keksin, että kuntoni, liikunnannumeroni ja motoriikkani olivat kammottava kuolio kaikkiin ikäisiini verrattuna, liikunnanopettajani sanoi, että "skarppaamalla" voisin nostaa numeroani, luin tilastoja ja Hesarin vieraskynäkirjoituksista lasten liikuntasuosituksia, kuuntelin sukulaisteni suorituksia ja häpesin kamalasti. Ryhdyin kiireellä lyhentämään kymmenen vuoden mittaista moraalivelkaa lapsuudesta, jona olin aina arkisin syönyt jäätelöä, kuvitellut omiani ja leikkinyt kynillä presidentin vastaanottoa koripallotreenien sijaan, kuvitellut olevani lentolisko osallistumatta välituntihippaan.
Lähdin starttiviivalta kymmenen vuotta myöhässä, ryhdyin treenaamaan järjestelmällisesti ainoilla tuntemillani keinoilla, asettamalla sääntöjä, joista joustaminen oli anteeksiantamatonta. Yhtä anteeksiantamatonta kuin kaikki ne tekemäni vääryydet, joiden sain kuulla hajottaneen ystävyyssuhteeni päiväkodissa, ala-asteella ja yläasteella. "Jos et sä ite tiiä, mitä sun pitää pyytää anteeks, niin mä en sitä sulle kerro." Opettelin kaikilla osa-alueilla mukautumaan vallitsevaan tilanteeseen, pyytämään tulkitsemaltani ilmapiiriltä lupaa kaikkeen, mitä tein. Arvailemaan, mikä on sopivaa, mikä kannattaa, mikä lyhentää ihmisyyteni velkaa parhaiten, vie minut lähemmäs sitä rajaa, jonka jälkeen olen sujut ja saan tehdä virheitä niin kuin muutkin.
Liikuntapakko oli yksinäinen, viisivuotinen tie. Aina lääkärin määräämistä juoksukielloista vatsalihasliikkeiden selkään jättämien ruhjeiden johdosta esitettyyn pahoinpitelyepäilyyn ja lopulta ensimmäisenä sydänmonitoriyönä vastaanotettuun yöhoitajan kommenttiin: "Saa nähä, ootko aamulla hengissä, mutta itepähän olet tämän aiheuttanu." Se kommentti ei kauheasti satuttanut, lähinnä todisti minulle hetkellisesti, että ainakin olin yrittänyt tehdä tarpeeksi.
Yläasteen alkuun mennessä olin menettänyt ne ennen seurastani kiinnostuneet kaverit, joiden seurasta olin kohteliaasti kieltäytynyt, koska minun täytyi urheilla. En saanut tehdä mitään kivaa, ennen kuin olin edes hetkellisesti urheillut itseni niiden tasolle, joilla ei ollut löysäilyvelkaa lyhennettävänään. Koskaan en vihannut tai pitänyt inhottavina itseäni löysäilevämpiä nuoria, syy sotakorvauksien maksamiselle lapsuuden laiskuudesta oli vain pelko siitä, että yhtäkkiä olisin jotenkin virallisesti huono ihminen, kaiken kansan edessä aukottomasti keskitason alapuolella - vieläkään en osaa selittää, missä oli korvausteni kuvitteellinen vastaanottaja. Pelkäsin, että kansanterveydellisen vastuuni ohittamalla ja huonoksi ihmiseksi leimautumalla löytäisin itseni tilanteesta, jossa repussani on yhä vähemmän koukkuja ihmisille heiteltäviksi, kiinnostavia ystävyyskonvehteja ihmissuhteen aloittajiksi. Lopulta ystävät eivät enää vaivautuneet ottamaan yhteyttä, minkä ymmärrän vallan hyvin. Minä yritin roikkua heidän perässään yläasteen ajan, jopa osastolta käsin, sitten luovutin.
Nyt urheilupakkoa ei enää ole, siihen liittyvä ahdistus on yhtä tiessään kuin kykyni olla kavereiden kanssa, syventää tuttavuutta. Siivouksen ja urheilun täyttämät vuodet jättivät varjoonsa kaverisuhteet. Lukiossa olen alkanut elvyttää, paremmin kuin hallituksemme moneen vuoteen, mutta se vie kauheasti energiaa. En osaa olla chillisti ystäviksi toivomieni ihmisten seurassa, yläasteella yrittämättömyys teki minusta näkymättömän. Piti ehtiä huutaa väliin, että tuli kuulluksi. Joskus sen tein, mutta läppäni lensivät liikaa ohi kohteestaan, ikkunasta ulos.
Vanhan ajattelumallini mukaan olen miinuksella keskivertoihmisen ystävyyskokemuksista, ryhmähengestä, bileistä, uskoutumisesta, luottamuksesta ja nuoruuden hulluudesta. Vanhan ajattelumallin mukaan nyt olisi jo kiire alkaa hyvittää. Mutta toisin kuin siivotessa ja urheillessa, kaverikokemuksia ei voi "suorittaa itsenäisesti". Ja toisin kuin kahta edellistä, tätä minä en halua suorittaa äkkiä pois alta, velvollisuudentunnosta. Ystävyyden ja yhteenkuuluvuuden kokemuksiin minä haluaisin jäädä olemaan, hengaamaan, kehittymään kaverina ja ennen kaikkea vaan elämään, rennosti. Uskon, että olisin ystävänä mainio, jos en kokisi kanssakäymistä kuin performanssina, jossa täytyy aina olla parhaimmillaan, aina tarjota jotain uutta hauskaa ja kiinnostavaa, ettei toinen osapuoli kyllästy tai koe hukkaavansa aikaa.
Olen jännittyneessä tilassani kivulias kokonaisuus, satutan itseni, minne menenkin. Kaikki ulkopuolelta tuleva satuttaa, koska asennoitumiseni on näin vääntynyt. Kukaan ei tunne oloaan luontevaksi, kun seurassa on kylmä, esiintymään pyrkivä, säikky kivi. Yhdeksänvuotiaasta asti olen puolittain todistellut elämääni kuvitteellisille televisokameroille, valmistautunut siihen, että jos ovi aukeaa ja kuvausryhmä ryntää sisään, voin perustella koko universumille, miksi olen juuri nyt juuri näin ja mitä kaikkea kunnollista olen tänään tehnyt, eikä kukaan sitten voi alkaa vihata minua.
Eikä minua kukaan vihaakaan. Sen tiedän, sitä minulle on aina sanottu. Mutta uskoakseni olisi jopa helpompaa, jos pari tyyppiä vihaisikin, mutta en jossakin syvällä, itsearvostukseni kyljessä, vihaisi näin kovasti itse. Silloin voisin kohottaa leukaani ja tuntea itseni vahvaksi ja arvokkaaksi muulloinkin kuin vain silloin joskus, kun ilta on väreistä raskas ja tuuli kirmaa pakokaasuja korkemmalle.
Elämä on elokuvaa, se on vain täysin leikkaamaton versio, jonka lomassa huippuhetket kelluvat. Sen juonen vetävyydellä ei myöskään yritetä tehdä rahaa. Elämänsä elokuvaa ei koskaan pääse esittämään täysille katsomoille, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö sitä kannattaisi itse katsoa loppuun. Tai etteikö musiikki kuulokkeissa auttaisi joskus tajuamaan, että nyt kamera loittonee ja minä kävelen, hetki on eeppisen merkityksellinen, selvisin, tästäkin.
And the episode continues.
En itsekään pysy metaforieni perässä. Metafora on sanana aina kuulostanut minusta kolmiolääkkeeltä, jonka liikakäytöstä seuraa häilyväistä elämän ymmärtämisen hallusinointia. Nyt huomaan, että niinhän se kuulkaa juuri menee.
Kaivinkone keuhkojeni takana painaa paljon. Se vaikeuttaa niin etenemistä kuin pysähtymistä. Kaivaa ja kolistelee tilanteisiin uusia näkökulmia sellaisella vauhdilla, että tekee tosiaankin selväksi sen, miten minulla ei ole siihen ajokorttia. Siinä on äänenvaimentimet, se ei tee itsestään numeroa kuin kysyttäessä, ja silloinkin yhtä hätäisen huonosti kuin kuka tahansa, jolle annetaan kymmenen sekuntia aikaa selittää, miksi on, kuten on.
Minä olen yrittänyt ajattelemalla selvittää, miksi se on.
Hoitokokouksissa edellisessä elämässä minä keskityin vain vihaamaan kehoani. Ja vähän lääkäriä, joka määräsi ottamaan vähän lisää noita pillereitä, niin, että olemisen kehikkoni pieneni pienenemistään, tilani ajatella tiivistyi häkiksi, josta edes itku ei mahtunut ulos. Ja vähän ruokapöydässä istuvaa hoitajaa, joka toisteli vain, että ei riitä, kaavi. Ja vähän sitä ääntä, kun yöllä viereisessä huoneessa hypittiin tasajalkaa kolme tuntia, vaikka siitä lopulta kävi kielimässä Masterchefiä äänettömällä katsoville yöhoitajille. Se kaikki sivuviha oli sivutuotetta vihasta itseäni kohtaan, ainoastaan sitä kohtaan, mitä ei voi päästä pakoon. Oireita minimoimaan pyrkivä hoito tarjosi vihan kohteeksi rajoittamista harjoittavan tahon - ei kukaan, terve tai sairas, halua tulla rajoitetuksi kaikessa, mitä tekee. Minulla viha kehoani kohtaan kasvoi diagnosointikelpoiseksi vyyhdiksi, jota saattoi sitten vihata parantuakseen.
Fyysinen olemus on helppo kohde inholle, joka todellisuudessa liittyy siihen, mitä fyysisen sisälle jää. Tunteeseen siitä, ettei ikinä ehdi hyvittää maailmalle tai toisille ihmisille kaikkea sitä, mitä on velkaa, että on aina miinuksella, ei ikinä riitä, ja kehtaa vielä uupua omaan riittämättömyyteensä, väsyä rankaisemaan. Huoneessa salaa punnertaminen piti keskeyttää nopeasti, koska en halunnut romahtaa, kohdata heikkouttani. Vihasin itseäni lisää, koska pelkäsin niin vihaa, jota itseäni kohtaan tunsin, että yritin väistellä sitä, vaikka mielestäni olin sen ansainnut. Väistellä satuttamalla, kieltämällä, ritualisoimalla, ansaitsemalla - ja sitten taas välttämällä niitä kaikkia ja häpeämällä välttämistä. En hallinnut vihaa, joten yritin lepyttää sitä. Kun sille kumarsi, se löi niskaan, syytti selkärangattomaksi, vaati enemmän. Ja samaan aikaan häpesin sitä, miten saatoinkaan panna tuskani jonkin sellaisen syyksi, joka oli osa minua itseäni. Sehän on kuin syyttäisi karkkilakon raukeamisesta käsiään, jotka vain avasivat pussin.
Nyt siitä kaikesta on yli kaksi vuotta. Se on hyvin pienen ihmisen koko ikä. Sellaisen ihmisen, joka toivottavasti on kohdannut elämässään vielä enemmän kaikennieleviä tuoksuja kuin tuskaisuutta.
Nyt, kun siitä kaikesta on verrattain pitkä aika jo, siitä selviämisen aiheuttama hekuma alkaa haalistua. Muuttua kalvoksi, jonka läpi todelliset syyt hiljalleen ryhtyvät hahmottumaan. Samaan aikaan sitä pitää käsitellä varovasti, ettei jokin tylsymättä jäänyt piikki puhkaise kalvoa, vedä liiaksi takaisin vanhan syövereihin. Pitää pystyä pysymään etäällä.
Viha ei ole kadonnut minnekään. Viha on vahva sana, sanotaan, mutta se johtuu siitä, että se on myös vahva tunne. Joka kerta, kun ala-asteikäisenä sanoin vihaavani itseäni, minulle sanottiin hys, annettiin ymmärtää, etten ollut kokenut tarpeeksi vihatakseni tai toin itseäni liikaa esille, käytin kokooni nähden liian suuria sanoja, osoitin lapsellisuuteni. Tai niin minä sen tulkitsin. Olin kova tulkitsemaan yli ja negatiivisesti, vielä paljon enemmän kuin olen nyt. Mutta tulkinnoista seuraavat tunteet ovat tosia riippumatta siitä kuinka väärässä tai oikeassa tulkinta on.
Minussa on vihaa, se kohdistuu omiin kulmiini pääsemättä ulos, repii kivuliaita aukkoja keskittymiseen, kovettuu kimpaleiksi ja syöksyy ulos suusta väärissä paikoissa, ja minä pelkään sitä niin, että olen pukenut sen toisiin vaatteisiin, tunnistamattomaksi. Kamalan kalvavaksi häpeäksi kaikesta, mitä olen joskus sanonut, tehnyt, etenkin jättänyt tekemättä.
Häpeä on elämässäni saanut aikaan hyvittämisen tarpeen, ja saa usein, useamman mutkan kautta, yhä. Yhdeksänvuotiaana tajusin, että kotimme on sekainen ja likainen kasa verrattuna kavereideni perheiden sliipattuihin huoneistoihin, joiden lattioilla karvalankamatot keskustelevat siitä, onko pölyä oikeasti edes olemassa. Ryhdyin siivoamaan aina kun se oli mahdollista, tahdoin maksaa takaisin ne kahdeksan vuotta, joina olin vain levännyt laakereillani ja antanut vanhempieni sotkea. Koulun jälkeen pyöräilin kotiin siivoamaan keittiöstä isäni päivän aikaisen ruuanlaiton jäljet ennen kuin päästin kaverit kylään. Olin friikki, outo, pyysin kavereita olemaan pyörtymättä kotimme sekaisuuteen, puoliksi tosissani. Silloin se ei kuitenkaan vielä karkottanut ketään, he tahtoivat tulla kylään, vaikka jutellessani pyyhinkin pöytiä.Siivoamisvimmani näkyvyys aiheutti tietysti joskus sen, että minusta oli helppo löytää kohta, johon tökätä. Ala-asteikäinen ihmisnaaras osaa olla julma, mutta vika lienee vastaanottajan tuntosarvissa, kun ne kommentit muistaa vielä tämän ikäisenä. Jouluaatonaattoiltana esimerkiksi, kun ryhdyin pesemään seiniä siksi, että kaverini kysyi, olinhan jo tehnyt sen. Heillä oli kuulemma tehty jo viikko sitten, ja katto myös.
Neljännellä luokalla keksin, että kuntoni, liikunnannumeroni ja motoriikkani olivat kammottava kuolio kaikkiin ikäisiini verrattuna, liikunnanopettajani sanoi, että "skarppaamalla" voisin nostaa numeroani, luin tilastoja ja Hesarin vieraskynäkirjoituksista lasten liikuntasuosituksia, kuuntelin sukulaisteni suorituksia ja häpesin kamalasti. Ryhdyin kiireellä lyhentämään kymmenen vuoden mittaista moraalivelkaa lapsuudesta, jona olin aina arkisin syönyt jäätelöä, kuvitellut omiani ja leikkinyt kynillä presidentin vastaanottoa koripallotreenien sijaan, kuvitellut olevani lentolisko osallistumatta välituntihippaan.
Lähdin starttiviivalta kymmenen vuotta myöhässä, ryhdyin treenaamaan järjestelmällisesti ainoilla tuntemillani keinoilla, asettamalla sääntöjä, joista joustaminen oli anteeksiantamatonta. Yhtä anteeksiantamatonta kuin kaikki ne tekemäni vääryydet, joiden sain kuulla hajottaneen ystävyyssuhteeni päiväkodissa, ala-asteella ja yläasteella. "Jos et sä ite tiiä, mitä sun pitää pyytää anteeks, niin mä en sitä sulle kerro." Opettelin kaikilla osa-alueilla mukautumaan vallitsevaan tilanteeseen, pyytämään tulkitsemaltani ilmapiiriltä lupaa kaikkeen, mitä tein. Arvailemaan, mikä on sopivaa, mikä kannattaa, mikä lyhentää ihmisyyteni velkaa parhaiten, vie minut lähemmäs sitä rajaa, jonka jälkeen olen sujut ja saan tehdä virheitä niin kuin muutkin.
Liikuntapakko oli yksinäinen, viisivuotinen tie. Aina lääkärin määräämistä juoksukielloista vatsalihasliikkeiden selkään jättämien ruhjeiden johdosta esitettyyn pahoinpitelyepäilyyn ja lopulta ensimmäisenä sydänmonitoriyönä vastaanotettuun yöhoitajan kommenttiin: "Saa nähä, ootko aamulla hengissä, mutta itepähän olet tämän aiheuttanu." Se kommentti ei kauheasti satuttanut, lähinnä todisti minulle hetkellisesti, että ainakin olin yrittänyt tehdä tarpeeksi.
Yläasteen alkuun mennessä olin menettänyt ne ennen seurastani kiinnostuneet kaverit, joiden seurasta olin kohteliaasti kieltäytynyt, koska minun täytyi urheilla. En saanut tehdä mitään kivaa, ennen kuin olin edes hetkellisesti urheillut itseni niiden tasolle, joilla ei ollut löysäilyvelkaa lyhennettävänään. Koskaan en vihannut tai pitänyt inhottavina itseäni löysäilevämpiä nuoria, syy sotakorvauksien maksamiselle lapsuuden laiskuudesta oli vain pelko siitä, että yhtäkkiä olisin jotenkin virallisesti huono ihminen, kaiken kansan edessä aukottomasti keskitason alapuolella - vieläkään en osaa selittää, missä oli korvausteni kuvitteellinen vastaanottaja. Pelkäsin, että kansanterveydellisen vastuuni ohittamalla ja huonoksi ihmiseksi leimautumalla löytäisin itseni tilanteesta, jossa repussani on yhä vähemmän koukkuja ihmisille heiteltäviksi, kiinnostavia ystävyyskonvehteja ihmissuhteen aloittajiksi. Lopulta ystävät eivät enää vaivautuneet ottamaan yhteyttä, minkä ymmärrän vallan hyvin. Minä yritin roikkua heidän perässään yläasteen ajan, jopa osastolta käsin, sitten luovutin.
Nyt urheilupakkoa ei enää ole, siihen liittyvä ahdistus on yhtä tiessään kuin kykyni olla kavereiden kanssa, syventää tuttavuutta. Siivouksen ja urheilun täyttämät vuodet jättivät varjoonsa kaverisuhteet. Lukiossa olen alkanut elvyttää, paremmin kuin hallituksemme moneen vuoteen, mutta se vie kauheasti energiaa. En osaa olla chillisti ystäviksi toivomieni ihmisten seurassa, yläasteella yrittämättömyys teki minusta näkymättömän. Piti ehtiä huutaa väliin, että tuli kuulluksi. Joskus sen tein, mutta läppäni lensivät liikaa ohi kohteestaan, ikkunasta ulos.Vanhan ajattelumallini mukaan olen miinuksella keskivertoihmisen ystävyyskokemuksista, ryhmähengestä, bileistä, uskoutumisesta, luottamuksesta ja nuoruuden hulluudesta. Vanhan ajattelumallin mukaan nyt olisi jo kiire alkaa hyvittää. Mutta toisin kuin siivotessa ja urheillessa, kaverikokemuksia ei voi "suorittaa itsenäisesti". Ja toisin kuin kahta edellistä, tätä minä en halua suorittaa äkkiä pois alta, velvollisuudentunnosta. Ystävyyden ja yhteenkuuluvuuden kokemuksiin minä haluaisin jäädä olemaan, hengaamaan, kehittymään kaverina ja ennen kaikkea vaan elämään, rennosti. Uskon, että olisin ystävänä mainio, jos en kokisi kanssakäymistä kuin performanssina, jossa täytyy aina olla parhaimmillaan, aina tarjota jotain uutta hauskaa ja kiinnostavaa, ettei toinen osapuoli kyllästy tai koe hukkaavansa aikaa.
Olen jännittyneessä tilassani kivulias kokonaisuus, satutan itseni, minne menenkin. Kaikki ulkopuolelta tuleva satuttaa, koska asennoitumiseni on näin vääntynyt. Kukaan ei tunne oloaan luontevaksi, kun seurassa on kylmä, esiintymään pyrkivä, säikky kivi. Yhdeksänvuotiaasta asti olen puolittain todistellut elämääni kuvitteellisille televisokameroille, valmistautunut siihen, että jos ovi aukeaa ja kuvausryhmä ryntää sisään, voin perustella koko universumille, miksi olen juuri nyt juuri näin ja mitä kaikkea kunnollista olen tänään tehnyt, eikä kukaan sitten voi alkaa vihata minua.
Eikä minua kukaan vihaakaan. Sen tiedän, sitä minulle on aina sanottu. Mutta uskoakseni olisi jopa helpompaa, jos pari tyyppiä vihaisikin, mutta en jossakin syvällä, itsearvostukseni kyljessä, vihaisi näin kovasti itse. Silloin voisin kohottaa leukaani ja tuntea itseni vahvaksi ja arvokkaaksi muulloinkin kuin vain silloin joskus, kun ilta on väreistä raskas ja tuuli kirmaa pakokaasuja korkemmalle.
Elämä on elokuvaa, se on vain täysin leikkaamaton versio, jonka lomassa huippuhetket kelluvat. Sen juonen vetävyydellä ei myöskään yritetä tehdä rahaa. Elämänsä elokuvaa ei koskaan pääse esittämään täysille katsomoille, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö sitä kannattaisi itse katsoa loppuun. Tai etteikö musiikki kuulokkeissa auttaisi joskus tajuamaan, että nyt kamera loittonee ja minä kävelen, hetki on eeppisen merkityksellinen, selvisin, tästäkin.
And the episode continues.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti