Maijaa päivitetään...

Nyt on hyvä.

Oikein hyvä. Kaikki alkaa pikkuhiljaa lumpsahdella kohdalleen.

Minä jouduin sairaalaan. Melkeinpä oitis viimeisimmän postauksen kirjoitettuani. Sydämeni on viisas, viisaampi kuin minä itse, se päätti pistää stopin tälle pelleilylle. Äitini, joka osaa myös olla viisas hetkittäin, aina, kun muistaa hengittää ja ajatella ohi hysteeristen pisteiden, vei minut päivystykseen ja nuori, vähän palsternakannäköinen mieslääkäri otti minulta EKG:n ja passitti pyörätuolilla piuhoihin.

Siellä, piuhoissa, minä viihdyin kaksi viikkoa. Aika pian ihana lääkärini kuitenkin vapautti minut monitoroinnista päiväajaksi, ja kun aterioitani suurennettiin, sain luvan myös pieneen ulkoiluun ja päivälomiin kotona.

Päivälomalla olen nytkin. Palata pitäisi yhdeksään mennessä, iltapalalle. Ensi tiistaina minun on tarkoitus siirtyä kotiin kokonaan ja aloittaa uusi, järkevä elämäni. Odotan sitä innolla.

Minulla on uusi, minua ja ajatuksiani kuunnellen toteutettu ateriasuunnitelma, jota olen sitoutunut noudattamaan. Minulla on monta iloista käsityötä kesken ja ihan loistava turvaverkko, joka pitää minut tolpillani. Tai siis itsehän minun se työ on tehtävä, tiedetään, mutta on mukava, että selän takana on joku taskulampun kanssa vähän viitoittamassa, mistä on turvallisinta mennä.

Minä olen tapani mukaan käynyt pitkiä keskusteluja niin ravitsemusterapeutin, fysioterapeutin, askarteluohjaajan, lääkärin, politapaajani, vanhempieni kuin sisarustenikin kanssa (koiraa unohtamatta). Siitä kaikesta on ollut paljon hyötyä. Tiedän taas, mitä haluan, vaikka pelko rapsutteleekin takaraivoani yhä kaarevilla kynsillään.

Tiedän, kuka olen. Ainakin melkein. Kuten viisas fysioterapeuttini totesi, ei minulla ole huono itsetunto, olen vain tavattoman herkkä. Aistin asioiden miljoona puolta ja pohdin ne puhki ja pääni pyörälle. Otan helposti itseeni. Otan kopiot toisten ihmisten katseista ja puolihuolimattomista huomautuksista, ja liimaan ne rintakehäni sisäpintaan, sydämelle peilattaviksi. Sitten sydän väsyy, käpertyy itseensä ja ryhtyy lyömään liiaksi verkkaan niin, että lääkärit huolestuvat.

Tietysti tähän vaikutti syöminen. Mekaanisesti, teknisesti, huono syöminen ajoi minut tähän. Vaan ei, kyllä se meni niin, että kaikki muu ajoi minut syömättömyyteen. Se oli turva, pelastusrengas. Minä pelkäsin liiaksi elämää; koulua, liikuntaa, ihmissuhteita, ruokaa, vaatimuksia, velvoitteita. Sitten minut kopattiin kuin kääröksi, vaihteeksi valkoiseen huoneeseen vähän latautumaan.

Tähän täytyy tulla muutos. Ei joka vuosi voi päättyä samaan jamaan, philipsin piipitykseen, nallenmuotoisiin lätkiin rinnassa. Totta kai siinä on hyvätkin puolensa, pysähtymisessä ja rauhoittumisessa. Käsityöt ehtii tehdä valmiiksi ja joulukortit askarrella. Mutta kun opiskellakin pitäisi. Elääkin pitäisi. Uskaltaa pitäisi.

Ei muuten, mutta kun minä pelkään tuota pitäisi. Täytyisi. Edellytetään.

Mitä minulta, viisitoistavuotiaalta Maija Meikäläiseltä pöllökuosinen pyjama yllään, mitä minulta edellytetään?

Täytyy syödä. Siitä lähdetään.Tämän ikäisen pitää jo osata syödä itse.