Suuri Oivallus

Otsikossa en puhu nyt Pågenin leivästä, vaikka herkullisuudessaan sekin varmaan ansaitsisi oman postauksen.

Mulla vois olla ja varmaan onkin parempaa tekemistä. Jostakin syystä en vaan saa nyt väännettyä itseäni käsitöiden pariin, vaikka joulu lähestyykin koko ajan.

En jaksa, ja se on ihan fine. Olen laiska, mutta sekin on ihan fine. Olen, mikä olen.

Sunnuntaina leivottiin piparkakkuja rakkaan ystävän kanssa ja soitettiin sitä samaa joululevyä, jota meillä kotona on soitettu suurin piirtein syntymästäni lähtien. Isä on syönyt jo melkein koko kulhollisen ja itsekin nappasin hetken mielijohteesta äsken yhden. Nyt on joulu, mitä väliä.

En myöskään mitannut välipalan muromäärää desimitalla, vaan huljautin reilulla kädellä kulhoon niin kuin tavallinen ihminen. Saattoi siihen tulla muutama ylimääräinen. Mutta ainakaan ei jäänyt alle.

Tiedän kyllä, miltä tämä jatkuva todistelu teistä vaikuttaa. Minä olen kuin pieni heinäsirkkavauva, joka on vasta oppinut hyppimään ja kinuaa äidiltä kehuja joka käänteessä. "Katsokaa kaikki, minä osaan!"

Tai sitten sellainen perinteinen anoreksiamaailman mukaparantuja, joka ottaa valokuvia todellisuudessa kaverin syömistä kermaleivoksista ja paasaa blogissaan siitä, kuinka kertyvät kilot ahdistavat, vaikka todellisuudessa kiloja ropiseekin ihan toiseen suuntaan. Tiedän. Minä hommasin itseni sairaalaan. Mutta hommasin myös itseni sieltä ulos!

Tiedän, että tätä ei olisi ehkä kannattanut vetää näin pohjanmaan kautta. Mutta minä olen hyvin joko tai - tyyppinen ihminen. Kaikki tai ei mitään. Siitäkin olisi hyvä opetella eroon. Kaikki ei ole niin mustavalkoista.

Minä muistan, kenties vähän hämärästi, mitä mielessäni pari viikkoa sitten liikkui. Mitä vatsassani liikkui. Minä koen kaiken vatsani kautta, pelon, surun, ilon, hämmennyksenkin.

Minä muistan sen jäytävän pelon. Kylmät, vatsani sisään kiertyvät kettingit, jotka kolisivat limakalvoja vasten ja nostivat pakkasen ruokatorveen ja sitä kautta aivoihin. Minä pelkäsin, ja pelkään yhä. Mutta olen päättänyt taistella pelkoa vastaan. Askel kerrallaan.

Minä näin kaksi vaihtoehtoa. Joko sen elämäniloisen, huolettoman, vähän rämäpäisen tytön, joka urheili mielellään ja paljon, voitti pojatkin kädenväännössä ja Cooperissa ja saattoi syödä viisi kasvispihviä muusilla ja pyytää jälkiruuaksi jäätelöä lihomatta mihinkään, koska yksinkertaisesti ELI niin täysillä. Tai sitten sen omaa varjoaan pelkäävän pikku hissukan, joka häviää seinäpaperiin ja jonka selkänikamat työntyvät ulos kuin peukaloiselle rappusiksi, sen, joka ei uskalla syödä, liikkua, tuskin ajatellakaan.

Nyt katson äsken kirjoittamaani kappaletta ja pysähdyn, sormet näppäimistöllä, makunsa luovuttanut purkka oikeassa poskessa. Vielä ehkä viikko sitten olisin kirkkaalla äänellä todennut, että molemmissa vaihtoehdoissa on hyvätkin puolensa, mutta että teen kaikkeni, jotta vielä jonakin päivänä olisin se ensiksi mainittu tyttö.

Nyt näen edessäni kuin laaksollisen ihmisiä. Persoonia. Heitä on pitkiä, lyhyitä, pyöreitä, soikeita, vinoja. Vaatimattomia, rehvakkaita, oman tiensä löytäneitä ja vielä vähän eksyneitä. Silti kaikilla on yhteinen nimittäjä. He ovat kaikki kauniita, erilaisilla tavoilla. He ovat kaikki olemassa ja arvokkaita.

Kun minä katson heitä, kaksi edellä mainittua tyttöä kuin laskeutuvat pilviltään ja häipyvät heidän joukkoonsa. Minä näen tytöt yhä, mutta heidän merkityksensä on vähentynyt. Hekin ovat vain ihmisiä. Maailma ei jakaudu kahtia heidän taakseen, persoonia on muitakin. Miljoonia muita.

Samalla tajuan, etten minä ole kumpikaan heistä. Minä olen nauttinut urheilusta vilpittömästi vain aika harvoin, niinä ohikiitävinä hetkinä uintitreeneissä tai mahtavalla juoksulenkillä, tanssiessa tai pulkkamäessä. Minä en ole koskaan elänyt liikunnalle, koska olen aina osittain pelännyt sitä.
Mutta en minä ole tuo hento keijukainenkaan. En tietenkään fyysisesti, mutta en kyllä muutenkaan. Minä en ole koskaan täysin heittäytynyt muiden käsivarsille. En ole luopunut omista ajatuksistani tai arvoistani, en ole pelännyt omaa oikeudentuntoani tai sitä, kuka olen ja mihin pystyn. En todella.

Minä en vielä tiedä, kuka noista miljoonista itse asiassa olenkaan, mutta ei minun tarvitsekaan sitä tietää. Minä elän, niin hetkessä kuin mahdollista ja katson, mihin matka vie.

Minä en ole sen ihmeellisempi kuin kukaan muukaan. Enkä sen huonompi.

Minä olen Maija.