Lokakuun viimeinen

Moikkelis!

Avasin tekstieditorin eilenkin ja rupesin väsäämään jotain novellia pakasteherneistä ja pakkastuulesta, runoelmia, jotka kutoutui kertomukseksi köyhyydestä. En sitten kuitenkaan jaksanut paneutua siihen, vaan suljin koko roskan. En myöskään saanut aikaiseksi mitään postausta, vaan menin nukkumaan sohvalle. Mä olen hyvä makaamaan sohvalla.

Tänään on ollut kylmä. Olin neljättä päivää TET:issä koirapäiväkodissa. Aamulla oli poli ja illalla olisi ollut vielä sirkuskoulu, mutta sinne en TETin takia ehtinyt. :(

Koirapäiväkodissa on ollut ihan mukavaa. Vaikka tehtäviin kuuluu vain ulkoiluttaa koiria ja sitten istua vieressä ja katsoa, kun ne nukkuvat, on haasteitakin riittänyt. Koirat ovat kaikki erilaisia ja jokaisella niistä on omat oikkunsa. Eilen ulkoilutin naskalihampaista pentua ja se oli innostuksissaan syödä minulta sormet. Älähdin, ja ohikulkenut metrinmittainen täti tokaisi siihen, että: "Hyvä, syö vaan sen sormet, sen se on ansainnutkin!" Mä en ikävä kyllä keksinyt mitään vastaukseksi.

Tänään ulkoilutin mm. mustaa labbista, jolla oli iso leikkausside vatsan ympärillä, irlanninsetteriä, joka ei vilkaissutkaan minuun koko matkan aikana, vaikka heittelin nakkeja sen kuonoa päin ja käytin koko näyttelijänrepertuaarini sen innostamiseen sekä toista mustaa labbista, joka puhui vain saksaa. Keskustelimme säästä. Noei. Mutta se totteli oikein hienosti, kunhan vain ensin älysin ääntää sen nimen oikein. Ei Selma, kuten kaulapannassa luki. Zelmah.

Tomaatittomuus kyrpii. Tällä viikolla ei juuri ole ollut varaa vihanneksiin. Onneksi lähellä asuva veljeni sentään lainasi isälle vähän kaljarahaa eilen, kun minun säästöpossustani loppuivat viisisenttiset. Tänään isäkin on joutunut ryystämään valkoista teetä.
 Elämme viisisenttisillä vielä huomisaamuun asti. Kuun loppu, kuun loppu. Onneksi huomenna rahahanat aukeavat, kuten isä sanoo. Kaljahanat, minä tokaisin, ja isä sanoi, että monien muiden lahjojeni ohella olen taitava heittelemään lakonisia huomautuksia.

Hehee. Viime postaukseni taisi aiheuttaa jonkinlaisen sisarellisen tunnemyrskyn sisaruksissani. Minuun otettiin yhteyttä facebookissa ja isääkin kai sätittiin hieman. Te olette kullannuppuja. Mutta kyllä minä kiitos pärjään, vaikka välillä verbaliikkani heittääkin kuperkeikkaa. Elämä on kovaa ja kuhmuraista, mutta siitä selvitään. Maailmassa on niin paljon kaunista ja hyvää. Minun mielestäni on kamalan surullista, kun ihmiset masentuvat ja kyynistyvät vanhetessaan. Nuoruuden rankat kokemukset kasataan betonilaatoiksi selkäreppuun ja kaikkea ryhdytään katsomaan 'elämänkokemuksen' läpi. Jos elämänkokemus tarkoittaa sitä, ettei elämässä enää nähdä juuri muuta hyvää kuin Ikean lihapullien hinta-laatusuhde, niin silloin mennään metsään. Jokaisella on oikeus olla onnellinen. Jokaisella on oikeus nauttia omasta elämästään menneisyyden haamuista huolimatta. Minusta on surullista, että niin monet antavat menneisyytensä vaikuttaa elämänsä kulkuun. Erityisesti silloin, kun menneisyyden kauhut ovat antavinaan jollekin luvan käyttäytyä huonosti. Syitä voi olla monia, oikeutuksia ei niinkään.

Nyt isä ja veli ovat saunassa, äiti vie koiran ulos pimeään ja minä syön vaihteeksi salmiakkipurkkaa ja haaveilen tomaateistani. Taistelen sitä vellovaa riittämättömyyden tunnetta vastaan, joka väijyy mieleni reunamilla kuin sumu. En tahdo eksyä.

Vaikeaa se on. Tänään koirapäiväkodissa kaksi muuta tettiläistä keskustelivat urheilusta. Toinen oli telinevoimistelija, toinen koripalloilija.

"Montaks punnerrusta sä vedät?"
"Ainakin viiskyt."
"Entäs vatsoja?"
"Treeneissä me vedetään aina kolmesataa linkkaria."
"Kesällä mä kävin joka päivä lenkillä. Semi kymmenen kilsaa. Ihan vitun täysii."
"Jokainen vetää kakskyt-kolkyt punnerrusta ihan peruslihaksilla, vaikkei liikkuis yhtään."

Ja sitten toinen esitteli vielä spagaatinsa joka suuntaan ja takaperin ja heitteli jalkansa taivaisiin toisen huokaillessa vieressä ihailevasti.

Ei minun tarvitse peitota telinevoimistelijaa. Ei minun tarvitse heittää kolmen pisteen koria joka asiassa. Riittää, että olen minä. Osaan mitä milloinkin, joskus paremmin, joskus huonommin. Ystäviä minä kaipaan. Jos osaisin olla ystävä, kuuntelija ja välittäjä, kelpaisin ehkä itsellenikin ilman kilometrin mittaista ansioluetteloa. Olen vain liian laiska. Sosiaalisesti kyvytön. Se on kuin kirjojen kanssa. Jos ensimmäisellä sivulla eivät kemiat kohtaa, jätän suosiolla lukematta. En jaksa paneutua ihmisiin ilman todellista koukkua,  jotakin todella kiinnostavaa. En jaksa ylläpitää edes vanhoja ystävyyssuhteitani, pelkään niiden kuolevan pois. En osaa olla kavereiden kanssa. Mitä niiden kanssa pitäisi tehdä? Minä vain syön purkkaani ja rustaan Kaneliiniani, olen epäkiinnostavuuden multihuipentuma. Ihan niin kuin ala-asteella en osannut leikkiä hippaa, en nyt osaa heittäytyä sekoilemaan ikäisteni tavoin. En follaa ketään instassa. Kuljen lohikäärmepipo päässä ja puolihumalaiset kyselevät kuulumisiani. Ei sillä, että minä mitenkään nostaisin ikäiseni Iphonejaan hiplaavat hollisterhifistelijät, jotka hekin ovat ihan kunnioitettavia kansalaisia, puskajuoppojen yläpuolelle. Kaikki ovat samanarvoisia.

Minuun vatsaani sattuu nyt oikein kovasti. Ehkä menen taas tekemään tuttavuutta sohvan kanssa. Ehkä kaikki johtuukin vain siitä, että on vielä lokakuu. Huomenna alkaa marraskuu ja kaikki järjestyy. Nyt olen liian uninen.