Pentin etsintä

Nyt pitäisi työstää Penttiä. Purkaa sitä koskematonta mönttiä, joka on sisällä, kasvattaa siitä hahmo, oikea ihminen. Leikisti.

Kuka Pentti on? Miten minä puen hänet ylleni? Mitä Pentti haluaa? Miten minä voin häntä palvella ja samalla hallita, muokata, muovata, istuttaa itseeni?

Pentti on rooli. Minulla on paperilappu, pätkiä kirjasta, tarkoin valikoituja lauseita Pentin elämästä. Niiden lauseiden pohjalta minun pitäisi tutkia Penttiä, rakentaa häntä, tehdä hänestä minun Penttini.

Keskitytään.

Pentti on tunnollinen mies. Ja vaatimaton. Hän katselee taivasta, hengittelee. Harkitsee elämää. Ottaa toisen palan pullaa, mutta möyhii sen sormiensa välissä mössöksi, ajatuksissaan. Penttillä on vähän paistinpannumaiset kasvot, ne eivät jää mieleen. Ei hän kehtaisikaan, jäädä nyt jonkun mieleen, ajatusten sekaan häiriköimään. Ihmiset ovat muutenkin niin stressaantuneita. Nykyään. Pentin mielestä kaikki on suhteellista. Hän miettii ensin mehiläisiä, kun yksi pörisee ohi ja sitten Jeesusta, mutta päättää olla miettimättä toista kertaa. Jeesus on ajatuksena liian suuri, kolmiulotteinen. Jos se vaikka pahastuu, pyhä kun on. Pentti ei ole pyhä, hänellä on leivänpaahdin. Se tosin meni rikki. Heti jääkaapin jälkeen. Uutta ei ostettu, uudet olivat kaupan halogeenivalaistulla, viivasuoralla hyllyllä jotenkin epäystävällisen näköisiä. Pentti käyttää leivänpaahdintaan edelleen. Vaikka siitä lentelee kipinöitä. Lenteli Pirkko-siskostakin kipinöitä, vertauskuvallisesti, silloin, kun Pentti vielä oli hänen luonaan alivuokralaisena. Pentti oli siskon mielestä aina jotenkin väärin. Väärin päin, väärään aikaan väärässä paikassa. Pentti teki silloin pienoismallia tuulimyllystä. Eteisen lipastolle. Tuli kotiin töistä aina kahtakymmentä yli neljä. Söi puuron aina selin keittiön ikkunaan, vihreällä lusikalla.
"Kävisit treffeillä!" sisko huusi, kun Pentti katsoi urheiluruutua äänet hiljaisella. "Ottaisit elämän vastaan!"
Ei Pentillä ollut mitään elämää vastaan. Hän ajatteli paljon. Pirkon mielestä liikaa.
Sitten Pentti tuli kotiin kirjastosta, lauantaina kahdeskymmenesneljäs päivä lokakuuta ja yllätti siskon reidet harallaan jonkun puolitutun kanssa, vaatehuoneen lattialla. Pentti olisi vain vienyt kenkänsä. Mutta hän sai luvan lähteä.
"Äläkä enää näytä naamaas täällä!"
Pentti teki nöyrästi kuten pyydettiin. Se taisi harmittaa Pirkkoa. Pentti ei oikein osannut olla oikein, kenellekään.
Takkiinsa hän ompeli Porin vaakunan, luotospistoin. Hän piti porilaisista, ei niistä rasvaisista, mutta ihmisistä. Ja luotospistot, ne kertoivat luottamuksesta. Pentti luotti vakaasti elämään.