---

Pimeä, pimeä, hiljainen. Tupakansavuntuoksuinen, pimeä, taas. Paleleva, itsekseen vikisevä, avuton. Se syö. Ihan liikaa. Miksi se syö, vaikkei se ansaitse ruokaa? Miksi se ottaa lisää?

 Sen  tuhiseva vanhempi kumoaa kahdeksan tuoppia kuulaankellertävässä päivässä. Vetää röökiä päälle kuin koriseva, köhivä koppakuoriainen. Humaltuu omasta itsestään ja kaiken turhuudesta. Uskoo maailman vihaavan ja universumin kääntävän selkänsä. Aseistautuu vastaan välinpitämättömyydellä. Kai.

Se istuu laivan buffetissa. Tökkii haarukalla lohta. Ottaa lisää. Sen isä sanoo sille, että se syö kuin hevonen. Että nyt se AINAKIN on ravittu.

Se nielaisee. Hyväksyy jälleen kerran pullottavat pakaransa ja tuskantuoksuisen ihran. Se on ruma. Jotenkin säälittävä. Eksyksissä.

Ei se tiedä, mitä haluaa. Se lukee parantuneiden blogeista vanhoja sairauskertomuksia ja kokee, ettei ole ansainnut parantumista, kun ei ole koskaan sairastanutkaan. Se on kuin juhlisi joulua tekemättä ensin siivousta. Viettäisi sunnuntaita tekemättä työviikkoa. Ripustaisi kaulaansa kultamitalin edes kilpailematta ensin.

Ei se osaa selittää. Edes itselleen. Sen mielestä on epäreilua olla ulkoisesti iso, kun on sisältä niin kovin pieni.