Eiköhän tämä kuitenkin tästä...

Hiljaisuus. Päässä takoo. Ihan niin kuin se joku, joku pieni, joka siellä asuu, hakkaisi rautanyrkeillään ohimoihin. Tietokone humisee. Ja jääkaappi. Toisen poskilla on kyyneleitä. Toisen kyyneleet taas on kuivuneet jo matkalla syntymäänsä. Ei se osaa itkeä. Kumpa osaiskin. Niin se voisi itkeä kaiken pois. Kaiken sen, mikä ei liity edes tähän hetkeen, tähän elämään. Kaiken sen, joka joskus iäksi haudattiin. Sydämen sisään, vatsanpohjaan. Kasvamaan pahaa, versomaan vihaa sisuksistaan.

Nyt se puhuu, se toinen, joka ei itke. Pitää tukahtunutta monologia seinille. Seinät on samaa mieltä, ehkä. Ei ne sano mitään.

Toinen upottaa itsensä nojatuoliin, pinttyneeseen, se oli joskus punainen. Niin kuin ruusu. Mutta syksy saa. Ruusut kuihtuvat.

Ei elämä ole niin synkkää, vaikka tuolla ulkona pimeä vellookin. Valo on olemassa. Se vain pelkää. Meitä.

Minä, joka istun vihreällä tuolillani, ilman istuinluita, ne hukkuivat pakaroiden pehmeään. Minä aiheutin taas paljon pahaa, vesivärinviolettia, inhottavaa. Minä suljin suuni, vähän vain. Ja toinen, joka nyt peruuttaa takaisin parvekkeelta ja tuoksuu tupakalta ja sanoo taas toiselle pahasti, avasi suunsa. Moneenkin suuntaan. Kumosi kurkkuunsa. Ja sylki ulos, sanoja.

Tässä sitä taas ollaan. Ristikot ovat loppuneet, tai toinen ei vain kykene täyttämään niitä. Toinen hiihtää edestakaisin, kiroilee, hyräilee ja ryystää.

Nyt se tahtoo muuttaa pois. Puhuu VVO:n vuokra-asunnoista, kela-tuista ja sen sellaisesta. Puhuu pärjäämisestä, pukee vitutuksen käytäntöön. Se puhuu etäisyyden ottamisesta. Ei se itseään pakoon pääse kuitenkaan. Ja tästä lauseesta minä saan kuulla. Olen ristikontäyttäjän puolella, olenko?

Yksi kieltäytyy ravinnonkorvikejuoman esanssisesta imelyydestä. Minä, pakaraprinsessa. Toinen vetää herneen nenään huolesta ja hössöttää, kieltää, kiristää, maanittelee, puhuu ja puhuu. Kolmannella keittää yli. Ja taas sanat sinkoilevat. Pimeään.

Minä olen herkkusieni. Ei, minä olen pelkkä sieni. Olen syöpynyt vanhempiini, kotini lattialautoihin.  Minulla ei ole kontakteja ikäisteni maailmaan. Tai mihinkään. Olen liian kiintynyt omaan haisevaan itseeni. Minua ei kiinnosta muu kuin lillivä ahdistukseni, ruokin ja paijaan sitä. Ja aiheutan kaiken. Taas.

Ehkä minä jollain sairaalla tavalla nautin siitä. Ehkä olenkin sadisti. Ehkä kaikkien kulissien repiminen alas ja kyyneljuovien piirtäminen toisen kasvoihin kolmannen kautta, ehkä se kaikki saa aikaan kieroutunutta nautintoa. Minä olen paha. Ihminen on paha. Onko?

Voi perskutti. Ehkä minunkin pitäisi vain alkaa juomaan.