Muun muassa pinaattilettuja

Haukotus. Vatsassa porisee, päässä surisee ja takahampaissa jauhaantuu appelsiinikarpalon makuinen neliöpurukumi. Näin minun kaikki postaukseni alkavat: istun vihreällä tuolillani jättiläismäinen purkka suussa ja vatsa täynnä ruokaa, ajatukset mutkalla.

Mistä sitä porisisi? Huomenna on äidinkielen koe. Gnahmp. Luin siihen puolihuolimattomasti bussissa, paikalla, jonka ilmatilassa tuoksui kusi ja kaatunut kalja. Takanani öristiin.

Tänään oli myös poli. Paino oli päässyt vähän laskemaan, joten minua katsottiin pahasti. Ja heitettiin nutrilla. Auts. Juttelin polihenkilöni kanssa vähän kaikesta ja siitä vierestä. Minusta ja äidistä ja isästä ja parantumisen hetkittäisestä sietämättömyydestä. En minä laihduttaa tahdo. Enkä olla sairas noin muutenkaan. Pelottaa vaan niin vietävästi. Pelottaa olla terve, kun pitäisi olla kaikkeen kykeneväinen. Tai ei kaikkeen, mutta normaaleihin asioihin. Pitäisi olla muiden kaksijalkaisten perusterveiden kanssa samalla viivalla niin älyllisesti, emotionaalisesti kuin fyysisestikin. Pitäisi jaksaa käydä sitä koulua. Ja harrastaa. Pitäisi jaksaa olla sosiaalinen ja menestyäkin jollain elämänalalla. Pitäisi jaksaa pitää tunteensa kasassa ja olla nukahtelematta vessoihin. Pitäisi ymmärtää, mitä tarkoittaa, kun opettaja sanoo amylaasientsyymi, eikä mennä houkuttelemaan sitä sokeripala kourassa pihalta.

Olin tiistain ja keskiviikon poissa koulusta, koska olin niin väsynyt, etten tahtonut pysyä pystyssä. Ihan totta. Olen valvoskellut öisin. Täysikuu sen tekee. Ja teen juominen. Ravaan vessassa parhaimmillaan viidesti yössä. Olen jo lopettanut teen juomisen, mutta vessassa käynti jatkuu.

Kävin juuri syömässä kaksi iltaleipääni ja juomassa kolmannen nutrini. Äiti tarkkaili ylävasemmalta kuin saalistava haukka. Isä kulki ohi ja oli samaa mieltä. Minä en tiedä, mitä mieltä minä olen.

Haluan olla valmis kohtaamaan elämäni haasteet. Haluan lakata pelkäämästä. Olen vain niin tavattoman uupunut. Koulunkäynti takkuaa kuin oppimishiuksiin olisi tarrautunut kymmenen purukumia. Käsilläseisonnasta tömähdän alas melkein joka kerta ja reisikin revähti taas tiistaina niin, että spagaatti meni hyllylle. Näytteleminenkään ei suju kuten ennen. Koen painetta olla lavalla hauska ja päädyn tuijottamaan omia varpaitani vaitonaisena kuin vanuun kääritty vaskitsa.

Eilen näin unta, että meille kotiin hankittiin gekko. Sen nimi oli Erisan, niin kuin sen rasva, ja se kasvoi huimaa vauhtia. Lopulta se oli niin iso, että saatoin ratsastaa sen selässä. Me patsastelimme ympäri Helsinkiä. Se oli mukava uni.

Vähemmän mukavassa unessa toinen rakkaista lapsuudenystävistäni oli laihtunut olemattomiin ja joi ketsuppia suoraan pullosta, koska se kuulemma "kiihdytti aineenvaihduntaa".

Minä olen lopen kyllästynyt sairausajatuksiin ja jatkuvaan, epämääräiseen ahdistukseen. Olen täynnä mansikkanutreja ja aina samaa leipää. Positiivista muuten on, että olen uskaltautunut turvaruokieni ulkopuolelle. Olen vaihtanut luumut päärynöihin ja tänään söin leivän asemasta ihan oikean karjalanpiirakan.

Tökin sairautta kylkiin ihan tarkoituksella. Tänään sirkuksesta tullessani ajoin bussilla päätepysäkille saakka. Tunsin itseni huonoksi ja hienoksi. Eilen leivoin pinaattilettuja ja maistelin tehdessäni kaksi kokonaista. Jokainen pieni teko sattuu fyysisesti, "totuus" huutaa korvassani kuin vioittunut tuuletin.
Olet lihava. Olet laiska. Olet tyhmä. Et ansaitse elää. Kukaan ei piittaa sinusta tuollaisena.
Minä nielen kyyneleeni ja vastaan leuka kohti taivasta. Enpäs. Ansaitsempas. Haista klöntti.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, hyvää yötä.