Tilastotieteilijän löysyysmahdistus

Näköjään osaan kirjoittaa blogiini vain ahdistuneena, surullisena, itseeni eksyneenä ja väsyneenä. Lähiaikoina olen nimittäin ollut pääosin iloinen. Olen haistellut syksyä, hytissyt hiipivässä kylmyydessä, pyöritellyt varpaitani, suosinut pörröisiä villasukkia, juonut kuppikaupalla teetä ja sen seurauksena muun muassa pissannut housuuni julkisella paikalla. Olen näytellyt sydämeni kyllyydestä, kirjoittanut novelleja, sovittanut aiemmin tekemiäni biisejä ja ahertanut koulutehtävien parissa, kiivennyt köyttä ja pudonnut tasapainopallon päältä päin puolapuita. Auts.

Olen nukkunut vähän huonosti. Olen ajatellut paljon kuten tapani on, mutten ole saanut ajatuksia jäsennellyksi.

Tänään olen pitkästä aikaa taas huonolla tuulella. Vatsa on täyteen ahdettu pinkeä pulla ja jalat painavat miljoona kiloa, vaikka en ole tehnyt yhtikäs mitään. Paitsi syönyt. Ja torkkunut sohvalla. En ole tehnyt edes läksyjä. En ulkoiluttanut koiraa.

Mahdistaa. Kello on liikaa. Minä olen liikaa ja liian vähän. Liikaa keskeltä. Liian vähän käsivarsista ja aivolohkoista. Ne ovat kuin banaaninkuoret, minun käsivarteni. Aivot ovat sitten muussattua banaania. Enkä minä edes tykkää banaanista.

Tarkoitan tietenkin lihaksettomuutta. Olen treenaamaton lössö. Syystä kyllä, mutta silti. Tapasin ajatella, että kaikella tässä sekavassa elämässä on oma pieni tarkoituksensa, mutta en ole enää ihan varma. Minä sain syömishäiriöstä vain huonot puolet - koska hyviä puolia ei olekaan. Ei oikeasti, vaikka sairaassa mielessä kaikki karmea kääntyykin helposti kauniiksi.

Tarkoitan silti, etten saanut edes niitä jonkun vähän pöppisen mielestä hyviä puolia. Niitä näkyviä, joita joku pöppinen kenties ihailisi ja terveet ihmiset kauhistelisivat, säälisivät. Tiedätte kyllä. Pyörryttävän kapeita reisiä, luurankokäsivarsia ja enkelinsiipiä. Sairaalloista alipainoa.

Minä sain kyllä lanugokarvat, hidastuneet elintoiminnot, rytmihäiriöriskin, karmean ummetuksen, hirveän palelun, menetetyt lihakset, kadonneen tunne-elämän. En ole itkenyt oikeasti vuoteen. Saati nauranut ilmoja pihalle.

Minun biologinen normaalipainoni huitelee jossakin normaalin painoindeksin keskivaiheen yläpuolella. Kuukautiskiertoni oli normaali tasan kymmenen kiloa ylempänä kuin olen nyt, vaikka olen nytkin kiloa vaille normaalipainoinen. Minulle häviävänkin lievä alipaino merkitsi jo sydänmonitoria lastenklinikalla. Nyt sykkeeni on normaali, lähinnä siksi, koska syön säännöllisesti ja kehoni on tottunut.

Minä vihaan painoindeksitaulukoita. Minä vihaan kaikkia taulukoita. Inhoan sitä, kuinka ihminen survotaan persoonattomaan muottiin, hyvä kun ei skannata persettä tietokoneelle ja verrata; "Nyt on kyllä ikätason keskiarvoon nähden liian soikea."

Kaikkea verrataan koko ajan kaikkeen ja seuraavassa lauseessa jeesustellaan, että keskity omaan elämääsi, älä vertaa itseäsi muihin. Jos haluaisin, voisin googlettaa kaiken, mitä minun ikäiseltäni, näköiseltäni, kokoiseltani, helsinkiläiseltä tytöltä vaaditaan. Voisin ottaa selville "ihanneminäni". (Ja samalla ihanneminiän, ihanneanopin ja ihanne-enonkin varmaan, helppo homma.)
Löytäisin helposti taulukoita. Kuinka paljon minun tulee liikkua, miten syödä, kuinka viettää vapaa-aikani. Minkä ikäisenä ihanneminä aloittaa seurustelun, kenelle menettää neitsyytensä ja missä, montako lasta saa ja millaisessa talossa asuu. Minähän löytäisin kaiken kenkänumerosta nenäkarvojen ihannepituuteen. Otetaan esimerkki.

28-vuotias ihannenainen asuisi lähiöalueella pääkaupunkiseudulla vaaleansinisessä paritalossa, jonka pihalle hän olisi istuttanut valkoisia orvokkeja, koristesammalta ja omenapuita. Seinänaapurinsa kanssa hän vaihtelisi konjakki-piparkakkumausteisten maustekakkujen ja itseneulottujen boleroiden ohjeita. Tiistaisin hän kävisi spinningissä ja torstaisin hathajoogassa. Viikonloppuisin hän heräisi kuudelta juomaan vihersmoothien ja suorittamaan kymmenen kilometrin aamujuoksulenkin maratoonari-insinööriaviomiehensä kanssa. Sitten he laittaisivat kolmelle alakoulu- ja päiväkoti-ikäiselle lapselleen aamupalaa. Teeveetä katsottaisiin tunti päivässä, lapset söisivät karkkia 50 grammaa per nenä joka lauantai. Elokuvissa käytäisiin kerran kuussa, hiihtolenkillä joka sunnuntai.

Lapset kävisivät muskarissa ja baletissa, tasa-arvon nimissä sekä pojat, että tytöt pelaisivat jalkapalloa samassa seurassa. Aikuiset joisivat alkoholia vain juhlissa, sielläkin korkeintaan lasillisen viiniä hunaja-muskottipähkinä-kuorrutteisen kylmäsavulohen kanssa. Yhteiset viikonloppuillat pelattaisiin lautapelejä olohuoneen kermanvärisessä sohvaryhmässä. Isä opettaisi lapset ajamaan polkupyörää kesällä ja mökillä soudeltaisiin yhdessä. Toisinaan lapset pääsisivät mummolaan ruokkimaan kanoja, kun vanhemmat varaisivat kylpylähotellin viikonlopuksi. Riidat hoidettaisiin rakentavasti, seksivalistus luontevasti ja lapsille luettaisiin iltasaduksi jotakin mahdollisimman uutta ja sukupuolisen tasa-arvon ja terveysnormien raameissa kulkevaa, koskettavaa, kasvattavaa ja hauskaa.

En minä tiedä, mitä yritän sanoa. Ehkä vain sen, ettei elämä ole tuollaista. Ei se voi olla. Elämä on värikästä, sekavaa, kolhuista ja kohtuutonta. Elämä on hauskaa, repivää, rakastettavaa, raakaa, suttuista ja surumielistä. Elämää ei voi merkitä tilastoihin. Ei oikeasti.

Ja silti, minä luen suosituksia, mustaa valkoisella (tai trendikkään limenvihreää, musta on niin too mainstream) ja uskon, uskon kaiken. Itken sisäänpäin, kun tunnen pakarani yhä tätä vihreää tuolia vasten ja nutrin vatsassani. Minä en ole liikkunut tänään, enkä eilenkään. En oikeastaan koko viikkona. Minä olen löysäillyt ja syönyt fetakuutioita pää jääkaapissa. Olen, olen. Tapa minut, yhteiskunta. Minä en ole sinun arvoisesi.


Hohoo jaajaa. Enköhän tästä vyöry syömään iltapalaa. Ja nukkumaan, nukkumaan vähän lisää. Huu.