Onnellisuuden pelko

Onnellisuus ei sovi mulle.

Mulla on ollut liian pitkään hymy korvissa. Poskiin sattuu. Ja aivot potkii kuin taapero, joka ei suostu pukemaan toppahousuja.

Miksi mun pitää olla näin vaikea? Miksi onnelliset hetket säikäyttää mut niin, että vedän henkeä väärään kurkkuun, täytyn sekavasta ilosta kuin ilmapallo ja poksahdan tuskallisesti ensimmäisestä kolhusta? Miksi mä tulen surulliseksi aina, kun mulla on kivaa? Miksi vitussa mun pitää olla niin kierteellä, että menetyksen pelko sanelee kaiken? Kääntää onnen päälaelleen ja etsii sen pohjasta merkkiä väärennöksestä, nostaa pään kohti valoa vain todetakseen, ettei missään ole vesileimaa, mikään ei kuitenkaan ole aitoa ja jos onkin, niin tämä jatkuva epäilyni ainakin ajaa sen tiehensä.

Mun vatsa on niin täynnä epämääräistä myllerrystä. Silloin harvoin, kun se nousee kyyneliksi asti, mä itken vain vasemmasta silmästä. Yleensä kaksi kyyneltä, joista toinen ehtii ulos vasta, kun toinen on jo juossut pois.

Tiedättekö sen tunteen, kun pitää käsissään paperiesinettä, joka on niin kaunis ja hento ja ainutlaatuinen, että sen pelkää menevän rikki silkasta ajatuksesta. Kun käsissä on jotain niin kallisarvoista ja kaunista, että sydän alkaa lyödä nopeammin. Silloin se esine tekee mieli laskea nopeasti pöydälle ja katsella sitä turvallisesti kauempaa niin, ettei vain vahingossa pudota sitä.

Mä en vieläkään uskalla luottaa siihen, etten mä pudota sitä, mitä ystävyydeksi sanotaan. Siksi mä luovun siitä jo etukäteen. Varovasti asetteleminen ja taaksepäin astuminen on yhtä kivuliasta, muttei yhtä äkkinäisen järkyttävää kuin se räsähdys, joka nopeasta pudotuksesta seuraa.

Mä en osaa luottaa. Mä osasin joskus. Mutta mä en edes tiedä, mistä aloittaa sen uudelleenrakentaminen. Mä olen niin vihainen itselleni, kun en osaa olla. Pakahdun kiitollisuudesta ja silti olen kiittämätön, kun joka hetki yksin ollessani olen taas pohjalla.

Sanotaan, ettei mitään suurta voi saavuttaa, jos ei uskalla ottaa riskiä. Mutta harvoin sanotaan, että riskin ottamalla voi menettää jotain suurta. Vaikka tietenkin se siihen sisältyy. Eihän se muuten mikään riski olisikaan.

Mä olen vuosien mittaan kasvanut kiinni siihen ajatukseen, että mä olen yksinäinen. Että se on totuus, luonnon laki, Että mun täytyy oppia elämään sen kanssa ja löytää siitä sen kaunis ja runollinen puoli. Nyt, kun mä vuosien myötä olen oppinut hyväksymään yksinäisyyteni, olemaan ensin rauhassa tuskainen ja sitten seesteinen, mä en enää uskalla luopua siitä. Sillä jos mä antaisin itseni luottaa siihen, etten enää ole yksinäinen ja sitten äkkiä järkyttyisin taas, nopeasti, leikaten - silloin mä joutuisin rakentamaan sen yksinäisyyden hyväksymisen uudelleen. Mä joutuisin myöntämään erehtyneeni.

Mä en uskalla antaa mahdollisuutta edes hypoteettiseen erehdykseen, koska erehtyminen sattuu.

Se on inhimillistä. Ei kukaan tykkää esimerkiksi pakkien saamisesta. Ei kukaan tykkää pettymyksistä.
Mutta kun mä en tiedä, mitä eroa on pettymyksellä ja itsevihalla. Mulle niillä ei taida olla.

Joka kerta, kun mä tajuan tai luulen tajuavani, että olen erehtynyt, mun maailma hajoaa. Leikkautuu keskeltä kahtia kuin vesimeloni, joka vuotaa pöydälle vedenpunaista litkua, jossa siemenet luiskahtelevat, eikä mikään maailman mahti saa niitä vedettyä takaisin. Jokainen erehdys ja väärinymmärrys halkaisee mun maailmani - aikaan ennen erehdystä ja sen jälkeen. Totuuteen ja valheeseen.

Mussa asuu mustavalkoisuus tiukemmassa kuin kehtaan myöntää. Päivänvalossa tai harmaana vellovan sadepilvimuusin seitinohuessa kajossa, kun mulla on lasit nenällä ja kaulus suorassa, mä puhun diplomaattisesti siitä, kuinka kaiken voi nähdä niin montaa kautta, niin monen ihmisen silmin. Sitten illalla, ties kuinka monennen iltapalan muruset pöydältä kämmeneen kerättyäni, mä vaivun huoneeni lattialle tuijottamaan kännykkääni ja muistan syvällä joka huokosessani, kuinka kamala ihminen olen ja kuinka kaikki elämäni vastoinkäymiset ovat vain omaa syytäni eivätkä kenenkään muun silmin mitenkään muuten nähtävissä.

Se mustavalkoisuus tulee jostain kaukaa, selkäytimestä asti kuin huuto, joka ei ole saanut raikua ulos silloin, kun huutaminen väärissä paikoissa oli vielä ikätason mukaista käyttäytymistä eikä mielenterveyden häiriötila.

Välillä mulle tulee silmitön halu vain kinata, vaikka aivan hyvin tiedän olevani väärässä. Silloin mua itkettää. Haluan vänkyä ja vikistä, roikkua jonkun helmassa ja niistää hihaan. Haluan olla väärässä niin, että se ei tarkoita mitään, muuta mitään, vaikuta mihinkään. Haluan olla väärässä niin, että mulle ei sanota "perustele" vaan "shh". Haluan nukahtaa, koska väärässä oleminen tuntuu polvissa ja nostaa haukotuksen itkun väliin.

Mutta aikuinen ei ole väärässä niin. Mä olen yrittänyt olla aikuinen siitä asti, kun sain ensimmäistä kertaa kuulla olevani lapsi. Nyt huomaan, että aikuisuutta on edessä vaikka kuinka, mutta viisivuotiaaksi mä en enää palaa.

Surullista on se, että kun en uskalla luottaa ja rentoutua, vaan yritän kuoria itsestäni esiin vain hyvät puolet, jään ontoksi ja luotaantyöntäväksi useimmille.

Surullisempaa on se, että silloinkin, kun olen kuin ihmeen kaupalla päässyt tutustumaan ja kiintymään ihmisiin sekä viettämään heidän kanssaan ikimuistoisia hetkiä, epävarmuus ja uskalluksen puute lohkaisevat haukkauksen mun läsnäolosta ja saavat mut pelkäämään pahinta. Mitä kivempaa mulla on, sitä enemmän mä kärsin, koska sitä korkeammalta mä odotan putoavani.

Surullisinta on se, että jatkuva varominen ja varmistelu kasvaa ajan kanssa itsensä toteuttavaksi ennusteeksi. Ei kivirekeä voi raahata mukana loputtomiin, etenkään, jos se kivireki pyytelee koko ajan anteeksi ja lopulta karkaa tiehensä, jottei kukaan ehtisi hylätä sitä ensin.

Suru on tunne, jota mä kannan vatsassani kaikkialle. On tosin uutta ja positiivistakin, että mä kykenen tuntemaan sen. Aiemmin suru peittyi itseinhon alle niin syvälle, etten mä tunnistanut sen vääntyneitä kasvoja omikseni ollenkaan.

Suru on totta. On silti vaarallista antaa sen kääntyä itsesääliksi silloin, kun itseviha hellittää otettaan ja mä luulen hetken näkeväni taas kirkkaasti.

Se lapsen uhmakas mustavalkoisuus, jonka olen yrittänyt tukehduttaa koko kouluikäisen elämäni opettelemalla hienoja sanoja ja pyrkimällä ymmärtämään valtapoliittisia rakenteita ja keskustelukumppanieni sanattomia viestejä, saa mut keikkumaan epätietoisuudessa kuin nuorallatanssija. Mustavalkoisuus on tunteillani töissä ja värittää maailmani sen mukaan, mikä tunne on kulloinkin vallalla.

Menestyksen hetkinä kaikki on ihanaa ja satumaista, minä olen supersankari ja keksin ruudin uudestaan, mutten tietenkään tee siitä dynamiittia, koska viisauteni estää sen. Mitä hurjempiin kierroksiin menestyksen tuoma ilo minut sinkoaa, sitä epämukavammaksi tunnen oloni. Puen laskuvarjon jo hekumani huipulla, valmistaudun putoamaan itseinhoon inhoamalla itseäni jo vähän etukäteen. Silloin itseinhon syövereissä minun ei tarvitse sylkeä päälleni siksi, että ajattelin itsestäni niin suuria äskettäin. Voin muistuttaa itselleni, etten ajatellut, inhosin jo vähän suuruuden hetkelläkin. Ja kipu on hiukan lievempää.

Itseinhon syövereissä olen kuin veden pyörteeseen joutunut kaarnanpalanen. Jokainen ajatukseni kääntyy itseäni vastaan. Jos itken, se tekee minusta heikon luovuttajan, jos puren hammasta ja yritän uudestaan, olen pilvilinnoihinsa eksynyt, itsestään liikoja luuleva ja kultalusikka suussa syntynyt typerys.

Itsesäälin tapainen sinertävä harmaus on näistä elämäni linsseistä ongelmallisin. Se ei ole kahden edellämainitun tavoin verrattain nopea, räiskyvä ja ohimenevä kuin ilotulite. Sen kanssa voi elää. Sen kanssa voi iloita. Sen kanssa voi nähdä itsensä siedettävänä, jopa sympaattisena. Sen kanssa näkee myös muuta kuin itsensä, voi havainnoida ympäristöään ja löytää kauneutta. Se auttaa olemaan epäitsekäs. Se on kuin hiljaista kellumista viileässä vedessä kahden edellisen niskaa hakkaavan vuoristoratakyydin jälkeen.

Se tappaa hitaasti. Se on tyytymistä siihen, minkä kuvittelee ainoaksi totuudeksi. Se värittää kaikkien muiden ihmisten sanomiset, katseet ja teot vahvistamaan kuvaa siitä, mikä vain on asian laita, väistämättä. Että sanoi tai teki kuka tahansa mitä tahansa, minä olen yksin ja muita huonompi. Ja niin tulen myös olemaan, sillä sen olen ansainnut. Sen on joku jossakin tähtipölyn katveessa minut ommellessaan päättänyt. Että minä olen valuvirhe, se posliinikissa, jonka toinen silmä muurautui keramiikkauunissa umpeen, joten sitä ei laiteta myyntiin, mutta se saa katsella myyntipöydän takaa, miten sen kaltaiset saavat kodin ja haistella jännittäviä tuoksuja ja nähdä ihmisten iloiset ilmeet. Ja lopulta se oppii nauttimaan lämmöstä ja niistä lempeistä katseista, joita kunnollisten kissojen ostajat siihen ohikulkiessaan luovat. Se ajattelee, että parempi näin.

Minun itsessääliin kasvanut maailmanmaisemani on niin romanttisesti karu, kuten huomaatte, ettei siitä eroon pääseminen ole helppoa. Mieluummin kuvittelen olevani zen ja kohtaloni hyväksynyt kuin päästän irti siitä olettamuksesta ja saan turpiin.

Ja elämä tapahtuu sinä aikana.

Antakaa innovaation hengittää!

"Rakenteellisten kysymysten ratkaisemiseksi kilpailua tulisi päinvastoin lisätä ja ottaa tarkoituksenmukaiset tulosmittarit mukaan rahanjakoon."



Tämänpäiväisen Hesarin suurin mielipidekirjoitus käsitteli yliopistojen "vaikuttavuuden mittaamista". Lappeernrannan teknillisen yliopiston johtohahmot, professori Juha Pyrhönen ja johtaja Markku Ikävalko, kirjoittivat, kuinka korkea aika on jo valjastaa suomalainen yliopistolaitos taloudellisten ja innovaatiivisten vaikutusten arviointiin opetuksessa ja tutkimuksessa. Kilpailua tulee lisätä, jotta saavutetaan parempia tuloksia.

"Kaikkien yliopistojen tavoitteena on tutkimuksen ja koulutuksen lisäksi luoda erilaisin keinoin maahamme monipuolisesti hyvinvoinnin edellytyksiä."

Mutta mistä me ilman puolueetonta, kokeilevaa, onnekkaat ja opettavaiset vahingot mahdollistavaa tutkimusta ja koulutusta tiedämme, mitkä ovat maamme tai koko maailmamme hyvinvoinnin edellytyksiä tulevaisuudessa? Jos me tiukalla tulosten vahtaamisella, kilpailuun hiillostamisella ja valmiiksi määriteltyjen tavoitteiden asettamisella jo määrittelemme, mitä haluamme löytää?

Maailmanhistorian suurimmat ja mullistavimmat keksinnöt ovat usein syntyneet vahingossa. Sivutyönä, mielenkiinnosta, uteliaisuudesta. Jos 1600-luvulla Isaac Newtonin päähän pudonnut omena sai tämän kysymään, miten ja miksi. niin 2010-luvun Suomessa omenan putoaminen päähän käynnistäisi oikeusprosessin, jossa vastakkain väittelisivät omenankasvattaja ja naapuri, jonka aidan yli omenanoksa taipui. Pitkällisen väittelyn jälkeen linjattaisiin, että kasvattaja maksaa naapurille korvauksia, mutta onhan se hyvä, että näitä omenoita nyt tuotetaan ja kauppa käy.

Tänään, tässä ajassa, Helsingissä ja maailmalla, tarvitaan pientä uhkarohkeutta. Sitä samaa, jolla lähdettiin purjehtimaan silläkin uhalla, että pursi vierähtää maailman laidalta alas (suosittelematta kuitenkaan löytöretkistä seuranneen riiston ja julmuuden toisintamista). Tarvitaan luovaa hulluutta, jota eivät liiaksi rajoita resurssit ja pelin varastavat välitavoitteet. Tarvitaan muistutus siitä. miksi keksimme, tutkimme ja kokeilemme. Emme vain tuottaaksemme, saavuttaakseemme, kilpaillaksemme ja voittaakseemme. Vaan löytääksemme. Vasta löydettyämme voimme hyödyntää. Tulevaisuutta valmiiksi käsikirjoittamalla menetämme vain ne kaikki muut sivut, jotka olisivat voineet olla. Sen kaatuneen mustepullon, jonka valumasta syntyy tarina.

On suoraan sanottuna kaksinaamaista, että oikeistohallituksemme mainitsee harvoissa arvolausunnoissaan tärkeänä luottamuksen toisiin kanssaeläjiin ja uskon tulevaan, kun se samaan aikaan puoltaa markkinatalouden yhä raaistuvaa peliä kaikin mahdollisin keinoin. Kun ihmisille myydään vaihtoehdottomuuden politiikkaa lukuihin ja tutkimuksiin vedoten, saadaan vastauksena vaihtoehdottomia ihmisiä ja vaihtoehdottomia tekoja. Vihaa, epävarmuutta, pelkoa ja piilottelua. Omiin lähimpiin turvautumista, alituista varautumista tuntemattomien pahoihin aikeisiin. Uskoa siihen, ettei kukaan voi tavoitella kuin omaa etuaan, keinoja kaihtamatta.

Aina on olemassa vaihtoehtoja. Aina voi valita. Täytyy valita. Ja valittuaan on törkeää ulkoistaa valintansa jollekin universaalille voimalle. En se minä ollut, tilanne vain vaatii tätä. En se minä ollut, tutkimukset osoittavat, raha virtaa, kilpailu edellyttää, äiti käski, Jumala käski. Ja minä olen turvassa, kun tottelen.

Vaikka totuus on, ettet ole. Kukaan meistä ei ole turvassa. Kukaan meistä ei varmasti tiedä, miten tulevaisuudessa käy. Miljonäärikin voi saada katolta putoavasta lumikökkäreestä pisteen elämälleen.

Silti, meillä on mahdollisuus olla hereillä. Meillä on mahdollisuus tehdä keskeneräisyydestä voima, joka kasvaa ja kehittyy lannistumatta yksin ahtaassa karsinassaan. Meillä on mahdollisuus sallia myös joutilaisuus ja ajattelu, toistemme kohtaaminen ja ennakkoluulojemme myöntäminen ja kyseenalaistaminen. Uusiutuminen, mutta ei uusiutumisen imagon takia.

Kyllä me voimme varautua. Meidän pitää varautua. Mutta ei sulkemalla ovia ja aitaamalla ihmisryhmiä heidän viiteryhmäsnsä ja prosenttiensa perusteella, vaan avaamalla ovia ja jättämällä ne raolleen.

Silläkin uhalla, että välillä tuulee sisään.

Koska vain tuulessa purjeilla pääsee eteenpäin.

Sukupuolineutraaliuden kirosanasta

Nyt vittu oikeesti.


Tai nyt, totta munassa, oikeesti.


Todellisuudessa mulle on tässä yhteydessä aivan sama, mitä jalkojen väliin yleisessä kielenkäytössä paikannettavaa tai vähemmän yleiseen kielenkäyttöön vakiintunutta, mut nyt OIKEESTI.

Perussuomalaisten nuorisojärjestö myy nyt lippalakkeja tekstillä "tyttö" tai "poika". Jotta kaikki meistä, siis ne yksiselitteiset tytöt tai pojat, uskaltaisivat rohkeasti kulkea otsassaan teksti, josta heidän sukupuolensa käy ilmi. Näin sukupuolesta ei pääse syntymään hankalia väärinymmärryksiä esimerkiksi bussissa tai kaupan kassalla, joissa keskustelun aloittaminen aiheesta ("Kolme euroa seitsemänkymmentäviisi senttiä, löytyikö pins-korttia ja oliko sukupuoli tyttö vai poika?) voisi hidastaa ja kankeuttaa näiden kahden sukupuolen keskinäistä, arjen jouhevaa yhteiseloa. Nämä tekstitetyt päähineet ovat siis todellinen osoitus ylpeydestä ja rohkeudesta osoittaa sukupuolensa tuntemattomille vastaantulijoille ilman tarvetta vielä rohkeampaan ja rehellisempään, joskin myös julkisilla paikoilla laittomaan, ulostuloon (googlaa:itsensäpaljastaminen). Kun se syntymässä saatu sukupuoli nyt kuitenkin pitää voida ylpeästi ja yksiselitteisesti tuoda esille, myös täysin tuntemattomille. Eipähän enää kukaan pääse kadulla ihmettelemään. ettei tuosta nyt erota, kumpi se on, kun on pitkä tukka, mutta housut jalassa. Seuraavaksi kampanjaksi ehdotan hiustenvärjäämiskieltoa. Kun olet syntymässä ne maantienharmaat saanut, niin ole ylpeästi, kuka olet. Ja jos olet jo mennyt värjäämään, niin voit ostaa t-paidan, josa lukee: "Olen oikeasti harmaatukkainen".







Tiedotteessaan perussuomalaiset nuoret kannattavat luopumista kaikista pyrkimyksistä sukupuolineutraaliuteen. He ovat huolissaan "feminismin pyrkimyksestä kyseenalaistaa sukupuolet". Vanhempia ja kasvattajia kehotetaan olemaan laittamatta lapsiaan "tällaisten trendivirtausten kokeiksi". Koska "sukupuolten kyseenalaistaminen hämmentää nuoria".


Ensinnäkin; sukupuolineutraali ajattelutapa ei missään vaiheessa ole kyseenalaistanut sukupuolten olemassaoloa. Ajattelutapa ei ole lahko tai uskonto, joka kyseenalaistaa biologian lainalaisuuksia. On totta, että sukupuolten välillä on eroja. Lisäksi on totta, että kaikki eivät ole, edes synnynnäiseltä biologialtaan, vain tyttöjä tai poikia. Sen sijaan on voimakkaasti kyseenalaistettavissa, kuinka kapeita käsitteitä kaksi yleisesti tunnustettua sukupuoltamme ovat.

On totta, että XY-kromosomipari perimässään ihminen on biologian oppikirjassa poika, XX on tyttö. Sukupuolineutraalius ei kiellä kivespussien, munasarjojen, äänenmuroksen tai kuukautiskierron olemassaoloa. Kuitenkin se, miten pitkälle kahden sukupuolen käsitteet yhä nyky-yhteiskunnassa sanelevat elämäämme, on kaukana biologian määrittämistä asioista. On hämmästyttävää, miten syvällä arjessamme käsitykset "tyypillisestä" tytöstä tai pojasta elävät, kasvavat ja vaikuttavat.

Kyllä, tutkimuksia kahden sukupuolen välisisistä eroista aivoissa, oppimisessa, ajattelussa ja kehitystahdissa on tehty, tutkimustuloksia on saatu. Sukupuolentutkimus, niin kliinisellä kuin humanistisemmalla sarallaan, on kuitenkin vielä hyvin tuore ala, jonka saavutukset ovat kiisteltyjä ja vasta ohuita pintaraapaisuja siitä, mitä sukupuoli kokonaisuutena, niin sosilogiassa kuin yksilötasolla, tarkoittaa.

Tämän maailmamme ja elämäntapamme keskellä on vaikea vedenpitävästi määrittää monimutkaisten ilmiöiden syitä ja seurauksia. Asiat etenevät kehänä. Oikeasti ei voida suoraan yleispätevästi todeta, että juuri "sukupuolen kyseenalaistaminen" hämmentää nuoria.

Nuoria hämmentää, se on varmasti totta. Jokainen ihminen käy aikakaudesta ja ympäristöstä riippumatta nuoruudessaan läpi fyysisten ja psyykkisten muutosten myrskyn, joka hämmentää jo itsessään. Identiteetti rakentuu vaihdellen ja lomittain esimerkiksi harrastuksen, kodin, kaveripiirin tai sukupuolen ilmentämisen varaan. Kun nuori oppii jo pienestä pitäen olevansa tyttö tai poika, alkaa ympäristön havainnointi tämän olettamuksen kautta.
Oman sukupuolen edustajista muodostuu malleja käyttäytymiselle, ulkomuodolle, asemalle maailmassa. Sille, mikä minulle kuuluu, mikä on oikein ja sopivaa, millainen minun on oltava, jotta olen minä.

Kehitykseen kuitenkin kuuluvat myös ajatukset ja tunteet, jotka eivät sovi ulkopuolelta poimittuun kuvaan "oikeanlaisesta" sukupuolen ilmentämisestä. Ihmisen mieli ja keho ovat kuin avaruus, se mahdollisuuksien rajaton pallomeri, jota lähinnä taaperot vielä uskaltavat käyttää inpiraationlähteenä ajatuksiaan ja impulssejaan rajoittamatta.

Mutta, kun nuori on omaksunut kulttuuristaan ja lähiympäristöstään osin tiedostamattaankin kuvan "oikeanlaisesta" tavasta olla, kuvaan sopimattomat tunteet ja ajatukset hämmentävät, tuntuvat oudoilta, uusilta, äkkiä myös vääriltä. Jos poika on tällainen, mutta minusta tuntuukin tältä, olenko enää poika? Jos en ole enää poika, olenko enää minä?

Sukupuolineutraalius ei tarkoita sitä, etteikö ihminen saisi olla ylpeästi tyttö tai poika ja ilmentää juuri niitä tyypillisimpinä nähtyjä sukupuolensa piirteitä ja toimintatapoja. Se tarkoittaa sitä, että niin poikia, tyttöjä kuin muunsukupuolisia on erilaisia, niin harrastuksiltaan ja musiikkimaultaan kuin syvemmiltä ja henkilökohtaisemmilta ominaisuuksiltaan. Sukupuolineutraali ajattelutapa tekee mahdolliseksi olla täysin ja täysillä tyttö tai poika tai jotain siltä väliltä, ja silti toteuttaa kaikkia niitä piirteitä, jotka tuntuvat omilta juuri nyt. Eikä niiden edes tarvitse tuntua omilta enää myöhemmin. Se antaa mahdollisuuden kasvaa, kokeilla ja kuunnella itseään, jotta kaiken ei tarvitsisi olla niin pelottavaa, ja jotta omaa kokonaisuuttaan ei ikinä tarvitsisi hävetä.






Sukupuolineutraalius ei pakota ketään hylkäämään sukupuolista identiteettiään ja muuttumaan osaksi tasapäistä massaa, päinvastoin - se antaa luvan ja mahdollisuuden olla tyttö, poika, intersukupuolinen, transsukupuolinen, täysin määrittelemätön - ja silti yhtä lailla erilainen ja samanlainen verrattuna muihin kuin me kaikki, joka tapauksessa, olemme.

Perussuomalaisnuoret ovat huolissaan myös poikien huonommasta koulumenestyksestä. Sukupuolineutraalin kasvatuksen vieminen kouluihin nähdään uhkana poikien oppimistarpeet huomioivalle opetukselle.

Samaan aikaan voisi pohtia, kuinka paljon "pojat on poikia"-asenne on vaikuttanut poikien oppimistuloksiin. Tai se, että poikien nyt yleisesti oletetaan olevan parempia luonnontieteellisissä kuin humanistisissa aineissa? Tai se, että jos poika ei pyydä apua tunnilla tai hakeudu tukiopetukseen, niin hän kai sitten osaa. Mutta saadessaan huonoja koetuloksia, hän on luultavasti vain laiska, jalkapallohuligaani, murrosikäinen, jotain sellaista.

Ei kysymys ole pelkästään opettajien asenteista. Uskallan väittää, että suurin osa opettajista on valtavan edistyksellistä, taitavaa ja oppilaitaan kunnioittavaa porukkaa. Kysymys on järjestelmän tasapäistävyydestä, kiireestä, valtavista työmääristä niin oppilailla kuin opettajilla, byrokratian jähmeydestä ja ennen kaikkea, mielestäni, syvään juurtuneista yhteiskunnan asenteista. Se, että kymmeniä vuosia vanhemman, yhden aineen opettajan mielestä "pojat on poikia" tai "pojat ovat hyviä jalkapallossa" ei ole useinkaan yhtä paineistavaa ja pahimmillaan haavoittavaa kuin se, että sama asenne välittyy koko luokan, koko koulun, koko kaupungin ja koko niversumimin mittaisen somen ilmapiireistä. Kotoa. Kavereiden katseista.

Tarvitaan pitkäjänteistä, muutokseen sitoutuvaa työtä. Kotikasvatuksessa, päiväkodeissa, kouluissa, päättäjissä, mediassa, taloudessa ja teollisuudessa.

Itse koulussa muutos ei ole helppo, koska siihen sisältyy niin paljon enemmän kuin pelkkä asennemuutos. Asennemuutos on kuitenkin jotakin, jota ilman uudistuminen ei toteudu.

Oppivelvollisuuden alaisia lapsia ja nuoria on maassamme valtavasti, rahaa koulutuksen kehittämiseen ei juuri tipu, koska vain digitalisaatio nähdään pelastavana enkelinä. En tuomitse koulujen digitalisaatio-ajatusta kokonaan, sillä yhä suurempaa digitalisaatiota kohtihan koko maailmamme on siirtymässä. Kyseenalaistan lähinnä ajatukset digitalisaation kiireellisen edistämisen taustalla. Omatoimisuus ja sisältöjen tuottaminen pienestä asti vain tähtäimessä kansainvälinen kilpailukyky. Kilpailun ihanne, joka johtaa pian oppilaiden väliseen kilpailuun. Mun softat on paremmat kun sun softat.

Digitalisaation edistäminen vain ajatuksella, jossa se luo tulevaisuuden startup-yrittäjiä, digialan moniosaajia, on lyhytnäköistä. Digitalisaatiotakin voisi kyllä hyödyntää yhä yksilöllisemmin yhteisöllisessä opetuksessa. Sillä tarkoitan sitä, ettei yksilöiden huomioimisen tarvitse tarkoittaa veristä kilpailua ja yksinäisyyttä. Se voi tarkoittaa ryhmien muodostamista ja oppimisen uudistamista uusilla tavioilla, joissa ikä tai sukupuoli ei ole enää määräävin tekijä, vaan kiinnostuksenkohteilla, vahvuuksilla ja vaikeuksilla on enemmän tilaa näkyä. Enemmän tilaa tulla hyväksytyiksi. Peruskoulussakin yksilön ominaisuudet ja ennen kaikkea ajatukset paremmin huomioimalla voitaisiin muodostaa uudenlaisia ryhmiä ja tapoja, joilla erilaiset kohtaavat toisia erilaisia, eri tavoin samanlaisia, eri yhteyksissä.

Koulu, työpaikat, kodit, harrastukset, kaveripiirit, mainokset, viihdeteollisuus, talous. Niiden kaiken sisällä, takana ja kohteena olemme me. Me kaikki. Muutos ei siksi voi tapahtua yhden ihmisryhmän ehdoilla. On jo korkea aika tajuta, että maailmamme koostuu ihmisryhmistä, joista yksikään ei ole toista arvokkaampi, tärkeämpi tai lopulta, yksityiskohtaisella tasolla, edes suurempi. Toisilla vain on enemmän valtaa sanoa, enemmän hiljaista hyväksyntää puolellaan. Enemmän "normaaliuden" luomaa turvaa, vaikka itse normaalius taitaa olla vain harhakuva, jota eivät toteuta länsimaissa kuin Barbie ja Ken.
Ilmassa välillämme liikkuu käsityksiä ja olettamuksia kuin haamuja menneisyydestä - kuiskauksia, joilla ei enää ole todellisuuspohjaa. Ei ehkä ole koskaan ollutkaan. Kaiken ylimääräisen alla meistä jokainen on erilainen ja silti sanmanlainen, meistä jokainen kuuluu useampaan kuin yhteen ryhmään, lomittain.

Sukupuolineutraalius, feminismi, translain uudistuksen puolestapuhuminen... Ei niiden tarkoitus ole polkea ketään. Niiden tarkoitus on rakentaa tätä maailmaa sellaiseen suuntaan, jossa voimme keskittyä olennaisiin, yhteisiin asioihin. Olla vahvasti ja vapaasti tyttöjä, poikia, välillä tyttöjä, välillä poikia, transtyttöjä, transpoikia, intersukupuolisia, ei mitään, kaikkia, nuoria, vanhoja, tummia, vaaleita, ylipainoisia, normaalipainoisia, alipainoisia, ateisteja, harrasuskovaisia, kasvissyöjiä, sekasyöjiä, keliaakikkoja, kehonrakentajia, pitkäiaikaissairaita, ironmaidenfaneja, robinfaneja, pinaattikeitonvihaajia, riisipuuronrakastajia, ihmisiä.


Ja kun olemme ihmisiä, voimme kohdata toisemme ihmisinä. Vaikeuksinemme, väärinkäsityksinemme, kirosanoinemme, loukkaantumisinemme. Iloinemme, suruinemme, haaveinemme, epätoivoinemme, suunnitelminemme, mutta emme yksin.

Vaan yhdessä, erilaisina. Tänään. huomenna ja tulevaisuudessa.

Vittukyrpä. Nii.










//Kuvat by:

Minä itse 12-vuotiaana hiihtolomalla, kun järjestin barbien muuttumisleikin ja muotikuvaukset. En silloin tajunnut, että osasta tuli aika karmivia. Kerrankin löysin kohteen, johon niitä hyödyntää. 

Muistaakseni kyseisessä leikissä joku barbeista päätyi tuolloin seurustelemaan muotikuvaajan kanssa ,ja muut tulivat mustasukkaisiksi, mutta muotikuvaaja paljastuikin petturiksi, joka pyöritti ihmiskauppaa ja pahoinpiteli uhrinsa. Lopulta pahoinpidellyt tulivat julkisuuteen uusissa muotikuvissa mustelmineen ja muotikuvaaja-sutenööri tuomittiin vankeuteen, mutta SE on toinen tarina. ;D

Ilmatila ilman tilaa ilmanalan alle jää

Olen luonut itsestäni kipsivaloksen. Hievahtamattoman ja aina samanlaisen. Keuhkot tyhjiksi huokaavan ja vaivalloisen. Surun pureskelun jälkeen vatsan häpeään hävittävän ja sieltä aina uudelleen sen löytävän. Mitään näkemättömän ja sateen kirvelevyydestä väsyvän. Sellaisen, joka lopulta ei enää tahdo enemmän.

Tai tao maata aivojen jatkojalalla ja unelmoi hetkistä sitten, kun sitten oikeasti, sitten oikeassa elämässä.

Hahmon, joka levenee reunoilta ja ei kestä vanhoja suomalaisia elokuvia. Ihmisenkaltaisen, jota televisiossa liikehtivä aavikko yskittää, ja joka ei enää edes etsi ystävää. Näkee unta heräämisestä, muttei herätessään voi helpottua siitä, että se oli vain unta.

Turhautumassa purkautuvassa tietokonetuolissa, joka ei mahdu parvisängyn tikkaiden alla kääntymään. Pohtimassa, miten elimistö voi jaksaa näin autonomisesti hengittää. Liitutaulumaali jättää läikkiä lattiaan, ja magneettiversio ei seinässä kanna edes tarjouskuponkeja. Pohjaan palanut sulatus jätti mustaa töhnää kattilaan. Kirpputorivuoro sateen vuoksi peruttiin, autossa ikuisesti istuminen veisi ehkä mukanaan jonnekin. Radio Nostalgia soitti saman biisin tunnin aikana kahdesti.

Näen kerran tunnissa ovenraon, silmien keskellä, lähellä nenää. Kajastava mintunvihreä, entisessä epämiellyttävä, kutsuu nauttimaam sateesta. Päänsisäinen nurmikko tuoksuu. Näen punaiset kumisaappaat, joita en muista koskaan omistaneeni.

Saan kiinni kulmasta, venytän tarrapaperimaista tunnetta tulevaisuudesta, joen mutapohjan tuoksuisia sivuja, jotka märkinäkin kääntyvät kuin lumpeenlehdet laineen harteilla. Sitten olohuone yskähtää ja menetän otteen, tajuan, ettei harso kädessäni ole sittenkään unelma, se on painava ja haisee mikrokuituliinalta. Tietokoneen valo vie pois kuvan autiosta parkkipaikasta, jossa yli kypsennetty vitsi kerää ohikulkijoilta katseita. Muistan jostain kaukaa hammashoitolan lasia muistuttavat seinät ja hetken, jonka jääkaappimaisessa valossa ei tiedä, onko jo iltapäivä vai ei. Silloin voi leikkiä vasta heränneensä. Huomata kyyneleensä sittenkin tihkusateeksi ja toisinpäin, helposti.

Olen kuin nuorallatanssija. Paitsi, etten osaa kannatella sateenvarjoa. Yöllä humalainen möly hankaa sälekaihtimia, olen ontto, ähkyyn asti.

Auringonkukkia sisustustarrasta olohuoneeseen leikkasin. Koiraa ulkoiluttaessa bussipysäkin vihreästä peilasin. Näytin kolmekymppiseltä huivissa. Tukka ponnarilla, ryppy otsassa. Olin ylpeä kasvoista, jotka kantavat vastuuta. Mutta sitten törmäsin kuvaan itsestäni peilipöydän kulmalla. Kolmekymppisenä yhtä yksin kuin päiväkodissa. Mutten enää muista edes, miten kaivata. Suihkussa entisten asukkaiden värikynäpiirros on kyynärpääni kohdalla.

Siwan kylmäkaapin luona ahdistaa. Palaan kasvislaarin luo ja sitten yritän uudestaan. En tunne nälkää enkä ruoka-aineita. Mutta vatsani on aina kamalan painava. Ei kaksinkerroin kaakeleilla poista sitä minusta.

Haluan itsestäni pois ja löytää itseeni takaisin. Minäni ei ole poissa, se on juuttunut kurkkuuni. En tiedä, miksi yhdentekevyys yhä monistuu. Jään alle, vaikka tämä talvi kiistatta on leuto. Olen jostain kohtaa puutuneen levoton.

Lattialla uuden asunnon, on kasa tyynyjä, ja etanan nenä on irronnut - ehkä muutossa sekin asia muuttui. Pöytälevylle maalasin taivaan, se on tahmea. Myös läppärin laturi on nyt hukassa.

Luon itsestäni kipsimallin, vaikken osaa valaa. Sisältä hauras kehikko jättää jälkeensä kuituvanaa. Olen jatkuvasti vain sektori siitä mitä voisin, jos muistaisin miten. Sattumien kanssa juttelemaan jäin, ajattelemaan kaikkien sanomisia, käymään kauppaa jokaisen kanssa erikseen. Missasin kehityksen bussin. Olen se alkuun hieno mainosbiisi, johon kyllästyy matkalla sohvalta pois. Se barbinukke, jonka dementoitunut mummi antaa valmistujaislahjaksi. Sitä ei heitetä pois, mutta paketti pölyyntyy.


Jos lähden etenemään, en päädy minnekään.

Maailmani rikki, repeatilla repeää

Minä antaisin mitä vain. Kun vain saisin olla mukana. Tai sitten kokonaan kokematta. Reikä rintaan niin, että tämä kipu valuisi minusta pois. Kun vain voisin unohtaa, miten hyvä minun oli olla siellä, välissä, keskellä, mukana. Käsi kädessä, lupa olla. Vaikea. Sekaisin. En luovuttaisi. Paremmaksi kasvaisin. Kuin puu.

Kumpa tulisi myrsky ja kaataisi sen, veisi kaikki muistot mennessään nyt, kun tulevaa ei enää ole.

Kumpa jättäisin tämän tähän ja löytyisin tyhjänä kuorena elämäni viileimmän kesän kiveykseltä. Kumpa voisin huutaa. Kumpa saisin vähän paremmin henkeä. Kumpa saisin puskettua itseni tästä ruudusta läpi kaikkien niiden ihmisten kasvojen eteen, joiden menettäminen tuntuu kurkussa samalta kuin olisin huutanut koko elämäni. Minun äänenikin on jättänyt minut.

Kun saisin anteeksi. Silloin voisin myös antaa anteeksi. En tiedä, ketä vihaan, vai vihaanko, en jaksa enää olla vihainen. Tahdon antaa elämälleni anteeksi. Tahdon, että anteeksipyynnölläni on jotakin merkitystä. Että minulla on jotakin merkitystä. En tahdo olla pelkkä ryppyyn nyrkissä rutistettu paperinessu, joka kavahduttaa kaikessa säälittävyydessään. Minä olen täällä! Mitä minä olen tehnyt väärin, mitä virheitä minä toistan, kun aina käy näin? Ketä minä loukkaan? Yritän liikaa, totta kai minä yritän, minä yritän olla olemassa niin, etten koko ajan katoaisi. Minä olen olemassa vain tätä sietämätöntä kipua varten, totta kai kivulla pitää olla oikeus särkeä ja minä olen paha, kun valitan, totta kai kaikki kärsivät enemmän kuin minä ja kuinka minä kehtaan vain velloa omassa kuvottavassa riutuvuudessani, minua OKSETTAA tämä kaikki, minun pääni ei pysy suorassa, kaadun, taas minä kaadun, minä olen täynnä surua, hätää, raivoa, epätietoisuutta. Minä tarraisin taivaani takinkauluksiin ja ravistelisin sitä, tivaisin MIKSI aina jään nenä kiinni ikkunassa katsomaan niiden loittonevien hahmojen perään, jotka ovat epähuomiossa vieneet mukanaan valtavia riekaleita sydämestäni, pakanneet pilttipurkkien ohessa laukkuunsa silloin, kun saadaan lupa lähteä. He eivät tahtoisi kantaa niitä riekaleita, ne eivät sovi sisustukseen ja vievät turhaan tilaa, sitä paitsi, mitä he niillä tekisivät, minä niitä enemmän tarvitsen. Mutta en minä tahdo juosta ihmisiä kiinni vain pyytääkseni takaisin palat elämästäni, yksin säilytettynä ne ovat jäykkiä ja kohmeisia kuin kaksi vuotta pakkasessa lojunut piparitaikina, joka ei mahdu mihinkään.

Nyt lopulta sydämessäni ei OLE ENÄÄ paloja oman itseni tarpeiksi asti. Minä puskisin taivasta, potkisin sitä, rukoilisin saada tietää, mikä minussa on mennyt näin pahasti vikaan, miksi minä olen niin yhdentekevä ja aina väärässä paikassa, miksi jään aina jonon hännille tärkeysjärjestyksessä ja juoksen turhaan kiinni asioita, jotka eivät tahdo tulla minun kiinni juoksemikseni. Minä repisin sinut, taivas, rikki hampaillani, jos et vastaisi katseeseeni kunnolla. Minä tahdon tuijottaa sinua niin kauan, kunnes voimasi tarttuu minuunkin ja voin nousta ja jatkaa eteenpäin ilman tarvetta sille ilolle, riemulle, turvallisuudelle ja tarkoituksenmukaisuudelle, mielkkyyden kokemukselle, joka minut kiertää kavahtaen kaukaa.

Mutta taivas, minä olen lyhyt. Sinä olet korkealla ja kaikkeuden kiireellinen kohina kutittelee leukaasi enkä minä, tuskani kuristusotteessa vuorokausien läpi kamppaileva elämänkokoinen moka, voisi sinua vähempää kiinnostaa.

Pitkä ja masentava kuin jostain kohtaa tukkeutunut kasteluletku solmussa

Tuntuu, kuin seisoisi kassajonossa, toinen käsi varjelemassa hedelmäpussinsa halkaisseita terttutomaatteja, toinen kiskomassa kuuloketta korvasta, bussikortti ja taskuun tussahtaneen mustekynän sineämä kukkaro keskisormen ja nimettömän välissä, melkein valahtaneina pullonpalautuskoneesta valuvan kaljavanan kanssa kosketuksiin, tahmealle lattialle. Ei mitään järkeä, päinvastoin, missä olinkaan vai olinko jo siirtynyt seuraavaan, anteeksi, olin tiellä. Pitkiä lauseita, elämä täynnä pilkkuja, joiden perään voi heittää kolmea pistettä kuin fortunankuulia, ehkä osun maaliin tuurilla, vaikka tämän pelin sääntökirja löytyy työnnettynä ulkovaraston ovitoppariksi, jos sieltäkään.

Miksi minä laitoin terttutomaatit heti ensimmäiseen lauseeseen, minä tiedän jo, kuinka entinen facebookintuoma lukija huomaa minun pysähtyneisyyteni siitä kuin lapsi isän tohvelit joulupukin tarjousviitan alta. Entinen pöllöfani tuskailee taas tomaatteja kilometrin mittaisessa aloituskappaleessa, kohta se siirtyy puhumaan vatsamakkaroilleen ja luopuu toivosta, vain hakeakseen sen takaisin ennen postauksen loppua kuin äiti päiväkoti-ikäisen mukulansa pääsääntöisesti klo 16 mennessä. Vertauskuvat ovat sen kainaloissa kuin kellukkeet, kukaan ei muka voi syyttää sitä tyhjänpäiväisestä jauhamisesta ja vikinästä, kun sillä on söpö vertauskuva talutushihnan päässä.

Se on onneton tai ainakin aivan pihalla, sateessa, multa tuoksuu ja pilvet syljeskelevät ohikulkijoiden niskaan puunoksien kustannuksella. Mutta eihän ole yhtään kustannustehokasta jakaa onnettomuuttaan, yksinäisyyttään, riittämättömyyden ja vääryyden vänkytystä! Kukaan ei siitä hyödy, se on jo nähty, kuultu ja ohimeneväksi todettu, ei sillä ole syytä olla onneton, sen elämä on sillä sen käsissä, sen pitää vain vähän rohkaistua. Vaan annas olla kun se rohkaistuu, lohkaisee vitsin niin että kirskahtaa. Ottaa puheenvuoron aikomuksenaan murtaa jää, mutta tuleekin tuhonneeksi jo ennestään suojelukohteena kellunutta mannerjäätikköä. Ei se osaa. Säälittävyydessäänkin siinä on jotakin luotaantyöntävää. Ei se mahdu syliin lohdutettavaksi, ja saattaa heittää vaivaannuttavan tilannetajuttomalla kommentilla, jos sitä yrittää huomaamattomasti ohjailla yleisesti vallitsevaan tunnelmaan.


Minä olen väsynyt, väärällä lailla. Nukkuminen auttaa silloin, kun on unessa, mutta herättyään alkaa surra sitä tunkkaisuuden tunnetta, joka maistuu suussa ja sitä iltaa, joka jo painaa päivän päätä tyynyyn, väkivaltaisesti. Aamupäivän toiveikkuus tukehtuu sadepilviin ja ruoka on hyvää niin kauan kuin se on suussa. Aina ei silloinkaan. Joskus ahdistaa jo leipää voidellessa, mutta lopettaminen ei onnistu. Lopulta oksettaa. Ilman nälkää ylensyöminen on kuin kannustaisi kurkkunsa kipeäksi mielenosoituksessa itseään vastaan.

Eilen, juhannuksentyngän jälkeen, äiti törmäsi päähäni kaapinovella. Se ei sattunut ollenkaan, ei tippaakaan, oikeasti, ei äidin käsissä ole voimaa satuttaa edes hyttystä. Mutta minä karjaisin, huusin, että miksi aina minua lyödään, paiskasin nyrkillä lattiaa. Ja sitten itkin, noin kuuden kyyneleen verran. Olisin saanut kymmeniä rikki, jos en olisi niellyt kaikkea, ei minulla ollut MITÄÄN SYYTÄ ITKEÄ. Ei juuri silloin. Säikähdin itsekin itseäni.

Välillä huimaa. Tunnen olevani irti käsillä olevasta hetkestä, jopa sanoista, joita pistän peräkkäin, äänestä, joka vain aavistuksen samenneena tietää kyllä, mitä tehdään seuraavaksi. Syömisessä ei ole lopetusta, en osaa lakaista laminaattia, selkäni on jumissa ja oikeaa silmääni sattuu räpäyttää. Ensimmäisellä terapian tutustumiskäynnillä puhuin nopeammin kuin koskaan, vääntelin sormiani ja katsoin itseäni ulkopuolelta ihmetellen. Kyyneleet ehtivät kurkunpäähän, mutta minä kielsin niitä. Nyt ei ole sopiva hetki, ja ajanvarauskirja on valitettavasti hukassa.

Tuntuu, että olen jatkuvasti kysymässä lähestyviltä seiniltä, onko nyt sopiva hetki? Saanko romahtaa tehokkaasti, niin, että olen tunnin päästä taas valmiudessa, työkunnossa tai lomafiiliksessä, avuksi, taloksi, kodiksi, olemassa? En kuitenkaan uskalla, pelkään, että jos päästän narusta, ilmapallo karkaa. Vealtaa kauas kattojen yli ja on tunnin päästä jo puhjennut salaa.

Ajatuksissani on logistiikkaongelmia ja tunteeni pitäisi käynnistää uudelleen. Mutta ei minulla ole aikaa istua minuuteni ääressä odottamassa, kun identiteettini päivittää oletusasetuksia. Tai ehkä onkin, mutta ei rohkeutta. Nyt ei ole se hetki, sillä se ei ole hetki, siihen voi mennä ikuisuus. Hetken olen luullakseni kuin rakastunut, mutta sekin on kipuilevaa, toispuoleista, ontuvaa, en edes tiedä, mitä kaipaan tai keneltä. Sitten taas palaan elämäntapojeni sekasortoon, kieltoon, lupaan ja häpeään. Jännitän nykyään niin, että sydämeni luisuu pois paikoiltaan ja viileä hiki kasvoilla tuntuu siltä, että päästäni valuu jääkaapin kudosnestettä. Sitä, joka haisee kylmältä, kaikilta rasvaisilta juustokimpaleilta ja voirasialta, joka on taas tyhjä.

Miksi minä paljastan itseni blogissa kuin rappiotaiteilija krapula-aamuna tehdyssä valokuvakollaasissa, miksi minun täytyy saada jakaa facebookissa myötähäpeän makuista vispipuuroa, joka saattoi mennä jo vanhaksi? En tiedä. Ehkä yritän itse löytää kohti uuden puurojonon häntää, ainoalla keinolla, joka juuri nyt mahtuu aivojeni eteiseen kuraisissa kengissään.

Kun identiteetin viikkaaminen ei onnistu

Minusta on lähiaikoina tuntunut siltä kuin kantaisin valtavia määriä kankaita sylissäni paikasta toiseen. Koko sylin täyttävää, ahdasta, paksua, tukalan lämmintä fleeceä, yskittävää, purkautuvaa, karheaa säkkikangasta, hämärän, yksinäisen iltapäivän jäämistöstä raahattua, hengitystiet tukkivaa samettia. 

Minun käsivarteni puutuvat, puristan myttyjä ja yritän mahtua ovista ja ehtiä bussiin pudottamatta kääröistä ainuttakaan. Farkkukangas ei sovi joukkoon, se ei suostu viikkaantumaan kainaloon. Yritän sysiä sen muiden alle piiloon, samaan koloon muovikelmun kanssa; minä sanoin kantavani kankaita, en synteettisiä syntejä.

Silloin, kun minulla ei ole kiire mihinkään, jään istumaan kankaineni ja yritän löytää niistä sen pehmeyden ja lämmön, joka tuntuu turvalliselta, tukkii vatsan uumeniin jäävät jääkylmät laikut. Painan naaman kankaisiin, yritän unohtaa pölyisen sametin aiheuttaman hengenahdistuksen. 

Etsin tuoksua, jotakin niistä muistoista, joka ei ole muisto, tai ainakaan en voi sanoa varmuudella muistavani, mutta joka vie minut kauas. Kauas valoon ja hiljaisiin, humiseviin maisemiin, joita en ehkä ole koskaan nähnyt enkä ehkä haluaisikaan, sillä monesti elämä vie yksinkertaisimmista hetkistä kaiken tyhjän tilan, haluaa esiintyä, mennä eteenpäin ja toteuttaa itseään.

Minä kaipaan tuoksua pieneen pakkaseen, aikaisen aamun hengitykseen, kiireettömään odotukseen jostakin odottamattomasta. Bensiini, merivesi, sitten sellainen paksu pehmeä muovi, josta päiväkodin lattialle rakennettiin päällä käveltäviä pehmopalapelejä. Jotkin nopeasti haipuvat hajuvedet, tuore ruoho, joidenkin ihmisten hiukset, etenkin aamuisin, silloin, kun valo on vielä vaaleaa.

Ennen niitä oli enemmän. Mutta ne katoavat niin nopeasti, turvatuoksut, mielikuvat niistä. Soramonttu sateen jälkeen, kardemumma tai kirjan sivut eivät enää tuoksu onnellisuudelta. Jos tuoksu tuoksuu liian usein, se saa mukaansa niin monia muistoja ja toisiaan kumoavia merkityksiä, että muuttuu kasvottomaksi. Eihän oman kotinsakaan ominaistuoksua haista ennen kuin pitkän poissaolon jälkeen.

Toisinaan tuoksu, ääni, tuntuma tai näköhavainto voi muuttua kerrasta päinvastaiseksi tai saada uuden merkityksen. Toiset tuoksut taas eivät koskaan enää palaa. En muista, miltä ne tuoksuivat.

Nyt tuntuu, että tummanliilaa, raskasta, ruskeaa ja kiristävää on joka kulman takana ja tässä, kangasmytyn sisällä, aina jossakin povitaskussa huolellisesti kuivattuna, ilman viimeistä käyttöpäivää. Auringonlasku, vettynyt, pimeä, liikennevaloissa kiiltävä katu, käpristyneitä ranskanperunoita huoltoaseman paperilautasella. Auton jäljet loskassa, tukkoinen tunnelma, lasiovi, jonka läpi ei kuulu, jos huutaa.

Jos minä haluan edetä, pysyä mukana ja edistyä, minun täytyy juosta kankaineni, pää huojuu, koska käsien tasapainottava tuki on kankaita varten. Minun täytyy todistaa itseni ja varmistaa, etten ainakaan ole se, joksi minua varmaankin luulet, Minun täytyy tunkea puolet kankaistani väliaikaisesti toisen ihmisen suuhun, jotta varmasti ehdin saada kaikki asioideni näkökulmat esilletuoduiksi. Minulla ei ole varaa loukata ketään tai tulla väärinymmärretyksi.

Minä nauran, puhun nopeammin, yritän ehtiä, en edes tiedä mitä, ennen kuin on liian myöhäistä. Paksujen kankaiden välistä valuu silkkiä, liukasta kuin virtaava jää, minä olen takertua laskoksiin ja kaatua rähämlleni.

Ja kun sattuu niin, että minuun sattuu ja osa itsestäni pakottaa sen näkyväksi; silloin kankaat eivät toimi panssarina.

"Sinä kuitenkin kannat kankaita. Ne lisäävät voimaasi, tuuli ei kaada sinua niin helposti. Ja jos kaataakin, niin ainakin sinulla on pehmusteet mukana. Mieti nyt, toiset kantavat piikkilankaa."

"No laske ne kankaat käsistäsi! Hupsu, ei kukaan kehota sinua niitä mukana raahaamaan."

"Ei kukaan pelkää kankaita, sen kuin tunget mukaan, kyllä ihmiset osaavat väistää."

Niin. Niin he osaavat. Minä vain olen heikentymässä hetki hetkeltä. Tuntuu kamalan väärältä tunkea mukaan kaipaamiini elämiin ja kohtaamisiin, kankaani vievät niin paljon tilaa. En osaa myöskään enää pudottaa niitä; pelkään, että niistä on tullut osa minua. Mitä minä sitten tekisin, paljaampana ja horjuvampana kuin vielä koskaan?

Eikä oikeasti, en minä syytä ketään, en tällä kertaa edes itseäni. Kyllä minun annetaa tulla mukaan kankaineni, ne ovat usein sympaattinen suihkuverho minun ja maailman välissä. Minä olen kiva, jotenkin säälittävällä tavalla suloinenkin. Kun kova farkkukangas tulee eteen, olen jopa pelottava, voimakas; ihailtavaa, mutta nyt pitää mennä. 

Minä halaan kankaitani, mutta niiden lämpö on omaa ruumiinlämpöäni eivätkä ne halaa takaisin. Jos halaan kankaitteni läpi jotakuta toista, niin pian kaadun itse taaksepäin. Ei ihminen; minä tai kukaan muukaan, halaa mielellään toista, jos välissä on vuorenkorkuinen kasa ilmeetöntä ja silti kamalan agressiivista tekstiiliä. 

Minä kompastun kankaisiini, niiden kantamisen organisointi vie aina aikaa paikasta toiseen siirryttäessä. Ne odottavat minua tukalina, kun kaikki muut ovat jo menneet, mutta vain siksi, että ilman minua niitäkään ei olisi.