Kun identiteetin viikkaaminen ei onnistu

Minusta on lähiaikoina tuntunut siltä kuin kantaisin valtavia määriä kankaita sylissäni paikasta toiseen. Koko sylin täyttävää, ahdasta, paksua, tukalan lämmintä fleeceä, yskittävää, purkautuvaa, karheaa säkkikangasta, hämärän, yksinäisen iltapäivän jäämistöstä raahattua, hengitystiet tukkivaa samettia. 

Minun käsivarteni puutuvat, puristan myttyjä ja yritän mahtua ovista ja ehtiä bussiin pudottamatta kääröistä ainuttakaan. Farkkukangas ei sovi joukkoon, se ei suostu viikkaantumaan kainaloon. Yritän sysiä sen muiden alle piiloon, samaan koloon muovikelmun kanssa; minä sanoin kantavani kankaita, en synteettisiä syntejä.

Silloin, kun minulla ei ole kiire mihinkään, jään istumaan kankaineni ja yritän löytää niistä sen pehmeyden ja lämmön, joka tuntuu turvalliselta, tukkii vatsan uumeniin jäävät jääkylmät laikut. Painan naaman kankaisiin, yritän unohtaa pölyisen sametin aiheuttaman hengenahdistuksen. 

Etsin tuoksua, jotakin niistä muistoista, joka ei ole muisto, tai ainakaan en voi sanoa varmuudella muistavani, mutta joka vie minut kauas. Kauas valoon ja hiljaisiin, humiseviin maisemiin, joita en ehkä ole koskaan nähnyt enkä ehkä haluaisikaan, sillä monesti elämä vie yksinkertaisimmista hetkistä kaiken tyhjän tilan, haluaa esiintyä, mennä eteenpäin ja toteuttaa itseään.

Minä kaipaan tuoksua pieneen pakkaseen, aikaisen aamun hengitykseen, kiireettömään odotukseen jostakin odottamattomasta. Bensiini, merivesi, sitten sellainen paksu pehmeä muovi, josta päiväkodin lattialle rakennettiin päällä käveltäviä pehmopalapelejä. Jotkin nopeasti haipuvat hajuvedet, tuore ruoho, joidenkin ihmisten hiukset, etenkin aamuisin, silloin, kun valo on vielä vaaleaa.

Ennen niitä oli enemmän. Mutta ne katoavat niin nopeasti, turvatuoksut, mielikuvat niistä. Soramonttu sateen jälkeen, kardemumma tai kirjan sivut eivät enää tuoksu onnellisuudelta. Jos tuoksu tuoksuu liian usein, se saa mukaansa niin monia muistoja ja toisiaan kumoavia merkityksiä, että muuttuu kasvottomaksi. Eihän oman kotinsakaan ominaistuoksua haista ennen kuin pitkän poissaolon jälkeen.

Toisinaan tuoksu, ääni, tuntuma tai näköhavainto voi muuttua kerrasta päinvastaiseksi tai saada uuden merkityksen. Toiset tuoksut taas eivät koskaan enää palaa. En muista, miltä ne tuoksuivat.

Nyt tuntuu, että tummanliilaa, raskasta, ruskeaa ja kiristävää on joka kulman takana ja tässä, kangasmytyn sisällä, aina jossakin povitaskussa huolellisesti kuivattuna, ilman viimeistä käyttöpäivää. Auringonlasku, vettynyt, pimeä, liikennevaloissa kiiltävä katu, käpristyneitä ranskanperunoita huoltoaseman paperilautasella. Auton jäljet loskassa, tukkoinen tunnelma, lasiovi, jonka läpi ei kuulu, jos huutaa.

Jos minä haluan edetä, pysyä mukana ja edistyä, minun täytyy juosta kankaineni, pää huojuu, koska käsien tasapainottava tuki on kankaita varten. Minun täytyy todistaa itseni ja varmistaa, etten ainakaan ole se, joksi minua varmaankin luulet, Minun täytyy tunkea puolet kankaistani väliaikaisesti toisen ihmisen suuhun, jotta varmasti ehdin saada kaikki asioideni näkökulmat esilletuoduiksi. Minulla ei ole varaa loukata ketään tai tulla väärinymmärretyksi.

Minä nauran, puhun nopeammin, yritän ehtiä, en edes tiedä mitä, ennen kuin on liian myöhäistä. Paksujen kankaiden välistä valuu silkkiä, liukasta kuin virtaava jää, minä olen takertua laskoksiin ja kaatua rähämlleni.

Ja kun sattuu niin, että minuun sattuu ja osa itsestäni pakottaa sen näkyväksi; silloin kankaat eivät toimi panssarina.

"Sinä kuitenkin kannat kankaita. Ne lisäävät voimaasi, tuuli ei kaada sinua niin helposti. Ja jos kaataakin, niin ainakin sinulla on pehmusteet mukana. Mieti nyt, toiset kantavat piikkilankaa."

"No laske ne kankaat käsistäsi! Hupsu, ei kukaan kehota sinua niitä mukana raahaamaan."

"Ei kukaan pelkää kankaita, sen kuin tunget mukaan, kyllä ihmiset osaavat väistää."

Niin. Niin he osaavat. Minä vain olen heikentymässä hetki hetkeltä. Tuntuu kamalan väärältä tunkea mukaan kaipaamiini elämiin ja kohtaamisiin, kankaani vievät niin paljon tilaa. En osaa myöskään enää pudottaa niitä; pelkään, että niistä on tullut osa minua. Mitä minä sitten tekisin, paljaampana ja horjuvampana kuin vielä koskaan?

Eikä oikeasti, en minä syytä ketään, en tällä kertaa edes itseäni. Kyllä minun annetaa tulla mukaan kankaineni, ne ovat usein sympaattinen suihkuverho minun ja maailman välissä. Minä olen kiva, jotenkin säälittävällä tavalla suloinenkin. Kun kova farkkukangas tulee eteen, olen jopa pelottava, voimakas; ihailtavaa, mutta nyt pitää mennä. 

Minä halaan kankaitani, mutta niiden lämpö on omaa ruumiinlämpöäni eivätkä ne halaa takaisin. Jos halaan kankaitteni läpi jotakuta toista, niin pian kaadun itse taaksepäin. Ei ihminen; minä tai kukaan muukaan, halaa mielellään toista, jos välissä on vuorenkorkuinen kasa ilmeetöntä ja silti kamalan agressiivista tekstiiliä. 

Minä kompastun kankaisiini, niiden kantamisen organisointi vie aina aikaa paikasta toiseen siirryttäessä. Ne odottavat minua tukalina, kun kaikki muut ovat jo menneet, mutta vain siksi, että ilman minua niitäkään ei olisi.