Kaktus kainalossa

Havainto: minuun on nyt taas ilmaantunut jokin uusi. Epäsuhtainen ja itselleni erikoinen kuin kainalosta äkkiä kasvava kaktus.

Olin kuin en olisikaan, mutta sitten menin ja avasin suuni, ja esiin työntyi ihan kokonaan uusi, ensi kertaa näinkin viheliäinen tyyppi: sisuksistaan hyökkäilevä ja omituisia kimeitä äkeyksiä itsestään yökkäilevä pisteliäs hiihtäjä. Taas yksi minä, taas hämmentynyt ja hämmentävä.

Jossain vaiheessa omaa halkeilevaa historiaani aloin niin tyytymättömäksi vaatimattomaan virnuiluuni, että näköjään käänsin kelkkani vahingossa ihan kaakkoon, täysillä päin itsetyytyväistä, äkäistä puuta. Minusta tuli vaivihkaa nokkava kuin liian nopeasti lentämään oppinut sinisorsa. Pelkäsin lapsellisuutta niin lujaa, että nostin leukaani ja olin aina ihan onnistujaa, oli tilanne mikä hyvänsä. Minusta tuli typertyneisyyttäni typerä, huomaamattani esiintyvä, ensin kiroilevaa nahkatakkista Peppi Pitkätossua salamyhkäisesti jäljittelevä ja sitten pelkkä kyynisesti naurahteleva, inttävä jäärä. Voi häh.

En ihan totta tiedä, mistä nyt tuulee. Minusta on hävinnyt se häveliäs hihittäjä, joka lähestyy joka ikistä uutta tai muuten jännittävää ihmistä kuin rocktähteä. Olen lakannut tutisemasta ja mutisemasta itsekseni itseäni rohkaistakseni ja naurahtelemasta vääriin paikkoihin. (No ehkä en sitä.) Loppusoinnut estävät minua nyt olemasta vähemmän häilyvä tässä. Herätys.

Mutta ihan tosissaan. Tää on mulle taas ihan täyttä kryptistä ruutuhyppelyä. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen kuin yksi elämän matopeli. Koko ajan törmään seinään tai päädyn syömään omaa häntääni.

Eikä tämä ole niinkään itsesääliä, vaan itsehätää. En tiedä, mikä mua taas vaivaa. Aina, kun yritän olla ystävällinen ja itsevarma samaan aikaan, päädyn tökkimään keskustelukumppaniani pitkillä verbaalisilla sukkapuikoilla. Ja sitten ihmettelen, miksi en koskaan ole tilanteeseen sopiva, viehättävä tai edes lempeästi lähestyttävä. Voi häh!

Tässä on nyt se iänikuinen problematiikka, että en tahtoisi olla säälittävä, mutta en myöskään hyökkäävä. Vaikuttaisi siltä, että en osaa olla kuin toista tai molempia. Itsevarmuuteni kumpuaa kummallisesta teräsputkimaisesta itsenäisyydestä, sillä olen alkanut ajatella, että pärjään parhaiten, kun vain päätän, etten tarvitse ketään. Missä välissä musta tuli a.) Aikuinen Nainen b.) voimaantunut keski-ikäinen c.) Paula Koivuniemi? Tjeesus.

Viime yönä näin unta, että elämästäni jo poistunut rakas ihminen tuli takaisin, ilmestyi istumaan nurmikolle, ja minä menin istumaan viereen. Siinä me sitten istuttiin ja nojailtiin ja halailtiin ja oli älyttömän turvallista ja pehmeää. Lopuksi se ihminen nousi ja löi minua niin, että upposin tyhjästä ilmestyneeseen lumihankeen. Siinä unessa ajattelin vaan, että ansaitsin sen, vaikka leukani irtosi.

Minussa asuu edelleen pieni, terävä ja joka kudoksesta läpi mahtuva syyllisyys, jonka tarkka syy on toistaiseksi tuntematon. Välillä se ajaa minut nurkkaan. Tiivis, pieni, sitkeä inho, joka sylkee päälleni sisältäpäin eikä laimene, vaikka sen yrittäisi oksentaa pois. Joskus, kun se oli vielä isompi ja tarkkarajaisempi ja väitti tietävänsä minusta kaiken, sitä vastaan oli helpompi taistella järjellä. Joskus riitti, kun sanoi, että et sinä mistään tiedä. Nyt, kun olen tapellut sen pieneksi ja teräväksi, se ei sano enää mitään. Viiltää vaan. Ja viheltää.

Minulle on uutta, että olen alkanut taistella sitä inhoa vastaan olemalla itse vähän inhottava. Kova ja kupera, tarttumaton kuin se maalauspaperin kiiltävämpi puoli, jolle aina ala-asteella yritti tuloksettomasti piirtää liidulla. Pienenä sanottiin aina, että kiusaaja on itse epävarma. Minusta ei ole tullut kiusaajaa, mutta aika kiusallinen kyllä. Tyrkky ja järkky ja äkeä vikisijä. Pienenä, kun minua kiusattiin, pyysin anteeksi ja menin leikkimään yksin kynillä. Nykyään, jos kiusattaisiin, sanoisin varmaan jotain kyynistä ja kohauttaisin olkiani. Onko se yhtään parempi?

Olen myös alkanut esittää itseäni uusissa ympyröissä. Muistelen, että minähän pidän pienistä faktoista, tieteestä, kotitontuista ja loppusoinnuista. Niillä sitten mennään, kunnes minustani tulee Sims-hahmo, 2010-luvun Pelle Hermanni ja mukapätevä pätijä. Unohdan tuoda ilmi kaiken sen, mikä ei ole niin heposti puettavissa ominaispiirteiksi, ja päädyn lopulta kysymään itseltäni, miksi tämä hahmo tekee näin. Mikä sitä motivoi?

Nyt kun miettii, niin ihminen. Ihminenhän sitä aina motivoi. Toinen samanmoinen, katseineen ja ihoineen ja kröhineen ja lämpötiloineen, kosketuksineen ja äännähdyksineen. Fyysinen ja kömpelö, ihminen lähietäisyydeltä. Ei mitenkään seksuaalisesti, vaan vain tosi fyysisesti. Todellisesti.

Teatteritreeneissä yksi tuli ohimennen letittämään. Siis ilman, että erikseen pyysin tai kiehnäsin. Ja yhden kanssa vaihdamme tuon tuosta kuiskattuja kommentteja ja tietäviä katseita kuin siskokset. Välillä olen niin ihminen ihmisten välissä, että unohdan inhota reisiäni tai pelätä olevani ahdistava. Välillä nojaan ilman, että harkitsen ensin, nojaisinko.

Aina minä puhun tästä. Nälästä päästä lähelle ja jäädä siihen. Haaveesta olla yhtä viaton kuin koira tai vauva, joita rapsutetaan vain, koska ne ovat olemassa. Halusta olla olemassa kainalossa. Niin, ettei se ole yhtään säälittävää, vaan tavallista.

Minulla on hassu halu olla itsestäänselvästi halattu.

Onnen mittainen me

Mun pitäisi lakata ihailemasta.

Ei siinä sinänsä mitään vikaa ole. Ajatuksena kaunis. Joku on taitava, rohkea, viisas, vahva, älykäs, suurisydäminen tai jollakin muulla tapaa kunnioitusta herättävä. Mä katson ja totean, että haluaisin olla kuten hän. Katson ylöspäin. Olen aina ajatellut, että sellainen tekee nöyräksi. Pitää jalat maassa ja tavoitteet korkealla. Kannustaa ja kasvattaa.

Mutta olen joutunut huomaamaan, että useimmissa tapauksissa, ainakin mun kohdallani, ihailemisen aikaansaama nöyryys on vääränlaista. Kutistavaa ja kuristavaa. Nöyryydestä tuleekin nöyryytys -  mun itse itselleni aikaansaama piina.

Kun mä oikein ihailen jotakuta, mulla menee täysin luu kurkkuun, pasmat sekaisin ja kuppi nurin. Pahimmillaan maailma kaatuu ja päivä menee pilalle, kun katselen ihailuni kohdetta kauempaa ja mietin, miksen voi olla syntynyt häneksi. Suhteellisuudentajuni katoaa. Äkkiä kaikki ihailun kohteessa on tavoittelemisen arvoista - siis ihan kaikki. Hänen käyttämänsä shampoomerkki on taatusti parempaa kuin minun. Eikä siis edes vain parempilaatuista shampoota, vaan jotenkin eettisempää, puhtaampaa, oikeampaa shampoota. Parempien ihmisten shampoota. Joka kuitenkaan mun käyttämänäni ei tekisi musta parempaa ihmistä. Koska kyseinen shampoo on saanut sädekehänsä siitä ihmisestä, ei toisinpäin. (Jos niin olisi, hankkisin vain kyseistä shampoota ja eläisin elämäni onnellisena loppuun asti. Tai siihen asti, kunnes joku suihkugeeli aikaansaisi joitakin jollakin muulla hetkellä enemmän ihailemiani ominaisuuksia.)

Älytöntä. Sitten aina, kun huomaan olevani syvällä ihailukierteessä, muhun iskee hienoinen paniikki. Kysyn itseltäni, olenko pakkomielteinen hullu. Olenko sellainen ihminen, joille julkkikset hankkivat lähestymiskieltoja? Sellainen, joka saapuu kolme päivää etuajassa jonottamaan festarilippuja ja kirkuu vasten turva-aitoja? Toki, koska kysyn tätä itseltäni, vastaus on kyllä. Ankara päänsisäinen minäni on aina sitä mieltä, että jos on olemassa jotain sellaista pahaa, johon en vielä ole itseäni identifioinut, niin se johtuu vain siitä, etten ole vielä kuullut siitä.

Mun kohdallani ihailu on lähes aina sillä tavalla hölmöä, että se mustamaalaa mua itseäni. Kun jossain toisessa on jotakin sellaista, mitä todella kunnioitan, näen äkkiä kaikki omat ominaisuuteni täysin mitättöminä. Huippumuusikon kohdatessani olen hetkessä valmis myymään kaikki taitoni ja tietoni edes rahtusesta samaa musiikillista osaamista. Näen itseni vaihtoehtoisessa elämässä, jossa olen mennyt klarinettitunneille jo nelivuotiaana ja nyt 18-vuoden iässä voin huolettomasti todeta, että "tuohon sopisi cmaj7" ja jäädä musaluokkaan jammailemaan porukalla oikeasti.

Niin, ja annas olla, kun pääsen jollakin tapaa kosketuksiin sellaisen henkilön kanssa, johon ihailuni kohdistuu. Vedän sylkeä, säikähdystä ja huonoja vitsejä väärään kurkkuun. Punastelen. Alan kehua itseäni irrationaalisesti (ja usein kimeästi). Tämä johtuu osin tiedostamattomasta pyrkimyksestäni todistaa ihailuni kohteelle, että olen edes kaukaisesti "samaa tasoa" hänen kanssaan. Näin hän ei ehkä juokse pois heti, ja saan enemmän aikaa osoittaa, että olen oikeasti tutustumisenarvoinen tyyppi ja ota minut valokeilaasi, ottaisitko?

Minusta olisi kamalaa joutua itseni ihailemaksi. Menisin ihan puihin. Pelkäisin sitä tyyppiä, joka minua piirittää; sitä, joka pyytelee joka toisessa lauseessa itseään anteeksi ja joka toisessa minulta ymmärrystä. Ja sitten taas madaltaa ääntään uskottavuuden lisäämiseksi ja yrittää osoittaa olevansa hauska, riippumaton, cool ja aivan tilanteen tasalla.

Itse asiassa tämä ihailun ja itsevähättelyn kierre on siitä katala, että se verhoaa taakseen (usein piiloon jopa omilta kriittisiltä silmiltäni) mitä suurinta itsekeskeisyyttä (minä, minun taitoni, minun tavoitteeni ja minä, koska minä). Kaiken kukkuraksi se kytkeytyy ajatusmalleihin, joiden olen toivonut pysyvän niin kaukana minusta kuin mahdollista. Ajatusmalleihin, joissa on olemassa "parempia ihmisiä". Ei vain parempia jossakin asiassa, vaan tämän jonkin asian takia parempia, viisaampia, kauniimpia, arvokkaampia. Vähän niin kuin jumalhahmoja (ei niitä ryyppääviä kreikkalaisia, vaan sellaisia täydellisen hyvyyden tiivistymiä, jotka armahtavat ihmisiä synneistä).

Miten? Tämä on oikeasti vastoin kaikkea, mihin uskon. Mulle ihmisarvo on jakamaton. En usko eugeniikkaan tai mihinkään muuhunkaan ihmisten ihmisinä paremmuusjärjestykseen laittamiseen. Mua puistattaa ajatus siitä, miten kylmiä arvoja ihailunsekainen kateellisuuteni pitää sisällään.

Kaiken lisäksi, koska myös mulla on taitoja ja tietoja, joita kaikilla ei ole, tällainen vaikuttaa ahneelta ja kiittämättömältä. Sanon, että vaikuttaa, koska se ei ehkä ole sitä. Siksi, että mä en rehellisesti pysty näkemään, että mussa olisi mitään tavoittelemisen arvoista. En, vaikka voittaisin palkintoja ja saisin kehuja. Se on kamalaa ja väärin. Mun pitäisi olla nöyrä, tyytyä siihen, mitä mulla on ja tuntea tervettä ylpeyttä. Silloin ihailukin olisi tervettä eikä sotkisi kaikkea.

Toisaalta olen alkanut vähän ymmärtää itseäni. Vähän.

Kyse ei lopulta ole siitä, että kaipaisin punaisia mattoja, ihailua ja suitsutusta. Olen tajunnut sen, kun olen saanut osakseni kehuja ja kunnioitusta, paljonkin. Kehuminen saa aikaan lämpimän tunteen, mutta jättää olon aiempaakin tyhjemmäksi. Kun joku sanoo ihailevansa mua, mulle tulee olo, että mut työnnetään kauemmas, jonnekin, missä mulla on mun taidot, joista iloita, mutta ei muuta. Vain tyhjä hylly, jolle asettaa pokaalini, tyhjässä huoneessa, jonka oven taakse ei saavu kukaan.

Kyse on siitä, että mussa asuu pohjaton, loputon yksinäisyyden tunne. Tunne siitä, että mulla ei voi olla ketään, koska mä en ansaitse ketään. Ja jos musta tuntuu, että mulla on ketään, sen täytyy olla harhaa.

Mun yksinäisyyteni kumpuaa jostain ihan helvetin syvältä. Todella kaukaa. Ennen kaikkea se on yksinäisyyttä, joka johtuu suoraan, kuin ohutta metallilankaa pitkin, siitä, että mun luottamukseni elämään ja muhun kohdistuvaan välittämiseen on täysi nolla. Mä juuri ja juuri kykenen uskomaan, että musta voi pitää. Mutta että musta muka voisi välittää? Vaikka mulla on ystäviä nyt, mä en kykene luottamaan siihen, että mulla on. Joka hetki, kun olen yksin, olen enemmän yksin kuin muistan ikinä olleeni.

Yksinäisyyden tunne ajaa mut toivomaan helppoja ratkaisuja, joita ei tule. Ihailuun sekoittuessaan se rakentaa katkeria palatseja, haavemaailmoja, joissa kaikki olisi hyvin, jos mä vain soittaisin klarinettia, olisin taitoluistelija tai tietäisin enemmän politiikasta. Silloin mulla muka olisi takuuvarma yhteisö, paikka ja ryhmä ihmisiä, joiden keskuudessa jotain tiettyä tietoa tai taitoa näyttämällä lunastaisin ikuisen jäsenyyden. Silloin mulla muka olisi jokin takuuvarma vakuutus siitä, että on olemassa mulle rakkaita, joille olen yhtä rakas. Ja vielä enemmän; että ne ihmiset ovat mun ja mä olen niiden ikuisesti, kuin sadussa.

Alle yksitoistavuotiaana mä toivoin, oikeastaan rukoilin, että pöllö toisi mulle kirjeen Tylypahkasta. Kirjoitin itseni sisään Potter-kirjoihin, varasin rivien väliin tilaa omille repliikeilleni. Mä olisin ollut Mary. Ja sopinut täydellisesti pääkolmikon jatkeeksi, koska silloin sukupuolijakauma olisi ollut tasainen. Mietin jopa, että olen palapelin puuttuva pala, koska hiukseni olivat silloin vaaleat. Se on väri, joka Ronin, Hermionen ja Harryn kombosta puuttuu. Ajattelin, että juuri mun tulee täyttää kolo. Että mä olen sillä tavalla erityinen - ja sitten löydän kotiin. Niin kuin Harry.

Vielä pienempänä mä sijoitin itseni Puolen Hehtaarin Metsään. Asuin jossain siinä Nalle Puhin talon ja Kanin kolon välissä. Sitten katsoin VHS:iä ja itkin melkein aina, kun ne loppuivat. Siis siinä kohtaa, jossa Nalle Puh ja Risto Reipas istuvat mäen päällä auringonlaskussa, ja möreä lukijaääni sanoo: "Ja tänne me jätämme heidät, pojan ja karhun, ja täältä me löydämme heidät taas."

Siinä oli jotain sellaista pysyvyyttä, jota mä kaipasin kamalasti.

Ja West Side Story -musikaali! Siellä tapeltiin ja kuoltiin, mutta ennen kaikkea laulettiin. Olin 6-vuotias, halasin tietokoneen kaiuttimia ja rakastin. Uskottelin itselleni, että jos vain uskon tarpeeksi, herään aamulla 50-luvun New Yorkissa. Ja silloin kaduilla tanssivat Jetsit ja jossain soi Tonight.

On ihan ookoo heittäytyä mielikuvituksensa vietäväksi silloin, kun mielikuvitusleikit ovat ikätasoista käyttäytymistä. Leikki on lapsen työtä, tapa oppia hahmottamaan maailmaa. Mielikuvitusystävät ovat merkki hyvästä mielikuvituksesta. Ja ehkä vähän yksinäisyydestä.

Aikuisena mielikuvitusleikit ovat kuitenkin usein ongelmallisempia. Niistä tulee surulliseksi. Ne sekoittuvat todellisuuteen. Jättävät kylmän kolon rintakehään ja epäilyksen kasvamaan sinne kuin ruukkuun.

Musta tuntuu yhä useammin, että mä olen vankina itseni sisällä. Että mun ajatukset poukkoilee kuin valo peililabyrintissä, kunnes en enää tiedä, mikä on totta ja mikä vain oman ylikasvaneen huolestumiseni aiheuttama heijastus.

Mä en osaa olla täysin rehellinen, koska mä en täysin tiedä, kuka mä olen ja mikä on totta. Mä olen ajatellut niin paljon liikaa itseäni, että olen oikosulussa. (Älä vello, mene lenkille! Ei auta. Ei enää tässä vaiheessa tai ainakaan juuri nyt.)

Niin rehellisesti kuin kykenen, voin kuitenkin todeta, että mulla on ikävä. Täsmälleen en osaa sanoa, mitä. Varmaan jotakin sellaista, mitä ei edes ole mahdollista saada. Ainakaan juuri nyt.

Enemmän kuin mitään, mä nimittäin kaipaan ihmistä, joka olisi mulle valtavan rakas ja tärkeä, ja jota mä ihailisin ja kunnioittaisin, ja joka lupaisi, ettei se lähde mihinkään ennen kuin kuolema meidät erottaa. Sellainen ihminen on kai lopulta joko isä tai äiti tai rakastettu. Joku, jolle sä olet aivan ainutlaatuinen, maailmaa isompi. Joku, jolle sä olet joko lapsi, jolle se haluaa antaa kaiken ja vielä enemmän tai puoliso, jonka kanssa se haluaa nähdä kaiken ja vielä enemmän.

Rakkaus on lopulta pyyteettömin voima, joka tässä maailmassa on. Koska silloin, kun oikeasti rakastetaan, toista ei tarvitse pyytää jäämään. Se jää. Ainakin niin pitkäksi aikaa, kuin on tarpeellista, totta ja tärkeää. Ja se riittää.


"Olet rohkeampi kuin uskot, vahvempi kuin luulet ja älykkäämpi kuin tiedät."
"Oh, helppoa. Olet rohkeampi kuin Esko, rahkeampi kuin luulet ja älykääpiökin käy. Vai oliko se näy?"
"Hupsu vanha karhu."

Onnellisuuden pelko

Onnellisuus ei sovi mulle.

Mulla on ollut liian pitkään hymy korvissa. Poskiin sattuu. Ja aivot potkii kuin taapero, joka ei suostu pukemaan toppahousuja.

Miksi mun pitää olla näin vaikea? Miksi onnelliset hetket säikäyttää mut niin, että vedän henkeä väärään kurkkuun, täytyn sekavasta ilosta kuin ilmapallo ja poksahdan tuskallisesti ensimmäisestä kolhusta? Miksi mä tulen surulliseksi aina, kun mulla on kivaa? Miksi vitussa mun pitää olla niin kierteellä, että menetyksen pelko sanelee kaiken? Kääntää onnen päälaelleen ja etsii sen pohjasta merkkiä väärennöksestä, nostaa pään kohti valoa vain todetakseen, ettei missään ole vesileimaa, mikään ei kuitenkaan ole aitoa ja jos onkin, niin tämä jatkuva epäilyni ainakin ajaa sen tiehensä.

Mun vatsa on niin täynnä epämääräistä myllerrystä. Silloin harvoin, kun se nousee kyyneliksi asti, mä itken vain vasemmasta silmästä. Yleensä kaksi kyyneltä, joista toinen ehtii ulos vasta, kun toinen on jo juossut pois.

Tiedättekö sen tunteen, kun pitää käsissään paperiesinettä, joka on niin kaunis ja hento ja ainutlaatuinen, että sen pelkää menevän rikki silkasta ajatuksesta. Kun käsissä on jotain niin kallisarvoista ja kaunista, että sydän alkaa lyödä nopeammin. Silloin se esine tekee mieli laskea nopeasti pöydälle ja katsella sitä turvallisesti kauempaa niin, ettei vain vahingossa pudota sitä.

Mä en vieläkään uskalla luottaa siihen, etten mä pudota sitä, mitä ystävyydeksi sanotaan. Siksi mä luovun siitä jo etukäteen. Varovasti asetteleminen ja taaksepäin astuminen on yhtä kivuliasta, muttei yhtä äkkinäisen järkyttävää kuin se räsähdys, joka nopeasta pudotuksesta seuraa.

Mä en osaa luottaa. Mä osasin joskus. Mutta mä en edes tiedä, mistä aloittaa sen uudelleenrakentaminen. Mä olen niin vihainen itselleni, kun en osaa olla. Pakahdun kiitollisuudesta ja silti olen kiittämätön, kun joka hetki yksin ollessani olen taas pohjalla.

Sanotaan, ettei mitään suurta voi saavuttaa, jos ei uskalla ottaa riskiä. Mutta harvoin sanotaan, että riskin ottamalla voi menettää jotain suurta. Vaikka tietenkin se siihen sisältyy. Eihän se muuten mikään riski olisikaan.

Mä olen vuosien mittaan kasvanut kiinni siihen ajatukseen, että mä olen yksinäinen. Että se on totuus, luonnon laki, Että mun täytyy oppia elämään sen kanssa ja löytää siitä sen kaunis ja runollinen puoli. Nyt, kun mä vuosien myötä olen oppinut hyväksymään yksinäisyyteni, olemaan ensin rauhassa tuskainen ja sitten seesteinen, mä en enää uskalla luopua siitä. Sillä jos mä antaisin itseni luottaa siihen, etten enää ole yksinäinen ja sitten äkkiä järkyttyisin taas, nopeasti, leikaten - silloin mä joutuisin rakentamaan sen yksinäisyyden hyväksymisen uudelleen. Mä joutuisin myöntämään erehtyneeni.

Mä en uskalla antaa mahdollisuutta edes hypoteettiseen erehdykseen, koska erehtyminen sattuu.

Se on inhimillistä. Ei kukaan tykkää esimerkiksi pakkien saamisesta. Ei kukaan tykkää pettymyksistä.
Mutta kun mä en tiedä, mitä eroa on pettymyksellä ja itsevihalla. Mulle niillä ei taida olla.

Joka kerta, kun mä tajuan tai luulen tajuavani, että olen erehtynyt, mun maailma hajoaa. Leikkautuu keskeltä kahtia kuin vesimeloni, joka vuotaa pöydälle vedenpunaista litkua, jossa siemenet luiskahtelevat, eikä mikään maailman mahti saa niitä vedettyä takaisin. Jokainen erehdys ja väärinymmärrys halkaisee mun maailmani - aikaan ennen erehdystä ja sen jälkeen. Totuuteen ja valheeseen.

Mussa asuu mustavalkoisuus tiukemmassa kuin kehtaan myöntää. Päivänvalossa tai harmaana vellovan sadepilvimuusin seitinohuessa kajossa, kun mulla on lasit nenällä ja kaulus suorassa, mä puhun diplomaattisesti siitä, kuinka kaiken voi nähdä niin montaa kautta, niin monen ihmisen silmin. Sitten illalla, ties kuinka monennen iltapalan muruset pöydältä kämmeneen kerättyäni, mä vaivun huoneeni lattialle tuijottamaan kännykkääni ja muistan syvällä joka huokosessani, kuinka kamala ihminen olen ja kuinka kaikki elämäni vastoinkäymiset ovat vain omaa syytäni eivätkä kenenkään muun silmin mitenkään muuten nähtävissä.

Se mustavalkoisuus tulee jostain kaukaa, selkäytimestä asti kuin huuto, joka ei ole saanut raikua ulos silloin, kun huutaminen väärissä paikoissa oli vielä ikätason mukaista käyttäytymistä eikä mielenterveyden häiriötila.

Välillä mulle tulee silmitön halu vain kinata, vaikka aivan hyvin tiedän olevani väärässä. Silloin mua itkettää. Haluan vänkyä ja vikistä, roikkua jonkun helmassa ja niistää hihaan. Haluan olla väärässä niin, että se ei tarkoita mitään, muuta mitään, vaikuta mihinkään. Haluan olla väärässä niin, että mulle ei sanota "perustele" vaan "shh". Haluan nukahtaa, koska väärässä oleminen tuntuu polvissa ja nostaa haukotuksen itkun väliin.

Mutta aikuinen ei ole väärässä niin. Mä olen yrittänyt olla aikuinen siitä asti, kun sain ensimmäistä kertaa kuulla olevani lapsi. Nyt huomaan, että aikuisuutta on edessä vaikka kuinka, mutta viisivuotiaaksi mä en enää palaa.

Surullista on se, että kun en uskalla luottaa ja rentoutua, vaan yritän kuoria itsestäni esiin vain hyvät puolet, jään ontoksi ja luotaantyöntäväksi useimmille.

Surullisempaa on se, että silloinkin, kun olen kuin ihmeen kaupalla päässyt tutustumaan ja kiintymään ihmisiin sekä viettämään heidän kanssaan ikimuistoisia hetkiä, epävarmuus ja uskalluksen puute lohkaisevat haukkauksen mun läsnäolosta ja saavat mut pelkäämään pahinta. Mitä kivempaa mulla on, sitä enemmän mä kärsin, koska sitä korkeammalta mä odotan putoavani.

Surullisinta on se, että jatkuva varominen ja varmistelu kasvaa ajan kanssa itsensä toteuttavaksi ennusteeksi. Ei kivirekeä voi raahata mukana loputtomiin, etenkään, jos se kivireki pyytelee koko ajan anteeksi ja lopulta karkaa tiehensä, jottei kukaan ehtisi hylätä sitä ensin.

Suru on tunne, jota mä kannan vatsassani kaikkialle. On tosin uutta ja positiivistakin, että mä kykenen tuntemaan sen. Aiemmin suru peittyi itseinhon alle niin syvälle, etten mä tunnistanut sen vääntyneitä kasvoja omikseni ollenkaan.

Suru on totta. On silti vaarallista antaa sen kääntyä itsesääliksi silloin, kun itseviha hellittää otettaan ja mä luulen hetken näkeväni taas kirkkaasti.

Se lapsen uhmakas mustavalkoisuus, jonka olen yrittänyt tukehduttaa koko kouluikäisen elämäni opettelemalla hienoja sanoja ja pyrkimällä ymmärtämään valtapoliittisia rakenteita ja keskustelukumppanieni sanattomia viestejä, saa mut keikkumaan epätietoisuudessa kuin nuorallatanssija. Mustavalkoisuus on tunteillani töissä ja värittää maailmani sen mukaan, mikä tunne on kulloinkin vallalla.

Menestyksen hetkinä kaikki on ihanaa ja satumaista, minä olen supersankari ja keksin ruudin uudestaan, mutten tietenkään tee siitä dynamiittia, koska viisauteni estää sen. Mitä hurjempiin kierroksiin menestyksen tuoma ilo minut sinkoaa, sitä epämukavammaksi tunnen oloni. Puen laskuvarjon jo hekumani huipulla, valmistaudun putoamaan itseinhoon inhoamalla itseäni jo vähän etukäteen. Silloin itseinhon syövereissä minun ei tarvitse sylkeä päälleni siksi, että ajattelin itsestäni niin suuria äskettäin. Voin muistuttaa itselleni, etten ajatellut, inhosin jo vähän suuruuden hetkelläkin. Ja kipu on hiukan lievempää.

Itseinhon syövereissä olen kuin veden pyörteeseen joutunut kaarnanpalanen. Jokainen ajatukseni kääntyy itseäni vastaan. Jos itken, se tekee minusta heikon luovuttajan, jos puren hammasta ja yritän uudestaan, olen pilvilinnoihinsa eksynyt, itsestään liikoja luuleva ja kultalusikka suussa syntynyt typerys.

Itsesäälin tapainen sinertävä harmaus on näistä elämäni linsseistä ongelmallisin. Se ei ole kahden edellämainitun tavoin verrattain nopea, räiskyvä ja ohimenevä kuin ilotulite. Sen kanssa voi elää. Sen kanssa voi iloita. Sen kanssa voi nähdä itsensä siedettävänä, jopa sympaattisena. Sen kanssa näkee myös muuta kuin itsensä, voi havainnoida ympäristöään ja löytää kauneutta. Se auttaa olemaan epäitsekäs. Se on kuin hiljaista kellumista viileässä vedessä kahden edellisen niskaa hakkaavan vuoristoratakyydin jälkeen.

Se tappaa hitaasti. Se on tyytymistä siihen, minkä kuvittelee ainoaksi totuudeksi. Se värittää kaikkien muiden ihmisten sanomiset, katseet ja teot vahvistamaan kuvaa siitä, mikä vain on asian laita, väistämättä. Että sanoi tai teki kuka tahansa mitä tahansa, minä olen yksin ja muita huonompi. Ja niin tulen myös olemaan, sillä sen olen ansainnut. Sen on joku jossakin tähtipölyn katveessa minut ommellessaan päättänyt. Että minä olen valuvirhe, se posliinikissa, jonka toinen silmä muurautui keramiikkauunissa umpeen, joten sitä ei laiteta myyntiin, mutta se saa katsella myyntipöydän takaa, miten sen kaltaiset saavat kodin ja haistella jännittäviä tuoksuja ja nähdä ihmisten iloiset ilmeet. Ja lopulta se oppii nauttimaan lämmöstä ja niistä lempeistä katseista, joita kunnollisten kissojen ostajat siihen ohikulkiessaan luovat. Se ajattelee, että parempi näin.

Minun itsessääliin kasvanut maailmanmaisemani on niin romanttisesti karu, kuten huomaatte, ettei siitä eroon pääseminen ole helppoa. Mieluummin kuvittelen olevani zen ja kohtaloni hyväksynyt kuin päästän irti siitä olettamuksesta ja saan turpiin.

Ja elämä tapahtuu sinä aikana.

Uteliaisuuden riemu ja hapekkaita kyyneleitä

Iso olo.

Merkittävyyden puuska. Haikeuden pakahdus. Tunteellinen takku tukassa ja unesta punaiset posket.

Tekisi ehkä mieli laulaa, mutten oikein jaksa avata suuta. Hyräillään sitten.

Mä olin eilen jotain 11 ja puoli tuntia Tikkurila-festivaaleilla Kierrätyskeskuksen vapaaehtoisena. Seisoin kierrätyspisteillä asiakaspalveluhymy herkässä ja syöksyin väliin aina, kun joku puolihumalainen suomalainen työntyi käsi ojossa pudottamaan palautustölkkiä sekajätteeseen tai banaaninkuorta pullokassiin. Useimmat olivat oikein mukavia. Loppuillasta anniskelualueen perimmäisellä pisteellä päivystäessäni sain jo muutaman huojuvan apurin. "Se pahvi menee sekajätteeseen, koska se on LIKAINEN." "Älä ny hei, täällä tää tyttö pelastaa maailmaa!"

Ellinoorasta melkein Elastiseen asti mä kiertelin alueella poimimassa roskia uudelleenlajiteltaviksi niin maasta kuin turvatarkastuspisteen täyteenahdetuista sekajäteastioista, joiden vierellä uupumattomat turvartarkastajat kuuntelivat samoja raivonpuuskia ja seksististä vinoilua kerta toisensa jälkeen."Mitennii ei omia juomia, saatana vettä tää on, haista ite!" "Neiti on hyvä ja hiplaa vaan, ei haittaa yhtään."

Mä poimin roskat mielikuvituksellisen näköisillä pihdeillä, jotka näyttivät samaan aikaan sekä joltakin "vuoden turhake" - mansikankaranpoistajalta että joltakin FBI:n rikospaikkatutkijan supersteriloidulta välineistöltä vainajan irtoripsien talteenottamiseen. Kun kuljeskelin pihtien kanssa poimimassa sätkiä yksitellen isoon mustaan jätesäkkiin, sain enimmäkseen positiivista huomiota. Partasuiset tupakanhajuiset miehet ja lonkeroa rinnuksilleen läikyttäneet lähmäiset naiset hymyilivät lämmintä, karheaa hymyä ja toivat stumppinsa minulle käteen kuin juomarahan.

Kiertelin myös pyytämässä ihmisiltä vastauksia pieneen anonyymiin joukkoliikennekyselyyn, ja vain 1/45 kieltäytyi vastaamasta. Eräs tacoja toisella kädellä syövä herrasmies hymyili leveästi ja kysyi, onko juna oikea vastaus vai joutuuko siitä ekoihmisten rangaistusvankilaan. Vastasin, että sinne joutuu vain muovimukien biojätteeseen heittämisestä.

Eräällä kierrätyspisteistä kävi eräs hapsuinen saapasjalkainen mies tasaisin väliajoin salatupakalla. "Älä sinä sitten ilmianna tätä kolleegaasi, hän kun nyt antoi mun polttaa tässä." Ensimmäisellä kerralla mies ei ollut löytänyt oikeaa tupakkapaikkaa, kolmella seuraavalla hän palasi vain tervehtimään taas niitä mukavia naisia, jotka jaksavat hymyillä kaatuneen kaljan ja puoliksisyötyjen burgerien hajussa. Saimme myös opetusta siitä, miten käsiohjelman pienestä ja tyylitellystä aluekartasta etsitään karttapohjoinen. "Mä olen kato vanha suunnistaja. Menin tuolla pitkin metsiä ennen kuin toi polvi hajos. Älälälä käännä sitä karttaa, menee ihan suunnat sekasin. Kato noin."'

Meitä "viherihmisiä" katsottiin enimmäkseen hyvällä tai säälien, silloin kun katsottiin. Enimmäkseen ei katsottu. Oli mielettömän vapauttava ja mielenkiintoinen kokemus olla se tietoisesti näkymätön tyyppi, joka hymyilee ja auttaa tarvittaessa, mutta enimmäkseen vain sukkuloi yhä vähemmän suoraan kävelevien ihmisten joukossa pyyhkimässä jälkiä ja silloin tällöin kohottaa katseensa kohti isoa lavaa, jolla aina uusi artisti kohottaa kätensä ilmaan ja sanoo, että tänään on erityinen päivä, te olette upeita, huudetaan. Oli mieletöntä saada olla mukana siinä tunnelmassa, jossa korkkarit potkitaan jalasta, hypitään ja huudetaan ja lauletaan ja suudellaan niin, että näyttää kuin kaksi mustekalaa söisi toisiltaan päät. Oli mieletöntä olla mukana siinä juuri niin, ettei tuntenut ketään, tiesi, mitä kuului tehdä eikä kokenut paineita illan onnistumisesta ja ikimuistoisen elämyksen saavuttamisesta. Mulla oli asiakaspalvelijuudesta, vapaaehtoisuudesta, arvoistani ja asemastani kudottu näkymättömyysviitta, joka oli sekä turva ja verho mun ja maailman välillä että ikkuna siihen. Yllättäen huomasin kantavani näkymättömyysviittaani kuin iltapukua, ylpeänä ja varmana siitä, mitä tein, mutta ilman tarvetta nousta kenenkään yläpuolelle tai varastaa huomiota. Se oli ikimuistoista.

Illan aikana sain neljä lämmintä halausta tuntemattomalta.

Apua ilman, että ehdin pyytää.

Mielettömän upean, tunteja kestäneen keskustelun rasvankeittimen ja valkosipulin hajussa, JVG:n pauhatessa toiseen korvaan.

Huumoria sameissa silmissä.

Bassoa takaraivossa.

Mulla oli olo, että mä pidin huolta, niin ympäristön kuin juhlijoiden hyvinvoinnista. Mulla oli hyvä ja vastuuntuntoinen olo. Ja taivas avautui niin isona ja värivaloista häkeltyneenä, että mulla oli taas olo kuin elokuvassa, mutta todellisella tavalla. Mulla oli muovipäällysteisiin seinämiin sukeltava, vähän nuhainen soundtrack, kun Ellinoora lauloi: Minä elän. Se oli klisee, joka sopi sydämeen.

Mä itkin yhden kyyneleen, vasemmasta silmästä, kun tajusin, että jos mun näkymättömyysviitta olisi yläasteella toiminut niin kuin se toimi nyt, mä olisin uskaltanut hengittää. Jos mun näkymättömyysviitta olisi silloin ollut suojakilpi, jonka takaa kurkistaa eikä kahle, joka kuristaa, se olis saanut mut luottamaan tulevaan ja ennen kaikkea itseeni ja arvooni niin, ettei mun olisi koskaan tarvinnut taistella tietäni sairaalaan kysymään itselleni lupa olla heikko ja apua hengittämiseen.

Toisaalta mä itkin sen kyyneleen siksi, että mä olin niin kiitollinen. Nimenomaan siitä kaikesta, mikä on mahdollistanut mun näkymättömyysviitan vahvistumisen ja sen tarkoituksen kääntymisen. Ilman sitä kaikkea kipua, joka sai mut pyytämään kuolemaa ja vihaamaan jokaista hetkeä, jonka jouduin olemaan minä, mä en olisi tässä. Mä olisin ehkä elossa, mutta mä en olisi se minä, joka olen nyt. En osaisi katsoa maailmaa niin kuin katson nyt. En muistaisi muistuttaa itseäni siitä hymystä, joka jossain roskiksia raivona potkivan kännisen vihan alle jää. En huomaisi sitä kahdeksanvuotiaan kurtistusta, joka kyynisyydellään ratsastavan keski-ikäisen kaikennähneen kuoren kuitenkin läpäisee. En muistaisi, miten paljon voimaa on ilahtumisella, kuuntelemisella ja uteliaisuudella. En muistaisi, miten tärkeää on ottaa kädestä ja istua vieressä vielä silloinkin, hetki on jo liian venynyt tuntuakseen korrektilta. En osaisi arvostaa räkää, hikeä, kyyneleitä ja haukotuksia. Ja joutsenenmuotoiseksi myttääntynyttä nenäliinaa penkereellä, kahta kaislaa, jotka tekevät rantaveteen sydämen.

Uteliaisuus on elintärkeä luonnonvara. Mä olen tullut siihen tulokseen, että se on ehkä koko elämän tarkoitus. Kyseenalaistaa, kiinnostua. Kokeilla aina, olisiko sittenkin mahdollista. Koko elämä yksi iso novittukatotaan. Koska miks ei!

Koskaan ei voi tietää. Mun mielestä viisastumisen voi aloittaa vasta, kun sen seikan suostuu hyväksymään. Aina voi yrittää ottaa selvää. Mitään ei pitäisi väheksyä.

Kaikkea ei tietenkään voi samaan aikaan pitää yhtä tärkeänä. Mutta on eri asia huomata ja antaa sitten lipua pois, kuin marssia ohi ja kieltäytyä näkemästä. Ensin tahallaan, sitten vahingossa, sitten koska ei enää osaa katsoa, vaikka yrittäisi.

Mun mielestä tää maailma tarvitsee lisää uteliaisuutta. Uteliaisuus sisältää vilpittömyyden ja epävarmuuden hyväksymisen. Ihminen, joka ei kestä ajatustakaan epäonnistumisesta tai erehdyksestä, ei uskalla olla utelias.

Mä toivon, että me ihmiset kiinnostuttaisiin toisistamme lisää. Ja ympäristöstämme. Ja siitä, voisiko joku aluksi hölmö olla sittenkin hauskaa. Pokemon Go on hyvä alku. Apuväline. Kohtaamissovellus.

Enää ei onneksi ole noloa olla nörtti. Se on coolia. (Ja markkinarako, hallituksen kärkipäiväuni, startup-tikkari.) Musta on ihanaa, että se on nykyään jees. Markkinaliberalismin vaikutusverkossa kaikki yksilöllinen intohimon toteuttaminen ja sen eteen ahkerointi on arvostettua. Mutta helposti yhä pidetään vähän nolona osoittaa avoimen positiivisesti tietämättömyyttään. Pitäisi joko suvereenisti tietää, olla välittämättä ollenkaan tai huudella tietämättömyyttään aggressiivisesti, jopa mollaten. "Ei mua vois vähempää ees kiinnostaa, naurettavaa paskaa."

Ehkä vielä joskus kysyminen on uusi musta. Uusi pokemon, tubettajuus ja yrittäjyys. Ja ehkä joskus ei tarvitse olla taitava innostuakseen eikä menestynyt uskoakseen tulevaisuuteen.

Mä tahtoisin huutaa sitä, miten ookoo on olla nuori, villi, vihainen, voitonriemuinen, tosissaan. Haluaisin myös opetella antamaan itselleni luvan olla lapsellinen, äänekäs ja tunteikas. Koska se ei ole oikeasti lapsellista, ainakaan negatiivisessa mielessä. Sellainen negatiivinen lapsellisuus, johon sorrun mitä suurimmassa määrin itsekin, on aikuisuuden ostaminen ja uskotteleminen hienoilla sanoilla, hillityillä äänenpainoilla ja kompakteilla "tämä on viimeinen sana, kantani ei tästä muutu, vaikutan voittajalta kun vaikenen" - kommenteilla. Tietenkin mainitunkaltaiselle aikuistelullekin on paikkansa. Mutta sen ei pitäisi olla kypsyyden hinta tai tosite.

Mä haluaisin elämöidä, olla positiivisesti kreisi ilman humalaa ja vielä muutenkin kuin laittamalla päähän huomiotaherättävän hatun. Haluaisin ottaa kädestä niitäkin, jotka vetävät kätensä pois ja uskovat pysyvänsä ehjinä, kun kieltäytyvät katsomasta sivuilleen. Haluaisin riehua ja rauhoittua ja tuntea, miten monimutkainen ja yksinkertainen on elämä .- ilman että mua syytetään tai syytän itse itseäni yksiulotteisesta naivismista. Haluaisin nauraa ja itkeä siitä kiitollisuudesta, että mun elämä on tuonut mut tähän ja mä olen tuonut tänne asti mun elämän, vaikka se on välillä tuntunut roikkuvan lahkeessa kuin päiväuniaikansa ylittänyt lapsi kassajonossa. Mutku mä haluun.

Mä haluun ja mä saan haluta. Mä olen loputtoman kiitollinen siitä, että mä annoin elämän mennä ja katsoin, mitä sieltä tulee. Mä olen niin helpottunut siitä, että mä osaan taas unelmoida. Ja ennen kaikkea siitä, että mä osaan antaa itseni olla näkyvä ja nojata ihmisen olkapäähän, antaa itselleni luvan olla ehkä jonkun elämässä tärkeä, tai ainakin sillä tavalla minä, ettei kukaan voisi tilallani juuri niin olla. Mua naurattaa ja itkettää huomata, miten tärkeä ja rispaantunut näkymättömyysviitta selviää välillä myös pöytälaatikossa. Miten mä yhtäkkiä huomaan nauraneeni niin, että unohdin hillitä sitä hengitystä pidättämällä.

Mä en pidä siitä, kun sanotaan: "Oot niin nuori, sulla on vielä koko elämä edessä." Ei ole. Se sanonta vähättelee kaikkea sitä, mitä on jo koettu. Se vähättelee vastoinkäymisiä, onnea, yllätyksiä, selvitytmisiä ja tärkeitä tajuamisen ja kasvamisen hetkiä. Se jättää huomiotta kaikki ne askelmat, joita pitkin tähän on tultu. Ne askelmat rakennetaan kiivetessä, vaikeuksien kautta, vinoon ja ohjekirjan vastaisesti. Kaikki se, mitä on rakennettu, vaikuttaa rakentamiseen.

Mutta aina välillä rappusilla taaksepäin katsoessaan voi huomata, miten korkealla jo onkaan, miten ilma on aina vain raikkaampaa ja miten sieltä näkeekään jo kauas. Niin kauas, että ennen kuolettavat rotkot näyttävät enää naarmuilta kallioperässä, naurunrypyiltä kumpuilevassa elämässä.

Joskus siellä on hetken niin kirkasta, että elämä näyttää äkkiä suloiselta pelottavan sijaan ja ohikiitävästi melkein ymmärrettävältä, melkein pysyvältä, melkein omalta. Sellaiselta siis, johon voi nojata, jos horjahtaa.

Ajatusteni asumuksen ahtaudesta

Tiesittekö, että yksi Jeesusta kuvaavista monista symboleista on manteli?

Minä en tiennyt. Mutta sitten törmäsin siihen kuvataideaiheisessa tietovisassa. Ja nyt tiedän.

Minä en tosin tullut tähän kirjoittamaan Jeesuksesta. Jos haluatte hänestä keskustella, löydätte varmasti siihen seuraa esimerkiksi Elielinaukiolta, jolla kyseisestä historiallisesta henkilöstä papatetaan megafoniin joka maanantai kello kuusi. Tiedän sen, koska papatus kantautuu kauas, ja "Suomi Jeesukselle" - bussi seisoo reitilläni, samassa kohtaa, jossa yöaikaan heiluu usein "Suomi suomalaisille" - henkistä sakkia viinapullot tanassa.

Oikeastaan Jeesuksesta keskustelemista on arki-iltapäivinä keskustassa lähes mahdotonta välttää. Viimeksi, kun kuljin Kampin bussiterminaalin ovista, minulla oli kiire, joten tunsin jonkinasteista äkäistystä, kun minut eteeni kävelemällä pakotettiin irrottamaan kuuloke toisesta korvasta. Siispä vastasin tuimasti vain "en" kysyttäessä, onko minulla henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen. Ei ole. Hän ei ole edes facebook-kaverini, vaikka niitä on vuosien varrella kertynyt enemmän kuin varsinaisesti voin sanoa tuntevani. Sitä paitsi, jos minulla on johonkuhun henkilökohtainen suhde, niin en kyllä heti ala sitä ventovieraalle terminaalin oviruuhkassa avaamaan.

Mutta minä EN tullut kirjoittamaan Jeesuksesta. Mennään eteenpäin.

En ole aivan varma, mistä tulin kirjoittamaan. Lähinnä kai vain pitkästä aikaa. Minulle tuli taas sellainen pakahduttava tunne, henkinen närästys, joka ei hellitä vain facebookkia pläräämällä ja jääkaapin ovea päämäärättömästi aukomalla (kokeilin). Joten tässä sitä ollaan.

Kirjoitan nyt pitkästä aikaa itsestäni. Maailmassa on tapahtunut niin paljon ja kello on niin paljon, että en kykene esseistiseen pohdintatyöhön. Huumorini on epämääräistä ja kärsin levottomuuden aiheuttamasta kirjakielisyydestä sekä myllertävästä, joskin mahdollisesti perättömästä yksinäisyyden tunteesta. Siihen kaikkeen auttaa vain kirjoittaminen.

Vaihdoin blogin nimen. Se ei ole enää "Tahto Tuuletin ja elämisen harjoitus". Lähinnä siksi, että sen muistaminen tuotti itsellenikin hankaluuksia eikä sitä ymmärretty oikein mihinkään suuntaan. Koska väärinymmärryksiä ei koskaan voi välttää, tavoittelenkin mieluummin, niin blogissa kuin elämässä, mahdollisimman paljon ymmärryksiä. Niistä saa aina hyvää keskustelua aikaan.

Tahto Tuuletin on yhä yksi alter-kekoni, aavistuksen sammaloitunut elämänsä seikkailija, jonka nimi ymmärretään joko yhdyssanavirheenä tai tekopirteänä pöytätuuletinbrändinä. Se elää minussa vahvasti.

Blogin uusi nimi, Tuulihattu ja kävelykenkä, on monitulkintainen sekin. Kokonaisuudessaan se symboloi kai kahtiajakautuneisuuttani, ihmisen kahtiajakautuneisuutta. On unelmoija, seikkailija ja taivaanrannanmaalari sekä eteenpäin pyrkivä ja arjesta suoriutuva eläjä, se joka maksaa haaveilijapuolen laskut ja huolehtii, että se on pessyt hampaat. On koko minuus: aavistuksen alakuloinen, harkitseva huolehtija, joka tutkii lähdetiedot huolellisesti ennen lopullisia johtopäätöksiä, mutta kantaa toisaalta spontaania, maailmaasyleilevää ja onnellista satuolentoa harteillaan.

Lisäksi nimessä on hienoinen intertekstuaalinen viittaus pienempänä rakastamiini "Heinähattu ja Vilttitossu" - kirjoihin. Koin aina yhteenkuuluvuutta kumpaankin.

Ja juu, tarkemmin ajatellen tuulihattu voi kuvastaa myös kivistä ja poukkoilevaa historiaani syömiseen liittyen sekä sitä, että keräilen mitä erikoisimpia hattuja. Yleensä niitä pitää venyttää a.) siksi, että minulla vain sattuu olemaan niin iso pää ja b.) siksi, että kaikista hienoimmat hatut tehdään minua 12 vuotta nuoremmille pojille.

Harkitsin ensin nimeä "Tuulihattu ja lasikenkä", koska se olisi kuvastanut elämäni toista, tällä hetkellä varmasti merkitsevämpää kahtiajakoa. Ilon ja surun, toivon ja toivottomuuden, luottavaisuuden ja pelon välillä.

Mutta sitten se kuulosti liian siirappiselta. Eikä kävelykenkä-puolen minäni kestä ajatusta siitä epäkäytännöllisyydestä! Lasikenkähän menee rikki. Korvaamattomille säröille muutamasta kolhusta. Enkä minä mene rikki. Niin haluan uskoa, vaikka se usein vaikeaa onkin.

Kävelykenkä on hyvä myös siksi, että olen aina kävellyt paljon. Nautin kävelemisestä. Olen mennyt sekaisin laskuissa siitä, kuinka monet kengistäni olen kävellyt puhki, kirjaimellisesti. En edes muista, kuinka monet pohjat ovat pudonneet pois kesken matkan. Osin syytän tästä kyllä myös markkinatalousajattelun ruokkimaa tuotteiden huonolaatuisuutta.

No niin. Nyt, kun olemme päässeet yli alkulämmittelystä ja uuden nimen etymologiasta, voimme siirtyä aiheeseen.

Minä en ymmärrä. (Toivoisin voivani jo luopua tästä hitusen komediallisesta kirjakielisyydestä, mutta puhekielellä ei nyt vaan lähde. Ehkä kohta.)

Mä en ymmärrä, mikä mussa on vikana. Viimeisin vuosi on ollut taas elämäni vaiherikkaimpia, monipuolisimpia, raskaimpia ja ehkä ihanimpia. Mä olen kerryttänyt kokemuksia, oppinut, kokeillut, saanut aikaan ja uskaltanut paljon. Mä olen mennyt monessa asiassa eteenpäin, taaksepäin ja sivuttain kuin ohjeistajana olisi ollut Google Mapsin navigaattori (totesi kerran keskellä moottoritietä painokkaasti: "Tee u-käännös ja lähde koilliseen").

Silti mä yhä pelkään. Mä pelkään koko ajan epäonnistuvani. Nykyään en enää sillä tavoin kuin ennen työskennellessäni asioiden parissa - olen varmempi kesätyössäni, koulussa, luovissa projekteissa ja muissa hankkeissa, kuten pyrkiessäni jotain konkreettista kohti. Mä luotan jo jonkin verran pohjataitoihini ja siihen, että mulla on valmiuksia kehittyä ja tavoitella haluamiani asioita.

Sen sijaan ihmisten kanssa mä pelkään. Mä pelkään sanovani vääriä asioita, olevani väärässä paikassa, tekeväni vääriä asioita väärään aikaan. Mulla on jatkuvasti sellainen tunne, että mä varastan aikaa niiden ihmisten kanssa, joiden seurasta nautin, ja minä hetkenä hyvänsä joku huomaa, mä jään kiinni - varashälytin alkaa soida ja mut paiskataan menemään. Mulla on tunne, että kohta mä mokaan, kohta nuo ihmiset tajuaa, etten mä ole se, keneksi ne on mua luulleet.

Tai sitten ne vain kyllästyy. Unohtaa mut naulakkoon kuin jonkun joululahjakauden hittilelun, johon ei viitsi ostaa uusia pattereita enää sen jälkeen, kun se kerran väsähtää. Ne patterit on niin hankala hankkia - mistä niitä edes saa? Ja onhan se jo vähän nähty, mitä se koko vekotin tekee.

Mä olen viimeisen vuoden ja etenkin tämän kevään aikana sujahtanut ihan vahingossa porukkaan, jossa mun on hyvä olla. Mulla on siellä paikka. Mua odotetaan ovella. Mulla on tunne, että mun sanomisista, ajatuksista ja tunteista välitetään.

Ja se on mun ongelma. Mä en pääse eroon tunteesta, että ne on vaan ne sanomiset, ajatukset ja tunteet, joilla on väliä. Että jos kadotan ne hetkeksi, mulla ei ole enää mitään väliä. Että mä ostan siinäkin porukassa aikaa kuin vuokralainen, maksan kuukausittain hauskoilla jutuilla, tempuilla ja taidoilla. Ja heti, kun en enää keksi riittävän hyvää uutta, menetän kaiken. Kuin uhkapelissä. Kaikki tai ei mitään.

Tietenkin ystävyys on antamista ja vastaanottamista. Ihmissuhteisiin panostetaan. Niihin käytetään aikaa ja niihin annetaan paljon. Taitoja, ajatuksia ja kärsivällisyyttä.

Silti oikea ihmissuhde ei ole vain esityskavalkadi, jossa toisen repertuaari tarkistetaan tasaisin väliajoin, annetaan aplodit ja laaditaan harjoitusohjelma seuraavaa näyttöä varten. Läheinen ihmissuhde, ystävyys tai rakkaus, on sopimus, jossa ihmiset uskaltavat olla kokonaisia, hyvine ja huonoine puolineen ja hetkineen. Se on sopimus, joka on voimassa toistaiseksi. Se annetaan leimattavaksi ajan ja elämän muutoksille, mutta sopimusoikeuden jatkuminen ei ole kiinni pisteytettävistä yksilösuorituksista. Sitä on luottamus.

Mä en osaa vieläkään luottaa. Siksi mä väsyn niin helposti. Mä väsyn pelkäämään itseäni ja sitä, riitänkö mä itselleni taas tänään. Mä olen niin pitkään antanut itseni kokonaan muiden määriteltäväksi, että mä en uskalla luottaa päätäntävaltaa itselleni. Mä en uskalla määritellä itseäni ja riittämistäni itse, koska mä pelkään niin paljon ikäviä yllätyksiä.

Mä en uskalla ajatella itsestäni hyvää ilman jatkuvaa "hyvien tekojen" päivittämistä, koska pelkään, että jään yllättäen yksin, tulen taas hylätyksi. Jos yksin jäämisen hetkellä olen ollut varomaton, pitänyt itseäni riittävänä ja hyvänä vahtaamatta tarkasti mahdollisia merkkejä välien viilenemisestä tai riittämättömyydestäni, on yksinäisyyden yllätys kahta kivuliaampi. Silloin sitä ei voi vain surra, katsoa itseään lempeästi ja potea ikävää, koska silloin ikävä yllätys ja yksinäisyyden kipu muuttuvat itseinhoksi. Vihaksi sitä kohtaan, minkä luulin riittävän. Vihaksi, joka kumpuaa pettymyksestä itseen ja elämän kulkuun sekä siitä kalvavasta, jatkuvasta epävarmuudesta, joka kaiken alla istuu tiukassa kuin korkki.

Mä en tiedä, saako sitä korkkia enää irti. Kaikista etukäteen kuivuneista kyynelistä turvonnut ajatuskuplani on puristanut sen korkin niin tiiviisti itseensä, että sen takana tunteet ovat menettäneet toivonsa vapaasta virtauksesta ja muuttuneet hiljalleen järjen ja kontrollin jatkopaloiksi; kylmiksi ja eleettömiksi työvälineiksi elämään.

Tunnetukoksen takaa tihkuu lähinnä kahta ainetta. Toinen on kontrollia ruokkiva, lamaannuttava menetyksen pelko, joka tosiaan helposti käpristyy itseinhoksi.

Mutta toinen on läikkyvä onni, melkein säikähdyksenomainen ilo, joka pelon varjossa tuntuu kohtuuttoman ihanalta, melkein vahingolta. Se onni läikkyy ulos silloin, kun olen ryhmässä, jossa musta tunnutaan välittävän. Sitä tapahtuu uudessa ystäväporukassa, teatterilla ja kesätyöpaikalla. Eniten silloin, kun äkkiä huomaan, että on kulunut jo vaikka kuinka paljon aikaa ajattelematta. Tai tajuan, että musta pidetään, vaikken ole sanonut pitkään aikaan mitään. (Tai olen sanonut jotain harkitsematonta, tönkköä tai epäloogista. Tapahtuu useammin kuin hiljaisuus. Toim. huom.) Tai, kun huomaan, että olen vahingossa nojannut polveani toisen polveen ilman, että kumpikaan on kokenut tarvetta siirtää omaansa sivuun.

Se onni on korkin takana niin piripinnassa, että se pääsee vähän läikkymään. Mutta jos pelko jonain päivänä todella hellittää, se onni vyöryy ulos voimalla. Sekin pelottaa. En tiedä, mitä kaikkea kontrollitulpan takana on, en ole osannut enkä uskaltanut katsoa. Entä jos siellä onkin joku ihan toinen minä? Siinä on suurin syy, miksi en uskalla vetää kännejä. Tai vain kokeilla olla.

Olla halauksessa. Olla lukematta viestiä ennen lähettämistä. Olla väärässä. Olla pihalla. Olla löysä. Olla tyhmä. Olla vihainen. Olla kiintynyt. Kertoa olevansa kiintynyt. Olla rauhassa.

Mä pelkään yksinäisyyttä niin kovasti, että mä uskottelen itselleni olevani yksin jo etukäteen. Väistän ja varon, etten kolhiintuisi. Se aiheuttaa varmasti väistämistä ja varomista myös mua kohtaan. Ja niin löydän itseni yhä uudestaan vääntelemästä käsiäni oman huoneeni karvalankamatolla, pohtimasta yksinäistä oloa ja asioita, joita haluaisin uskaltaa sanoa. Käyn läpi yhä uudellleen, mikä mussa voi olla vikana. Miksei muhun voi esimerkiksi...ihastua? Miksei mua voi nähdä romanttiessa valossa? Kaipaan ihan älyttömästi myös romanttista rakkautta. En siksi, että olen nähnyt siitä kuvan amerikkalaisissa tv-sarjoissa, vaan koska osaan kuvitella, kaivata ja kokea. Aitoja, joskin tähän mennessä ilmeisen yksipuolisia asioita. Samaan aikaan hoen, että tietenkin, Maija, kuinka sä edes kuvittelit. Muista olla kiitollinen siitä kaikesta ystävyydestä, mitä olet näin äkkiä saanut osaksesi näin paljon. Ja olenhan mä. Aivan tajuttoman kiitollinen. Ja onnellinen aina, kun uskallan.

Mutta samaan aikaan mietin, että jos tunnetulppa estää mua luottamasta ystävyyden mahdollisuuteen, niin entä sitten rakastuminen? Siinä on kysymyksessä vielä vaara-alttiimpi maaperä. Sellainen herkkyys ihmisessä, jonka ylle ei kasva kuorta.

Jos mä olen kasvattanut itseeni pelosta panssaria koko ikäni, onko sen taakse enää mahdollista nähdä?

Olla yhdessä.

Sadunkorjuun aikaan - teatteri, elämäni ja minä

Eilen oli sellainen synkempi päivä. Sellainen aamu, jona sälekaihtimia avatessaan huomaa, että ne ovat jostakin kohtaa murtuneet, kääntyvät keskeltä toisiaan vasten ja reunasta ryppyyn ylös vedettäessä. Eivät päästä valoa kunnolla läpi eivätkä pidä sitä poissa, estä sitä kiipeämästä seinälle kalpenemaan ja tekemään huoneesta tyhjemmän kuin se ehkä onkaan.

Sellainen aamu, jona vuoden neljännet nappikuulokkeet lakkaavat toimimasta ja ensimmäistä kertaa tulee tajunneeksi, että liian monta kertaa pudonnut puhelin on murskannut kuulokereiän sisältäpäin, ja nyt se hiertää hajalle jokaisen sen halaukseen sukeltavan plugin. Sinä aamuna maksuerät puhelimesta eivät ole edes menneet, vaikka takuu onkin jo luikkinut tiehensä. Sinä aamuna sitä yrittää kytkeä metaforariippuvuutensa pois päältä, kieltäytyä vertautumasta ympäristönsäkin rikkovaan mobiililaitteeseen niin kuin kaikkeen elävään ja elottomaan, joka puhuu vähemmän kuin puhun itse. Sitä tahtoo viimeiseen asti olla mieluummin ihminen kuin pelkkä ihmisyyden näyttö, sellainen, joka harvoin riittää näytöksi ja on kerran asfaltin kohdattuaan peruuttamattomasti hajalla.

Sinä päivänä minä olin kiitollinen sateesta, pitkästä aikaa. Vaikka ihoni ärsyyntyy tekstiileistä etenkin silloin, kun sade tulee väliin, on kyynelten helpompi jaloitella silloin, kun niiden ympärillä sääkin vähän säälii itseään, ripustaa pilviä kuivumaan korkealle, taas uuden syksyn huuhteluaineelta tuoksuvaan ilmaan.

Ole tosissasi. Ole henkilökohtainen.


Minä olen kasvanut rehelliseksi kuin vihreä omena, joka tähän aikaan vuodesta putoaa oma-aloitteisesti siirtolapuutarha-aidan juureen. Yhdeltä puolelta valkea kuulas, vihreä raikas, viattoman näköinen ja silti niin täynnä väkevää voimaa, että voisi melkein ponnistaa mullasta kohti sitä huojuvaa valoa, jota kohti sen poski kääntyy. Ja sitten toiselta puolelta jo vähän sisältäpäin muussautunut, ruskistunut, kuplinut reikiä itseensä, yhtä oma-aloitteisesti kuin lähtenyt äkkiä etsimään omaa reittiään ennen kuin puu tai poimija tekevät päätöksen sen puolesta.

Jos omenan nostaa maasta odottaen, että sen toinen puoli noudattaa sisustuslehteen sopivaa symmetriaa, pettyy väkisinkin. Tai ainakin säikähtää. Pudottaa takaisin maahan ennen kuin edes tajuaa irrottavansa. Se maahan jäävä omena alkaa maatua happamalta puoleltaan, käydä näkymättömämmäksi, hapertua osaksi pohjaa, jolta ponnistaminen on ehkä sittenkin ylivoimaista yksin. Sille omenalle muodostuu tärkeäksi näyttää kuulas, kirkas puolensa, loppuun asti, vaikka sisältä se muuttuu yhä ontommaksi.

Se pelkää näyttää kaiken sen, mikä sen sai putoamaan. Vaikka ei se itsekään tiedä, miksi se putoaa yhä uudelleen. Ei se itsekään täysin uskalla myöntää toista kylkeään. Se tietää vain, ettei pomijoiden tai pudottajien syytä ole kaikki. Eikä myöskään omenan itsensä syytä. Se ei tiedä, pudotetaanko se vai putoaako se, vai molempia vai ei kumpaakaan, lensikö se alunperinkään ylös- vai alaspäin?

Tänä aamuna minä olin yhä olemassa. Sitä minä jaksan hokea, se saa toiveikkuuden kihelmöimään kaiken puutuneen pohjalla. Se onni ei mene vanhaksi, vaikka kaikkea muuta sydäntä repivän onnekasta, kaunista ja iloista vältän aktiivisesti ajattelemasta uudelleen. Kokemukseni kuluvat sitä mukaa, kun niitä pyörittelen, niiden onnilataus laskee tehoaan, ja pahimmillaan alan kyseenalaistaa - oliko se totta? Tapahtuiko minulle oikeasti jotain noin ainutlaatuista, elokuvallista, läpättävän lämmintä? Oliko se totta muillekin siinä, pienoistodellisuudessa, hetkessä? Minä haluan pitää muistot, jotka olen saanut, en suostu siihen, että mätää sylkevä kylkeni alkaa perustella niitä minulta pois. Siksi jätän voimavarat vitriiniin, ne eivät uusiudu, vaikka eivät kasvihuonekaasuiksi palaessaan karkaakaan. Ne ovat ilotulitteita, ilon ammuksia, joiden hylsyille palatessaan saa vain haikeuden katkusta henkeensä.

En ole tässä maailmassa yksin sen kanssa, miten yksin olen. En ole tämän maailman ainoa oikku, kankaan sitkeästi käppyrässä pysyvä kulma, en ainoa eliö, jota sattuu hengittää. Sattuu olla olemassa.

Mutta minä satun olemaan olemassa. Se on tärkeää, ja siitä pitää muistaa olla kiitollinen. Olen olemassa hyvin, minulla on monta käyttökelpoista raajaa, ajatuksista ylikuumeneva pää, joka ei mene rikki siitä, että sitä hakkaa tyynyyn. Silmäkulmat, joita rypistämällä pystyn itkemään silloin, kun pala kurkussa ei ota irrotakseen.

Minun ympärilläni on toisia samanlaisia, samalla tavalla erilaisia, eri tavalla samanlaisia, miehiä, naisia, ja kaikkea siltä väliltä, meitä kaikkia. Sen tajusin taas voimallisesti nyt viikonloppuna. Kukaan ei tahdo minulle pahaa. Silti en uskalla ottaa kädestä, pitää lähellä, kannatella yhdessä jotakin, mikä voisi olla juuri molempien ansiosta kiinnostavaa, tarkoitan enemmän, ainutlaatuisen tärkeää. Sellaista, jota joku ei tahtoisi päästää käsistään. Minä pelkään paljon, alan puhua suupielet sisäänpäin ja leuka kohti rintaa, teen itsestäni karikatyyrin, jotta se, joka saa iskun vatsaansa, ei olisi minä, vaan pelkkä kuva, tyhmä yleistys. Samaan aikaan panssarini estää asioita tapahtumasta, minua näyttämästä, vaikka haarniskani sisällä koko ajan kasvankin.

Vahvuutta on uskaltaa olla herkkä ja hereillä. Uskaltaa pysähtyä kesken askeleen, menettää rytminsä silläkin uhalla, että jalat menevät ristiin ja maa tulee vastaan. Sen uskaltaa tehdä, kun jostakin kajastaa jotain sellaista, mikä saa sydämen hikkaamaan. Jotakin, minkä vuoksi voisi hypätä tietämättä, saako itseään kiinni.

Minä pelkään katsoa ihmistä silmiin. Niin tehdessään voi kohdata vihaa, inhoa ja kylmyyttä, saada iskun vasten kasvoja. Se on kuitenkin hirveän harvinaista. Useammin kohtaa sen, ettei ihminen katso takaisin.

Sitä suojelee sydäntään väistelemällä, hyppäämällä varmuuden vuoksi sivuun jo ennen kuin kukaan tulee, varomalla törmäämästä vielä jonakin päivänä jostakin kasvaneeseen havaintoon siitä, että tosiaankin on muuttunut näkymättömäksi. Toisinaan sitä välttää katsomasta ihmisiin, ettei joutuisi luopumaan toivosta, ajatuksesta, että joku ihmisistä katsoo takaisin. Vaikka juuri nyt.

Kuitenkin kaikista suurinta, pelottavinta ja kauneinta on se, kun joku katsoo takaisin. Lempeästi, huvittuneesti, luottavaisesti, tarkkaavaisesti. Niin, että tajuaa, että on tullut nähdyksi. Kuin poliisisarjassa. Havaituksi. Hyväksytyksi.

Se on niin hirvittävän pelottavaa siksi, että itsesuojeluvaisto on siinä kohtaa ylityöllistetty, mahahaavan partaalla kaikesta stressistä. Se nostaa hätävilkut korkealle ja ujelluttaa sireenejä: "ÄLÄ LUOTA! Nyt ei saa rentoutua! Nyt jos lasket irti epävarmuudestasi ja leikit, että sinusta pidetään, niin tulee takkiin ja lujaa!" Minä taistelen viimeiseen asti, pidän kiinni sen ainoan varmuuden rippeistä, joka minulla on käytössä, sen varmuuden, ettei minusta voida pitää, en minä voi muuttua osaksi mitään ilman hirvittäviä kuukausimaksuja sisimmästäni, jatkuvaa näyttöä ystävyystaidoista tai kiinnostavista kyvyistä. Että minun pitää olla korkealla vuokralla siinä yhteisössä, jonne muut saavat muuttaa maksutta, koska heissä on se jokin, mikä minusta puuttuu.

Tänä vuonna minä olen itkenyt rajummin ja enemmän kuin vielä koskaan siksi, että minulle on hymyilty. Ei hymyilty siksi, koska niin kuuluu tehdä, ei siksi, että siitä saisi hyvämerkinnän omatunnon Wilma-järjestelmään. Vaan siksi, koska minut on nähty. Monta kertaa silloinkin, kun olen ollut varma, että ääriviivani ovat liiaksi hämärtyneet, kasvoni uponneet jonnekin merkityksettömään. Monessa paikassa, aina tammikuusta tähän päivään. Aina, kun mätä omenanposkeni on ehtinyt esittämään, ettei tuo voi olla totta, jossakin täytyy olla huijaus, se kaikki hyvä on tapahtunut uudestaan. Minulle on hymyilty ja minua on katsottu silmiin, minua on halattu ja minusta on heitetty läppää. Se on melkein kaikkein kauneinta. Kun joku vääntää vitsiä ihmisestä, se tuntee siinä ihmisessä jotakin sellaista, mikä tekee ihmisestä tietyn, ainutlaatuisen. Tärkeän ja sellaisen, joka kestää olla osa naurua, pitkää yhteistä narua, joka voi vaikuttaa hauraalta, mutta ehkä jonakin päivänä, jossakin minullekin, on sitä kaikkein kestävintä laatua.

Nyt viikonloppuna minä rakastuin taas teatteriin uudelleen. Olen aina puhunut siitä, miten suuri arvo sillä on, että esiintyjät ja katsojat sullotaan yhteiseen tilaan, maailma jätetään ulkopuolelle ja hetken viis veisataan siitä, onko se siellä yhä, kun ovet taas avataan. Kukaan ei oikeasti tunne toistaan kokonaan, mutta kulisseissa ja katsomoissa kaikki on hetken parhaimmillaan oikeampaa ja todellisempaa kuin siinä niin kovan oikeassa arjessa ilman käsikirjoitusta, ilman sitä rakennettua tilannetta, jossa minun on lupa tuijottaa sinua ilman, että joudun perustelemaan, miksi. Ja minulla on lupa esiintyä sinulle, teille, itselleni, ottaa tila haltuun yksin ja yhdessä ilman, että joku tulee vaatimaan selitystä. Kysymään, miten kehtaatkin tehdä itsestäsi tuollaisen numeron. Teatterissa ihmiset ja asiat kohtaavat, sulautuvat yhteen sellaiseksi kasaksi, jossa ei erota, kenen jalka on kenen, mutta sillä ei ole väliä, se on olennaista, yhteistä ja hyväksyvää. Ei ole olemassa suuria tunteita, päätöksiä, mekanismeja, rakenteita, vääryyksiä ja pelastuksia ilman niitä, jotka ne kokevat, itselleen ja toisilleen todistavat.

Teatterissa ihminen tulee nähdyksi. Siihen jokaisella on oikeus, jokainen tarvitsee sitä, oli sitten intro-, ekstro- tai naapurin Vertti. Ihminen ei tarvitse sääliä, sitä, kun tullaan taputtamaan päähän, hymyillään vaivaantuneesti ja sanotaan, että hienosti oot kuule pärjänny, jatka samaan malliin, jatka yksin pimeässä, ota keksi ja lopulta kuole pois.

Minulle jäi viikonloppuni kokemuksesta paljon mieleen. Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle. Pitää pysähtyä, että voi hyväksyä eksyneensä, löytää uudelleen suunnan, sellaisenkin, jota ei ole koskaan kokeillut. Mikään ei lopulta ole itsestäänselvää, mutta uskaltamalla kokeilla harvoin menettää mitään.

Rankinta on menettää sellaista, mihin on melkein antanut itsensä alkaa luottaa, vahingoissa, järjen vastusteluista huolimatta. Rankinta on muistaa kaikki ne hymyt, oikeat ihmiset, jotka näkevät, mutta menevät pois. Sanovat, joko paperilla, kasvotusten tai katseessa, että sinusta on vaikka mihin. Jaksa jatkaa etsimistä.

Minä jaksan jatkaa, vaikka se vie usein enemmän kuin antaa. Minä löydän itseni uudelleen joka päivä niin kauan kunnes minun ei enää tarvitse alituisesti etsiä, vaan voin luottaa siihen, että se on siellä jossakin, niin kuin kameran laturi, joka ei ole vieläkään löytynyt, mutta ON TALLESSA, jossakin täällä se on, sillä pois sitä ei ole heitetty.

En voi rakentaa vahvuuttani toisten ihmisten varaan, niin ihanalta ja tarpeelliselta kuin se nyt tuntuisikin. Voida vain heittäytyä johonkin sellaiseen, joka lempeänä, aidosti juuri minusta kiinnostuneena olisi turvallinen ja tietävä, pitäisi minut koossa, antaisi luvan olla. Sitä lupaa vain ei voi eikä saa kukaan toinen lopulta antaa, koska silloin se toinen voisi myös viedä sen pois, vahingossa tai tahallaan.

Minä olen itse ainoa ihminen, joka olen itseni kanssa hamaan loppuun saakka. Ainoa, joka täysin ja kokonaan tietää, mitä minun totuuteni sisältää. Lopulta se ei ole surullinen ajatus, vaan koko elämän vakuutus. Kukaan ei voi tulla sanomaan minulle, että tässä olet sinä, minä tiedän sen paremmin kuin tiedät itse. Ota tai jätä, hyväksy. Minun pitää itse luottaa siihen, että tiedän, kuka olen, mitä haluan ja arvostan, vaikka kaikki kohtaamani ihmiset eivät sitä mitenkään voikaan käsittää.

Psykiatrisella osastolla sanottiin, että tuo ja tuo osa ajatuksistasi ei ole sinun, se on sairauden. Luovu siitä, taistele vastaan, leikkaa pala itsestäsi pois. Minä en syytä ketään, mutta totean, että minussa se sai aikaan hajaantumista; yhä mietin, mikä osa minusta on OIKEASTI minua, mikä jotakin määrittelemätöntä ja pahaa, väärää, kiellettyä.

Olen luullakseni tajunnut, että minä olen minä kaikkineni, mätine ja elämänkirpeine ja valoa heijastavine puoliskoineni. Kaikesta voi vaikuttua, kaiken voi nähdä ja kaikesta voi löytää jotain. Minä en haluaisi, että kukaan joutuisi yksin taistelemaan sen kanssa, kuka on tai kuka on lupa olla. Minä lupaan itselleni tehdä kaikkeni teatterin suhteen, itseni ja kaikkien muiden tähden, kaikkien herkkien ja kompuroivien ja itsensä kanssa keskustelevien, yksinäisten ja vihaisten ja yksin toiveikkuuttaan tekohengittävien, kaikkien meidän ihmisten tähden, jotka vielä pystyvät ja suostuvat hetkellisiin teatterielämyksiin, hetkiin, jotka jäävät elämään.

Teatterissa, parhaimmillaan, me olemme kaikki tässä. Me olemme kaikki niin pieniä tässä maailmassa, että vasta toisemme nähdessämme meistä voi kasvaa jotakin oikeasti suurta.

Joka päivä uudelleen, minä päätän luottaa siihen, että minäkin olen täällä. Ja jonakin niistä päivistä, minä vielä uskallan nähdä ja tulen nähdyksi, kohtauksessa kohdatuksi ja kiireettömästi mukaan kuuluvaksi. Sellaisen sadunkorjuun aikaan, joka sadun siivellä onkin kaikista eniten totta.

Olemassaolon olemuksesta

Tänään, kävellessäni, tunsin tajuavani jotakin pitkästä aikaa taas oikeasti. Oikeasti minulle, tässä elämässä, joka on minun, ja juuri tässä puun latvojen taakseen tönimässä hehkussa, jota aurinko maailmalle lainaa. Siinä valossa, joka vaivihkaa pakkaa kesää varastoon.

Kaksi täysin vastakkaista asiaa, jotka kuitenkin sopivat yhteen kuin permanenttitussi oikeaan korkkiin, paikoilleen naksahtamalla. Kirjoitan ne näkyviin, sillä nekin kaksi asiaa hiipuvat päästä nopeasti niin kuin asioilla on tapana. Viimeistään siinä vaiheessa, kun vasen kuuloke vaikenee, ja musiikista inspiroitumisen sijaan tuntuu kuin olisi vettä korvassa.

Vaikka, itse asiassa, tänään ei ole satanut kertaakaan.

Ensimmäinen asia on toisen äänekkäämpi sisarus, minulle havaintojeni ja tuntojeni valossa totuutena näyttätyvä juttu, joka satuttaa, vaikka ei itse sille mitään voi. Se kuuluu näin:

Vaikka ihminen toisensa jälkeen kehuisi sinua, miten paljon tahansa, kertoisi, että olet upea, lahjakas, rohkea, hyvä ja sellainen, jonka joku tahtoisi ystäväkseen, paljon mahtavampi ihminen kuin ne, jotka kohtelivat sinua kaltoin - vaikka saisit kuulla nämä vatsan ilon valolla täyttävät asiat kerta toisensa jälkeen, ei niillä ole mitään merkitystä silloin, kun lopulta taas jäät yksin.

Vaikka pystyisit säilyttämään uskosi kaikkeen siihen, mitä sinusta on sanottu, ja luottaisit vankkumattomasti, että ihmiset, jotka eivät jää luoksesi, eivät vain tajua, mitä menettävät, olisit silti yksin.

Ihmiset tekevät toisensa näkyviksi, merkityksellisiksi, olemassaoleviksi. Lopulta ei ole väliä, vaikka maailmankaikkeus toimittaisi sinulle absoluuttisen tutkimustuloksen siitä, kuinka mahtava ihminen olet, jos kaikki muut viettävät aikaa jossakin muualla, yhdessä. Ovat yhdessä vajavaisia, kuka mistäkin kohdasta, puolittaisia, toistensa kulmiin silloin tällöin törmääviä.  Ihminen tarvitsee sen toisen ihmisen, jonkun, joka hyväksyy, kiinnostuu, viihtyy, riitelee, mutta ei pidä yhdentekevänä. Hymyilee, kun katseet kohtaavat.

En usko luonnontieteellisen yleispäteviin "hyvän ihmisyyden" - indikaattoreihin, joiden mukaiset tyypit saavat tai joiden pitäisi saada, paremmin kavereita. 

Yhteisö tuntuu luovan aina sen näkymättömän kehän, jonka sisäpuolella toimiessaan ihminen on muiden tunnistettavissa, nähtävissä haavoittuvaisuudestaan huolimatta vahvana - sellaisena, jonka kanssa ajan viettäminen ja henkilökohtaisen turvamuurin raottaminen antaa enemmän kuin ottaa.

Tarvitaan tunne siitä, että sinä olet minä. Eikä minun tarvitse pelätä, että sinä vedät maton jalkojeni alta, ajat minut, ihanuudella tai ikävyydellä, pelottavan kaltevalle pinnalle, jolla en enää tiedä, miten itseni määrittelisin.

Se toinen ihminen, joka on siinä oikeasti, ei pyydä lupaa poistuakseen, mutta tulee silti aina takaisin, usein ennen kuin sen huomaa hävinneen. Se on sellainen ihminen, jonka halauksesta ei lähde vetäytymään siksi, että pelkää tekevänsä sen olon vaivautuneeksi. Tai vaikka aluksi lähtisikin, pian huomaisi, että se odottaa ovella, kun etsit sukkiasi, vaikka kerrot samaa vitsiä kolmatta kertaa peräjälkeen, ja olet varma, että seurasi mielekkyys on jo mennyt vanhaksi, ja kohta se vaatii korvausta menetetyistä minuuteista. Sellaisen ihmisen seurassa huomaa lopulta turhaan pyrkivänsä parempaan, kypsempään, monimutkaisempaan ja vakavailmeisempään, kuin oikeasti on. Ei tarvitse.

Kun riittävän kauan on kävellyt sellaisten ihmisten ohi, vahingossa tai pelkonsa tähden, on lopulta niin kipsissä, ettei tiedä, mistä aloittaa. Potee loputonta kiirettä, haluaa ehtiä osoittaa, miten paljon onkaan sellaista, mikä voisi saada sen vielä jäämään. 

Olisi helpompaa vaikkapa potkaista keskustelun aluksi palloa ohimennen tyylikkäästi, todeta, että on harrastanut lajia koko ikänsä. Silloin ihmiset luokittelisivat alustavaan jalkapallotaituripinoon, odottamaan täydentäviä persoonallisuuspiirteitä. Se olisi kiinnostuksen herättävä koukku, alustava identiteetti ryhmässä. Yhtä helppoa ei ole mennä ja todeta "ohimennen", että hei, olen muuten empaattinen ja hyvä keskustelemaan, kun sille tuulelle satun. Se on asia, joka pitää osoittaa käytännössä ilman, että vaikuttaa itseriittoiselta. Ja sitä vaikuttaa väkisinkin itseriittoiselta, kun yrittää hetkessä ehtiä pullauttaa näkyviin kaiken siihen mennessä ajattelemansa, tuoda esiin, mitä kaikkia sivistyssanoja muka osaa puheessaan hyödyntää. Ei se toimi niin.

Ihmisen aivoissa hermoradat luovat verkostoja, sisäisiä malleja asioista. Auringonkukka opitaan tunnistamaan nopeasti köykäisestäkin pirroksesta, koska tiedetään, millainen sen standardimalli on. Se on selviytymiskeino. Jos jokaisen uuden oven kohdalla pitäisi miettiä uudestaan, miten se avataan, aivokapasiteettia ei jäisi millekään oikeasti uudelle.

Syntyy havaintokehä; Opin, että kala elää vedessä. Kun näen vedessä virtaviivaisena aurinkoa heijastavan muovipussin, voin olettaa sen kalaksi helposti. Jos pysähdyn tutkimaan, tajuan kyllä, ettei se ole kala. Mutta jos minulla on kiire, olen havainnut tuulessa valtoimenaan lentävän muovipussin ja haluan ottaa sen kiinni, en varmasti jää ajattelemaan "kalaa" tarpeeksi huomatakseni eron.

Tietysti ihmissuhteisiin tuo vertautuu niin löyhästi, että kuulen jo tuhahduksia. Mutta oikeasti, elämämme sisältää paljon sellaisia sisäisiä malleja, joita emme koskaan tule ajatelleeksi. Emme kestä keskeneräisyyttä, olemme mieluummin jotakin, kuin vain olemme. Määrittely luo turvaa.

Mutta se toinen asia. Kylläpä taas eskaloitui. (Huomasitteko, hieno sana.:D)

Toinen asia kuuluu näin:

Se toinen ihminen, joka sinut todistaa ja tekee sinusta merkityksellisen itsellesi, ei tee sinusta sinua. Olet olemassa silloinkin, kun sinua ei aktiivisesti havaita, ja  ilmeisessä ristiriidassa kohtaan yksi, aivan yhtä hieno ja upea sitten kuitenkin. Riippumatta yhdestäkään yhteisöjen sisäisestä mallista, johon sinut voisi periaatteessa yhdistää.

Tulla nähdyksi on kuin tulla valaistuksi taskulampulla. Rakennamme itsemme itse niistä palasista, joita meillä on ja joita saamme matkaamme jatkuvasti lisää. Kun meidät valaistaan hyvin, olemme parhaimmillamme. Mutta, jos meidät valaistaan niin huonosti tai kohteeseen sopimattomasti, että molemmille jää paha mieli, ja esiin erottuu vain epämääräisiä kulmia ja varjoja, on parempi jatkaa matkaa pimeässä, kunnes oikea valo löytyy. Valo tunnelin päässä ei ole juna, lopulta se on aurinko. 

Sellainen valo, joka tuntuu tutulta jo kaukaa.