Maggie Nelson tunnetaan tavastaan yhdistää väkevästi henkilökohtainen
ja kurinalaisesti akateeminen tavalla, joka ei väheksy kumpaakaan. Hänen
kirjansa ovat esseitä, estetiikkaa, havaintoja ja huudahduksia: ne sekoittavat
lähdeviitteitä runouteen ja päiväkirjamuotoista itsetutkiskelua Goethen
teoreemiin. Banalisoimalla älykköyttä Nelson kurottaa syvemmälle
yhteiskunnalliseen, tekee henkilökohtaisesta poliittista ja sotkee väreillä
kuin tenava – paitsi kirjoittaessaan sinisestä.
Sinelmiä (Bluets, 2009, suom. Kaijamari Sivill) koostuu 240
numeroidusta ajatuksesta. Esitystapa ei perustele itseään sisällössä, sillä
ajatukset rönsyävät järjestyslukujaan pidemmälle ja katkeavat kesken kaiken.
Nelson viittaa ajattelijoihin kautta aikojen, mutta yhteiskunnallista viestiä
ei ole – on vain henkilökohtainen yritys selviytyä henkilökohtaisesta.
Sinelmiä
on hapuilua ja huuto: lähes röyhkeästi sisäänpäin kääntynyt ja omiin seinämiinsä
toistuvasti törmäilevä kuvaus epätoivosta, jonka menetetty rakkaus jättää
jälkeensä. Kerronta ei pyri vastaamaan kysymyksiin eikä liioin esittämään
niitä. Ytimessä on eksynyt, itseään jatkuvasti harhauttava mieli, joka etsii
itselleen uutta kiinnittymiskohtaa.
Kiinnekohdaksi muodostuu kirjan näennäinen aihe, sininen
väri, jonka lävitse Nelson maailmaansa tulkitsee. Sininen nousee symboliksi
järjettömälle ja siten myös rakkaudelle, miksei koko elämälle; Nelson ei osaa
eikä halua selittää, miksi jumaloi sinistä niin, että se tekee hänet sairaaksi.
Sinelmiä on kirja mustanaan tuskaa, joka yrittää löytää
uomiinsa, tulla jokseenkin siedettäväksi. Nelsonin ystävä on halvaantunut
onnettomuudessa, ja Nelson istuu tämän rinnalla, juoksuttaa kättään tämän
sinisillä raajoilla, yrittää ymmärtää. Hän keräilee sinisiä esineitä
ikkunalaudalleen ja tutustuu sinisen historiallisiin merkityksiin löytääkseen
rauhan jostakin niin abstraktista, yleisestä ja silti niin yksinäisestä kuin
väri.
Lopulta Sinelmiä on väkevä kirja siitä ihmisyydestämme,
joka tulee esiin vasta, kun joudumme luopumaan järjellisyydestä ja laskemaan
irti. Nelson lukee tiedeartikkelista, että sininen on maailmankaikkeuden väri,
ja sitten oikaisusta, ettei se olekaan.
Maija Alander
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti