Yksi kaikkia vai kaikki yhtä vastaan - mitä vapaudella tarkoitetaan?

Mitä yhteistä on eutanasiakeskustelulla, Suomen sote-malleilla, lukion uudella tuntijakokokeilulla ja ravintolassa pöytään ojennetulla ruokalistalla?

Niissä kaikissa tavoitellaan valinnanvapautta. Tilaa, jossa ihmisellä on oikeus päättää itse, mitä tehdä kehollaan, elämällään, tulevaisuudellaan ja makuhermoillaan. Ihmisellä on vapaus, eli oikeus tehdä päätöksiä itse, yksin, riippumattomasti, omaan harkintakykyynsä nojaten.

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan." , sanotaan YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen 1. artiklassa vuodelta 1948. Yhdessä lauseessa kytketään toisiinsa neljä suurta ja perustavanlaatuista asiaa. Neljä asiaa, joiden toteutuessa jokaisen ihmisen kohdalla maailma olisi tasapainossa ja tarve konflikteihin olematon. Vapaus, tasa-arvo, ihmisarvo ja oikeus.

Kysymys vapauden toteutumisesta sisältää paljon eikä sitä voida käsitellä tasa-arvosta irrallisena. Jotta vapaus todellisessa luonteessaan toteutuisi, kaikkien tulisi voida olla syntymähetkellään, elämänsä lähtöruudussa, yhtä vapaita. Siksi, koska täydellinen vapaus sisältää rajoittamattomuuden ajatuksen. Sen, että ihminen voi tehdä valintoja itsenäisesti, ympäristönsä siihen vaikuttamatta. Jos ympäristössä muut ovat vähemmän vapaita, esimerkiksi taloudellisen tilanteensa tai jonkin hallintojärjestelmän rajoittamia, ei enemmän vapaa yksilökään voi olla täysin vapaa. Häntä rajoittavat hänen etunsa, esimerkiksi varallisuutensa tai korkea asemansa suhteessa muihin. Ne rajoittavat häntä siksi, että ilman niitä hän ei olisi vapaa tekemään asioita, jotka hän niiden avulla pystyy tekemään. Hänen vapauteensa vaikuttaa siis hänestä riippumaton ympäristö, jota hän ei syntyessään ole ollut vapaa valitsemaan.

Sen sijaan oikeasti mahdottomassa, mutta mielikuvissa mahdollisessa tilanteessa, jossa kaikki syntyisivät täysin tasa-arvoisina kaikkien itsensä ja ympäristönsä ominaisuuksien puolesta, kaikki olisivat vapaita. Elämä todella olisi se tyhjä taulu, jonka täyttäminen on yksin yksilön valintojen varassa.

Tietenkin on huomioitava myös biologiset seikat; perintötekijät, sairaudet, alttius oppia ja niin edelleen. Vapaus valita tarvitsee kumppanikseen kyvyn ajatella. Siksi täydellinen vapaus tarvitsisi seurakseen täydellisen kyvyn ajatella; rajattoman aivokapasiteetin, jonka avulla punnita jokaista mahdollista vaihtoehtoa seurannaisvaikutuksineen ja verrata niitä keskenään.

Näin ajatellen täydellinen vapaus on utopia, jota ihmisen ei ole mahdollista saavuttaa. Silti myös YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen 1.artiklan sisältämä ukaasi yhdistää vapauden tasa-arvoon, käsitteeseen, johon se yhdistää myös kaikki muut oikeudet. Ihmisoikeuksien julistus on julistus kaikkien ihmisten oikeuksista, vapauksista ja velvollisuuksista. Se on siis julistus tasa-arvosta. Näin ollen on mahdotonta puhua yhdestäkään ihmisoikeudesta puhumatta samalla tasa-arvosta.

Vapaus on vahvasti pinnalla poliittisessa keskustelussa globaalin markkinatalouden aikana. Siinä missä perheet, suvut, kansat, valtiot, uskonnot tai muut ryhmät ovat eri aikakausina olleet keskustelun yksikköjä, ovat palvelukulttuurin ja globaalin talouden ajassa keskiössä ennen kaikkea yksilöt. Vaikka maailmassa on enemmän ihmisiä kuin koskaan ennen, maailmanlaajuisesti hallitseva länsimainen, niin poliittinen kuin kaupallinen, puhe tarkentaa aina lopulta yksilöön; yksilön vapauksiin, oikeuksiin, mahdollisuuksiin ja elämänkaareen.

Internet ja sosiaalinen media mahdollistavat moniäänisen tiedonvälityksen, jossa yksilön on mahdollista nousta maailmanlaajuiseen tietoisuuteen "ohituskaistaa" - ilman pitkällistä opiskelua, varakkuutta tai edes välttämättä tasaisia ja turvallisia asuinoloja. Useimmiten mahdollista on myös vastaanottaa tietoa, trendejä ja mielipiteitä valikoiden ja muodostaa oma käsityksensä maailmasta, fyysisestä ympäristöstä riippumatta.

Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Ihminen on enemmän kuin fyysinen kehonsa ja ajattelevat aivonsa. Yksilö ja hänen arvonsa ja ajatuksensa ovat aina sidoksissa siihen ympäristöön, jossa hän kasvaa ja elää. Globaalin tiedonvälityksen ajassa on kapeakatseista nähdä yksilö vain ainutlaatuisena, globaalina toimijana, joka tietää aina, mitä haluaa ja etsii keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi. Fyysisen ympäristön merkitys ei hämärry, vaikka ihmiselämä saa uusia ulottuvuuksia. Se voi pikemminkin syventää hämmennystä ja vaikeuttaa ihmisen valintoja.

Maailmassa, jossa yhteiskunta ja yksilön toimiminen siinä on enää vain hyvin harvoin ideologisesti rajoitettua, on helppo ajatella, ettei yksilön aivopesu enää ole mahdollista. Todennäköisempää kuitenkin on, että se aivopesu, joka vielä toisessa maailmansodassa toteutettiin Hitlerin radiolähetyksinä ja kansankokoontumisina, toteutuu nykypäivänä enemmän vaivihkaa - vähemmän tarkoituksella ja vähemmän kohdennetusti, mutta silti vahvasti ja vaikutuksineen.

Globaali maailmantalous ja tiedonvälitys luo etenkin hyvinvoivassa asemassa elävälle ihmiselle illuusion siitä, että hän on täysin vapaa. Vapaa valitsemaan, mihin rahansa käyttää, mitä mediaa seuraa, miten ja missä tekee työnsä, ketä äänestää ja mihin uskoo. Silti korkeassa asemassa olevilla ihmisillä ja etenkin kasvavilla ja laantuvilla trendeillä on valtava vaikutus siihen, miten ihminen käyttää vapautensa.

Vielä esimerkiksi Hitlerin Saksassa propaganda kohdistui tiettyyn ihmisryhmään, kolmannen valtakunnan saksalaissyntyisiin ja tavoitteli tiettyä päämäärää, Saksan maailmanherruutta ja ihmisen rodunjalostusta. Nykypäivänä propagandaa tuotetaan hajanaisemmin, eri tasoilla ja välineillä. Sillä ei enää ole yhtä tarkkarajaista kohdetta tai tavoitetta. Kaupallinen propaganda, mainonta, tähtää kasvavaan kulutukseen ja myyjän kilpailuetuun. Se on kuitenkin epämääräinen tavoite, johon tähdätään kokeilemalla: josko tämä syötti purisi, josko ihmiset innostuisivat tästä. Kohderyhmän mieltymyksiä selvitetään kuluttajatutkimuksin ja netti täyttyy evästeistä, mutta kaikki tapahtuu silti silmät sidottuna. Pörssikursseja seurataan kuin sääilmiöitä, sillä tuottajalle kuluttaja ei ole enää oikea ihminen, vaan keskiarvo ja barometri. Siinä, missä raha on nollia avaruudessa, trendit ja ihmiset ovat kuin toinen laji, jonka liikkeitä pyritään ymmärtämään.

Tilanne kietoutuu vapauden ympärille. Jos ennen ihmisiä yritettiin huijata, nykyään heidät yritetään saada huijaamaan itseään. Vapauden nimissä tuotetta tai palvelua ylistävä ihminen, joka häivyttää taakseen myynnistä hyötyvän osapuolen, on paras mahdollinen mainos.

Kaupalliset tuottajat pyrkivät kasvattamaan tuotteensa menekkiä kasvattaakseen yritystään ja sitä kautta omaa hyvinvointiaan. He tavoittelevat asemaa, jossa vakaa ja muita parempi tulotaso mahdollistaisi heille vapauden. Vapaus tarkoittaa heille siis vapautta valita tarjolla olevista vaihtoehdoista paras sen hinnasta riippumatta: siis toimia osana sitä taloudellista "höynäyttämisketjua", jota he itse ovat luomassa. Ketjun huipulla kaikki vaihtoehdot ovat avoinna, mutta epävarmuus ei ole kadonnut. Kaikki voi yhä muuttua, trendi keinahtaa toiselle kyljelleen, dollarin arvo heikentyä, osake menettää arvonsa ja korttitalo kaatua. Markkinatalouden sanelemassa nykyajassa ajatus hyvinvoinnista on sidottu ajatukseen tasapainottelusta tietämättömyyden rajalla - ajatukseen kilpailusta ja menestymisestä, eli kyvystä olla huijausketjussa muita ovelampi. Oveluuden kierteessä voidaan kysyä, onko ovela menestyjä vapaa vai vain rahan valtaan perustuvan haavemaailmamme sätkynukke.

Jälkiteollinen, yksityisten palveluntarjoajien pyörittämä talous, joka perustuu kilpailulle ja tarpeiden luomiselle, eli jatkuvalle vapauden nimissä toteutettavalle huijaamiselle, on järjestelmä, jossa ihminen etsii vapautta takertumalla yhä tiiviimmin itseään kahlitseviin voimiin.

Kiinnostavaa on, miten jo Ranskan vallankumouksen aikana muodostunut oikeisto-vasemmisto -akseli suhtautuu vapauden ja tasa-arvon käsitteisiin. Molemmat puolustavat ehdottomasti vapautta, ainakin sikäli, kun vapauden ajatellaan mahdollistavan yksilön hyvinvoinnin ja toimivan siten myös ihmisarvoisen elämän synonyyminä. Akselin eri laidoilla keinot vapauden tavoittamiseksi nähdään kuitenkin eri tavoin. Ero perustuu niiden näkemyksiin yhteisöstä tai laajemmin yhteiskunnasta.

Äärimmäisimmillään oikeisto näkee yhteiskunnan yksilönvapautta rajoittavana holhouslaitoksena, jossa toisten, esimerkiksi älyllisesti lahjakkaampien, vapaus menestyä tukahdutetaan pakottamalla yksilöt huolehtimaan toisistaan esimerkiksi korkean verotuksen tai tasapäistävän koulutusjärjestelmän avulla.

Vasemmistossa yhteiskunta nähdään sen sijaan yksilönvapauden mahdollistajana - elimenä, joka tukee heikoimpia ja pyrkii tasa-arvoon, jotta kaikilla olisi vapaus elää ja olla onnellisia, vapaus muodostaa itse hyvinvointinsa tasa-arvoisista lähtökohdista niin kauan kuin se ei rajoita muiden vapautta tai hyvinvointia. Vasemmistolainen ajattelutapa näkee vapauden tarpeena ja lähtökohtana hyvinvoinnille, ei ansiona, jonka yksilö voi ominaisuuksillaan saavuttaa.

Omien arvojeni ulkopuolellakin näen vasemmistolaisen ajattelutavan oikeampana, jos todella puhutaan vapaudesta. Minusta on nimittäin hyvä erottaa toisitaan vapaus ja mahdollisuus. Vapaus on arvo ja oletus, josta kasvaa mahdollisuuksia. Sen sijaan, jos ihmisellä on jo syntyessään korkeammat mahdollisuudet menestyä kuin ympäristöllään, se ei tee hänestä vapaampaa, vaan onnekkaamman.

Jos oikeisto todella ajaa yksilönvapautta, sen ei tulisi väheksyä yhteiskunnan "holhousta". Sen sijaan, jos oikeisto ajaa vain yksilön mahdollisuutta menestyä, ja samalla allekirjoittaa sen, ettei tuo mahdollisuus ilman tasa-arvoa ole kaikille mahdollinen, olkoon niin.

Oikeisto voi ajaa esimerkiksi matalaa verotusta, jotta ihmiset, joilla on jo valmiiksi mahdollisuuksia, olisivat vapaampia käyttämään mahdollisuutensa. Tämän perusteleminen yrittäjähenkisyydellä ja sillä, miten "toiset ovat vain ahkerampia ja yritteliäämpiä kuin toiset" on kuitenkin törkeää maailmassa ja maassa, jossa ihmisten mahdollisuuudet eroavat jo syntymähetkellä räikeästi toisistaan. Esimerkiksi matalan verotuksen puolustaminen yksilönvapautta peräänkuuluttamalla on paradoksi. Jos ajatellaan, että julkisten palveluiden hyvä ylläpito rajoittaa yksilönvapautta, on ajateltava samalla, että yksilönvapaus on yhteiskunnassa jo toteutunut.

Vapaus on käsite, jota tulisi käyttää harkitummin kuin sitä nykyisin käytetään. Se on tavoittelemisen arvoinen, suorastaan utopistinen tila, joka sisältää ajatuksen tasa-arvosta. Jos vapautta ajetaan ajamatta samalla tasa-arvoa, ollaan jälleen tilanteessa, jossa ihmisarvo punnitaan yksilön lähtökohtien perusteella.

Totuudenjälkeinen taika - mihin tarinaan tahdomme kuulua

Olipa kerran. Kunnes tapahtui jotakin mullistavaa. Ja sitten ei enää ollutkaan. Ei ainakaan koskaan kuten ennen. Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.

Ihminen rakastaa tarinoita. On aina rakastanut. Oli kyseessä sitten luolan seinään maalattu metsästyssaalis, päreen palaessa kähisten kuiskittu kansantarina, valkokankaalla kiinni juostu rakastettu, laukussa kosteudesta käpristynyt dekkaripokkari tai tekstiviesti, joka pysäyttää sydämen hetkeksi. You're a wizard, Harry. Run, Forrest, run! Lahtist ja konekiväärii. Syökää kanaa! Tahdon.
Kun kyyhkyset katosivat, kuinka koulutat lohikäärmeesi, kuinkas sitten kävikään, kuinka Jeesus paransi halvaantuneen ja how I met your mother.

Tarinoita on aivan kaikkialla. Paitsi, että niitä on paikoissa ja tilanteissa, joihin niitä mennään katsomaan ja kokemaan, niitä on myös hetkissä, joissa etsimme, rutiininomaisesti tai epätoivoisesti, totuutta.

Jo lapsena me opimme ja meille opetetaan, miten tunnistaa tarinan ja totuuden ero. Että keijuja ja ihmissusia ei oikeasti ole olemassa eikä se näyttelijä, jonka roolihahmo televisiossa juuri sulki seesteisenä silmänsä, oikeasti kuollut.

Silti tarinoissa nähdään tärkeä kasvatuksellinen arvo. Niihin lapsen tulisi peilata omaa elämäänsä ja käsityksiään totuudesta. Niihin sisällytetään opetuksia. Nallella on hauskempaa, kun se ottaa kaikki mukaan leikkiin. Kaveria ei jätetä. Toista ei saa satuttaa. Ei saa roskata. Toisaalta myös paha saa palkkansa.

Saako? Ja mikä sitten tekee jostakusta pahan? Mikä määrä pahaa on niin paljon, että joku ansaitsee saada siitä palkkansa? Mikä on oikea palkka?

Näitä kysymyksiä ei, ainakaan nykyisin, juuri käsitellä lastenkulttuurissa, koska ne ovat aikuistenkin maailmassa liian suuria täysin purettaviksi. Niiden pohtiminen herättää ristiriitoja ja luo konflikteja. Aikuiset ovat kysymysten äärellä usein vastakkain, vihaisia, peloissaan. Ja etsimässä totuutta.

Yhtä intohimoisesti kuin kullankaivajat, aikuiset etsivät totuutta, mutta ennen kaikkea jotakin sellaista, joka todistaisi totuuden totuudeksi. Joskus todisteeksi kelpaa vuosia opiskelleen asiantuntijan tai muun auktoriteetin lausunto, medialähteiden jutut tai oma koulutus materiaaleineen, joskus ystävien, läheisten tai suurenkin yhteisön yleinen mielipide, joka pohjautuu yhteiseen historiaan, arvopohjaan ja näkemyksiin. Yhä useammin totuutta etsitään yksin, omiin kerroksiin syventymällä, eri lähteisiin sokkona sukeltamalla ja omia tunteita ja reaktioita pikkutarkasti syynäämällä. Miltä minusta tuntuu? Kerro, kerro kuvastin, ole kiltti.

Tämä yksilökeskeinen totuusjahti ja sen seuraukset etenkin politiikassa ovat synnyttäneet käsitteen "totuuden jälkeinen aika". Sen mukaan elämme ajassa, jossa totuus on enää sivuseikka, koska ihmisiä ei kiinnosta, mikä on totta - ihmisiä kiinnostaa, mikä tuntuu hyvältä ja palvelee heidän omaa etuaan.

En kiistä, etteikö olisi olemassa absoluuttisia totuuksia, joita ihmiset vain kieltävät. Mutta kiistän, että he kieltäytyisivät hyväksymästä totuuksia samalla kuitenkin tiedostaen, että ne ovat totuuksia. Kiistän, että totuus olisi menettänyt merkityksensä ihmisen elämässä.

Ihminen etsii elämälleen tarkoitusta, siis totuutta. On aina etsinyt. Vuosituhansien ajan totuus löytyi milloin mistäkin jumalasta. Kaikki maanpäälliset, jopa oman mielen sisäliset tapahtumat kyettiin selittämään uskonnon avulla. Niin tapahtuu isojen ihmismassojen elämässä yhä. Uskonnon tai jonkin muun vahvan intohimon kautta.

Hiljalleen historiassa siirryttiin vannomaan maallisten hallitsijoiden ja sukujen, sitten järjestelmien ja aatteiden nimeen. Tieteen, tutkimuksen ja teorioiden nimeen. Kaikkea on aina nimitetty totuudeksi, mutta yhä totuus päivittyy. Vain koska emme voi nähdä tulevaisuuteen tai kysyä mistään varmasti, miten asiat todella ovat tai miten niiden pitäisi olla, meidän täytyy luottaa tuoreimpaan tietoon. Toisin sanoen, totuus perustuu aina viime kädessä luottamukseen. Ja luottamus on tunne.

"Elämme totuuden jälkeistä aikaa" -fraasiin sisältyy usein ajatus, että nykypäivänä on ihmisiä, jotka ovat vain niin vihaisia ja itsepäisiä, että kieltävät totuuden, vaikka aivan hyvin tietävät, miten asiat oikeasti ovat. Että he kieltävät totuuden, kunhan vain saavat tahtonsa läpi.

On kuitenkin erotettava toisistaan aidot uskomukset ja niiden palvelemiseen tähtäävät keinot. Toisin sanoen ihminen, joka levittää netissä valeuutisia maahanmuuttajien tekemistä raiskauksista edesauttaakseen esimerkiksi kaikkien Suomeen saapuneiden muslmipakolaisten palauttamista, ei välttämättä toki usko levittämiensä uutisten todenperäisyyteen itsekään. Hän siis "valitsee totuutensa" välittämättä faktoista, kuten totuudenjälkeisestä ajasta puhuttaessa usein sanotaan. Taustalla on kuitenkin vakaata uskoa johonkin sellaiseen, mitä henkilö pitää totuutena. Hänelle totuus on esimerkiksi, että pakolaisten integroiminen länsimaiseen yhteiskuntaan on mahdotonta ja aiheuttaa aina vain kestämättömiä kulttuuritörmäyksiä. Hänelle totuus on, että terrorismi tai raiskaaminen kuuluu muslimikulttuuriin. Hänelle totuus voi olla, että ihonväri tai uskonto määrittää ihmisen arvon. Ihminen voi uskoa myös asioihin, joihin uskomista ei myöntäisi itselleenkään.

Kun ihminen uskoo löytäneensä totuuden ja on onnistunut vakuuttamaan itsensä, kantaa on vaikea horjuttaa. Ihminen rakastuu totuuteensa, koska se määrittää häntä itseään. Jos minä olen ensin uskonut itse ja sitten vakuuttanut muille, että ruoho on vihreää, en halua uskoa, että se on punaista, vaikka näkisin sen omin silmin, koska silloin joutuisin järjestämään koko maailmankuvani uusiksi, kyseenalaistamaan jopa mielenterveyteni. Jos olen joskus nähnyt asian näin, mutta se ei olekaan näin, voinko luottaa itseeni? Luottamuksen menettäminen itseen on kenties järkyttävintä, mitä ihmiselle voi tapahtua, koska kukaan ulkopuolinenkaan ei voi pelastaa sellaista, joka murenee sisältäpäin.

Totuuttaan muuttaessaan joutuu myöntämään olleensa väärässä, siis tehneensä virheen, koska totuuden käsitteeseen sisältyy absoluuttisuus. Se, että totuuden kanssa ristiriidassa olevat asiat ovat epätotta. Virheen myöntäminen aiheuttaa häpeää. Tunteen siitä, että olen hukannut aikaani, ollut tyhmä. Pahinta kaikista, olen ollut tyhmempi kuin ne, jotka alusta asti tiesivät totuuden.  Siis tyhmempi kuin ne, jotka ovat tässä tarinassa minua vastaan. Tyhmempi kuin pahikset. Vai onko niin, että minä olen pahis?

Lopulta ihminen etsii totuutta ennen kaikkea löytääkseen itsensä. Jos en tiedä, mikä on totta, en tiedä, olenko itsekään totta. Jos minusta ajatellaan tai sanotaan jotakin muuta kuin itse ajattelen olevani, mistä voin tietää, etteivät sanojat tiedä paremmin kuin tiedän itse? Jotta pysyn koossa enkä sorru vihaamaan ja pelkäämään itseäni, minun on tukeuduttava argumentteihin, jotka tulevat kunnioittamiltani ja arvostamiltani ihmisiltä. Siis valittava totuuteni. Vastaavasti voin yrittää selvitä yksin ja puolustautua minua tai ajatuksiani vastustavia argumentteja kohtaan vihalla ja yhä kärkevämmillä vasta-argumenteilla. Siis valita totuuteni.

Minusta ihmiset ovat siis halki historian etsineet sitä oikeaa, absoluuttisinta ja objektiivisinta totuutta niin itsestään kuin maailmastaan ja etsivät yhä. Lisäksi he ovat aina valinneet totuutensa. Ja valitsevat yhä. "Totuudenjälkeinen aika" syntyy korkeintaan uusista keinoista. Globaalista sosiaalisesta mediasta, nopeasta tiedonvälityksestä, ilotulituksen lailla syntyvistä ja kuolevista kohuista, trendeistä ja ilmiöistä sekä rahan vallasta. Siitä, miten valheella ja kärjistyksillä on yhä helpompi ansaita rahaa ja mainetta. Siitä, miten ääntään on kärjistämättä vaikea saada kuuluviin. Siitä, miten yksinäisyytensä voi unohtaa vihan lietsonnan ollessa yhteistä ja siitä, miten helppo netin äärettömyyteen on eksyä.

Asia, jota ei kuitenkaan minusta vielä sanota ääneen riittävästi, on, etteivät tarinat ja totuus oikeastaan ole erossa toisistaan. Kirjat ja elokuvat syntyvät tekijöidensä sekä aikansa ilmiöiden ja ihmisten peilkuviksi. Tarinat syntyvät unelmista ja yrityksestä ymmärtää maailmaa ja ihmistä. Hahmot ja juonenkäänteet kuvaavat ja symboloivat oikean maailman asioita.

Me paitsi rakastamme lukea, kokea ja keksiä tarinoita, myös luomme niitä arkeemme ja haluamme elää niissä. Haluamme rakentaa Facebook-aikajanallemme, Instagramiimme ja LinkedIniimme tarinan elämästä, joka kulkee kronologisesti, järkevästi ja tavoitteellisesti, koska haluamme näyttää sen tarinan muille ja uskoa siihen itse. Kun uudenvuodenraketit räjähtelevät, me haluamme tarttua toista kädestä, juoda kuohuvaa ja katsoa taivaalle, koska haluamme ajatella, että elämämme tarinassa kääntyy taas yksi merkityksellinen sivu. Kun joku vaikutusvaltainen henkilö sanoo jotakin sykähdyttävää, tartumme lauseeseen, twiittaamme ja käytämme sitä, painamme sitä paitoihin. Haluamme, että se lause on lause, jonka joskus kerrotaan muuttaneen maailmaa, ja että me olimme mukana muuttamassa sitä. Mukana elämämme, ihmiskuntamme ja maailmamme suuressa tarinassa.

Uskon, että vahva halu kuulua tarinaan aiheuttaa paitsi elintärkeän merkityksellisyyden kokemuksen, myös ylilyöntejä totuuksien tulkinnassa ja aggressiivisuutta totuuksia puolustettaessa. Siksi, koska tarinamme on kaikki, mitä meillä on.

"Totuudenjälkeinen aika" ja sen ilmiöt toistuvat aikoina, jolloin ihmiset kokevat turvattomuutta ja maailma on monin tavoin myllerryksessä. Silloin on vaikea luottaa samoihin auktoriteetteihin, joihin rauhallisempina aikoina luotettaisiin. Silloin koetaan, että tarina, johon kuulumme, on tärkeässä käännekohdassa ja on myös meidän vastuullamme vaikuttaa siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Silloin marssitaan kaduille etsimään totuutta. Se on ylilyöntien, mutta myös äärimmäisen osallisuuden aikaa.

Koska lopulta tarinat ovat totta ja totuus on tarinoita, minusta olisi jo korkea aika muuttaa se narratiivi, jossa lapsi kasvaa aikuiseksi, kun lakkaa uskomasta taikuuteen. Arkitodellisuuden erottaminen satukirjasta on tietenkin välttämätöntä, mutta tapahtuu yleensä aivan omalla painollaan. Tärkeää olisi, että aikuiset harjoittelisivat luopumaan tiukasta rajanvedosta totuuden ja tarinan välillä. Silloin olisi helpompaa havaita, miten paljon elämässämme vaikuttaa halumme uskoa onnellisiin loppuihin ja oikeudemukaisuuteen sekä halumme kuulua tarinaan. Jos totuuden ja tarinan raja nähtäisiin yhtä häilyvänä kuin se on, ihmisten olisi helpompi olla armollisia itselleen ja toisilleen sekä antaa totuuksiensa kasvaa ja muuttua. Jos "hihhulointi" nähtäisiin ennemminkin uteliaisuutena, mielipiteen vaihtaminen etsimisenä ja viha eksymisenä, näkisimme toisemme kirkkaammin. Jos totuus olisi lähempänä tarinaa, eri vaiheineen ja intensiteetteineen, ihmisen ei tarvitsisi romahtaa huomatessaan, että nyt meni metsään.

Tietenkään väärän tiedon levittämistä ja vihasta ja epätietoisuudesta syntyneitä vääriä tekoja ei tule missään mittakaavassa hyväksyä. Vanha viisaus kuitenkin sanoo, etteivät ymmärtää ja hyväksyä ole sama asia. Jos suostumme ymmärtämään itseämme, meidän on helpompi ymmärtää toisiamme ja siten lopulta maailmaa.

Kun lapsi pelkää televisiossa näkemäänsä mörköä, hänelle sanotaan, ettei se ole oikeasti olemassa. Kun lapsi pelkää televisiossa näkemäänsä sotaa, hänelle sanotaan, että se on kaukana. Kun lapsi väittää nähneensä metsässä keijukaisia, hänelle sanotaan, ettei saa valehdella.

Mitä jos sanottaisiin, että kerro lisää. Kysyttäisiin, miksi sinusta? Miksi ei? Mitä jos sanottaisiin vain, että en tiedä, mutta etsitään. Etsitään yhdessä.

Suo, kuokka ja Donald Trump - yhteiskunnallisen nöyryyden kehitys

Donald Trump on henkilö, brändi ja ilmiö, joka nousee esiin kahvipöytäkeskusteluissa jo ennen kuin kysytään, haluaako kukaan maitoa tai sokeria (koska kukaan ei kuitenkaan halua sokeria, ja makeutusaineetkin aiheuttavat vähintään laskimotukkotulehdusta ja sitä paitsi kaikilla on jo mukeissaan mantelimaitoa). Brexit on sana, jota vilautetaan lauseen keskellä jo tottuneesti kuin matkakorttia Hsl;n uudessa lukijassa, oli puheissa sitten Donald Trump, energiatehokkaamman pesukoneen ostoaikeet tai Vain Elämää.


Kaikki on vain elämää, enemmän tai vähemmän. Populismin päivitteleminen ratikassa on arki-illan rutiini siinä missä luomutomaattien latominen biohajoavaan pussiin ympyrätalon S-marketissa. Talvi yllätti autoilijat ja takasyksy taas tyylikkäät, talvitakit jo ostamaan ehtineet ja joulukuvastoja selailleet keskiluokkaiset. "Elämme totuuden jälkeistä aikaa" on lause kuin Vansin tennarit tai Pokemon Go - ensin siisti ja ajan hermoilla, mutta itse asiassa jo kokemassa inflaation ja saavuttamassa sitä vaihetta, jossa "hipsteriys" on ollut jo pidemmän aikaa. Siis vaihetta, jossa on noloa näyttää siltä, miltä hipsterin kuvaillaan näyttävän, jos käsitettä pitää selittää radiossa termiin törmänneelle isoäidille, mutta coolia olla hipsteri, jos jotenkin muka teki sen ensin (tai onnistuu paheksumaan muita hipstereitä niin äänekkäästi, että jonkinlainen autenttisen hipsteriyden aura saavuttaa lakipisteensä ja lopputuloksena on itse kiistaton hipsteriyden Mikael Agricola - joku, joka tiesi, mitä on olla cool jo ennen kuin sanasta cool tuli kahvipöytäironian kulmakiviä.)

Tiedättekö mitä? Minua suorastaan kylmää lukea uudestaan nuo kaksi ylläolevaa kappaletta, sillä niistä suorastaan tihkuu yritykseni olla hauska. Tuntuu nimittäin, että jos hauskuuden yritys näkyy läpi, peli on jo menetetty. Sellaista kirkonrottaa, joka vääntää vitsiä vitsinvääntämisen vuoksi, ei halua pelastaa kukaan. Se jää laskemaan viiteenkymmeneen silmät peitettyinä, ja kun se saa silmänsä auki, muut ovat jo juosseet pois, menneet piiloon ja luoneet uudet keskustelunaiheet, kiertomeemit ja klikkiotsikot.

Enemmän minua kuitenkin kylmää lukea spontaanista etusormestani syntyneet ylemmät kappaleet siksi, että kuten niissä, nykyisin hauska kolumnityyli tuntuu tarkoittavan yhä useammin sellaisesta lähtöoletuksesta puhumista, että minä olen fiksumpi kuin te. Tai vielä pahempaa, minä ja te olemme fiksumpia kuin ne. Jotkut muut. Tiedätte kyllä ketkä, No ne ne. Siis ne, Kyllä te nyt tunnistatte ne, jos näätte. Kun näätte. Niin!

Vai? Tunnistammeko me ne? Tunnistammeko me ketään?`Vai onko internetistä ja "kahvipöytäkeskusteluista" (kukaan ei ehdi kahville ja töissäkin on seisomapöydät) tullut meille vain peili, jota kiillotamme allergisoimattomalla ikkunanpesunesteellä niin kauan, kunnes emme tunnista enää itseämmekään, sillä kuvajaisemme ei ole vielä koskaan näyttänyt niin puhtaalta.

Minua ahdistaa tämän päivän täysinäisyys. Ja nopeus. Se, että uusi kohu on ovella jo ennen kuin edellinen saa edes kengät eteisessä jalkaan. Että kaikki tuntuu vain kiihtyvän ja kiihtyvän. Me tunnumme taistelevan aikaa, rahaa ja ihmissuhteita apuna käyttäen saadaksemme eteemme yhä enemmän ja yhä kompaktimmin sisäistettävää informaatiota yhä nopeammin ja tuoreempana. Koskaan ennen ei sanomalehti ole kelvannut yhtä nopeasti kalapaperiksi.

Totta kai syyllisenä näyttäytyy globaali sosiaalinen media ja yhä nopeammat verkkoyhteydet. Se, että naamalle lopulta lervahtava tabletti korvaa kaunokirjallisuuden klassikot ja kuumavesipullot lakanoiden välissä. Se, että naseva twiitti tuntuu usein kuuntelutaitoa tärkeämmältä, jopa niin tärkeältä, että twiittausnopeuden tarkistus päätynee vielä tulevaisuuden ala-asteiden terveystarkastustestiksi, sinne väärinpäin keikkuvien E-kirjaimien ja coopperin juoksemisen lomaan. Kaikki se, että vitsit vanhenevat viidessätoista minuutissa ja uutiskynnys ei ole enää kynnys, vaan kuoppa.

Trumpin voiton jälkeen olen kuullut usein toistettavan lausetta: "Trump itse ei pelota minua niin paljon kuin kaikki ne ihmiset, jotka olivat valmiit äänestämään hänet presidentiksi."

"Ne ihmiset" ovat jotakin, jossakin, iskulauseita, tyhmyyttä, veronkiertoa, itsekkyyttä, muukalaisvihaa typeryyttä, nationalismin uutta nousua, pöyristyttävää, mihin tämä maailma on menossa, tämäkin vielä, muutetaan Kanadaan, tehdään tästä kaikesta meemi. "Ne ihmiset" ovat ilmeisesti jokin voima, joka tätä maailmaa ohjaa kohti vääjäämätöntä tuhoa kuin kurahousuinen lapsi, joka kaivaa kaarnalaivalle uraa soraan.

Minä mietin, miten nykypuheessa voi olla niin tarkkarajaisesti olemassa "ne ihmiset", kun taas "me ihmiset" vetelee jo viimeisiään. Voin olla väärässä, mutten ole löytänyt ympäriltäni samanlaisia valtavia yhteisöjä kuin 70-luvulla kuulemma oli. Suurmielenosoituksia syntyy kyllä somessa lyhyellä varoitusajalla, mutta niissäkin puolueet jakelevat omia pinssejään, artistit twiittaavat itseään esiin ja ilmapalloissa on teemaa tukevien yritysten logoja. Pienyhteisöjä on kuten ennenkin; harrastusseuroja, koirapuistokokoontujia, vanhempainyhdistyksiä. Ja sitten on isoja nettiyhteisöjä erilaisten ilmiöiden ympärillä, kielioppi-intoilijoita ja sipsikaljavegaaneja. Silti yksinäisyys polttaa yhteiskunnan kurkussa kuin liian nopeasti nielaistu lääke.

Koko maailma ei koskaan ole ollut yksi iso "me". Edes nationalismin kulta-aikoina Euroopassa tai Antiikin Rooman valtakunnassa kansa ei ollut yksi suuri perhe; oikeastaan kaikkein vähiten näissä autoritaarisen suljetuissa luokkayhteiskunnissa. Eikä niin ole nytkään, ei edes niiden keskuudessa, jotka antavat äänensä ja vihansa äärinationalistipuolueiden polttoaineeksi Euroopassa.

Siksi puhumalla "niistä" me annamme väärää kuvaa niin itsellemme kuin ympärillemme. Lietsomme hätää, ennakkoluuloja ja hämmennystä. Jos ei ole "meitä", ei ole myöskään "niitä" - ei mitään niin vahvaa joukkoa, ettei se koostuisi yhtä monesta ihmisenkokoisesta yksilöstä kuin sillä on huutavaa suuta.

Juuri se minua populismissa inhottaa. Populismin perusyksikkö on kansa - aina jokin sellainen kansa, joka ei ole päässyt paikalle tai saa suutaan auki. Siksi puhetta pitävät populistit ovat olevinaan olemassa, ajamassa syrjityn kansan asiaa kuin häshtägejä lanseeraavat Moosekset. Vallitsevat valtarakenteet kuten koulutetut ihmiset ja valtiorahoitteinen media ovat meri, jonka Moosekset sysäävät tieltään matkallaan kohti luvattua maata; onnea, ansaittua rahaa ja rauhaa, turvallista homogeenisyyttä.

Ajatus on kaunis, se ei vain voi pitää paikkaansa, koska sellaista kansaa, joka olisi juuri niin kuin minä, ei ole eikä ole koskaan ollutkaan. Ei ole sellaista kansaa eikä myöskään ole sellaista voimaa, joka haluaa tuhota juuri minun oikeuteni ja tulevaisuuteni. Se voi haluta eliminoida esimerkiksi homot, ja jos olen homo, se on erityisesti minua kohtaan väärin. Silti se ei halua tai voi eliminoida juuri minua, sitä koko minua, jollaista ei ole toista. En tarkoita, etteivätkö asiat kaipaisi kipeästi muutosta, jos vallitsevat valtarakenteet tai vaikka yhteiskunnallisen puheen narratiivi ylläpitävät syrjintää henkilöön liittyvän syyn (kuten ihonvärin, uskonnon tai seksuaalisen suuntautumisen) perusteella. Tarkoitan, ettei muutokseen ajavan voiman pitäisi, vaikka se luonnollista onkin, kummuta halusta tuhota "ne ihmiset" jotka haluavat minulle pahaa. Sen sijaan pitäisi lähteä ajamaan alas valtarakenteita, asenteita, juurtuneisuutta, normeja. Sen oikeutetun vihan voimalla, mutta vääryyttä vastaan, ei ihmisiä.

Totta kai olen hyvin etuoikeutettu antamaan tällaisia neuvoja. Siksi puhunkin vain ajatusteni ideaalimaailmasta enkä oleta, että joku sorrettu kykenisi olemaan vihaamatta paitsi häntä sortavaa valtaa, myös vallan käyttäjiä kokonaisina ihmisinä. Erityisen vaikeaa se rehottavan populismin hallitessa julkista keskustelua onkin.

Kun populistisesti hyvä puhuja puhuu, hän puhuu juuri sinulle. Hän maalaa pahoiksi ihmiset, kokonaisina, sen sijaan, että teroittaisi aatteiden tai ajatusten vääryyttä. Hän luo kansan, josta puhuu ja jota puolustaa.

Hän rakentaa käsistään sen muurin, joka pitää sinut ja kaltaisesi turvassa sisäpuolella (ja tarvittaessa vaikkapa meksikolaiset ulkopuolella). Hän näyttäytyy jumalhahmona ja enemmän - äitinä tai isänä. Kutsuu kotiin, jonnekin tuttuun ja ansaittuun.

Taitava populisti kosiskelee rehellisen työläisen arvoja. Sitä vaatimattoman raatamisen ja toisenkin posken kääntämisen mentaliteettia, jota on ylläpidetty länsimaailmassa jo keskiaikaisesta kristinuskon levittäytymisestä lähtien.

Myös tietty kristillinen katkera vaatimattomuus on aina inhottanut minua. Kavahdan Hesarin sunnuntaisivujen kuolinilmoituksissa toistuvaa Eino Leinon runonsäettä "mitään et pyytänyt, kaikkesi annoit." Elämä näyttää eletyn parhaalla mahdollisella tavalla, kun vasta haudassa pääsee lepäämään ja surevat omaiset kehuvat, ettei se eläessään kyllä leipää pyytänyt.

"Suo, kuokka ja Jussi" -ajattelu saattoi olla ainoa tapamme selvitä kylmässä ja kovassa maailmassa silloin, kun meillä vielä oli vain soita, kuokkia ja Jusseja. Maailmassa, jossa ei ollut keksitty antibiootteja, sähkövaloa tai moottoriavusteista polkupyörää, tarvittiin sisua. Lapsen kuolema oli todennäköinen, sairaus ja katovuosi mahdollinen. Sellaisessa tilanteessa ajatus kaikille yhtä ankarasta Jumalasta on lohdullinen. Silloin Jumalan nöyrä palveleminen ei välttämättä tuota katkeruutta, vaan melkein toivoa. Ainakin sitä sisua. Nöyryyttä.

Nykymaailmassa sama ei toimi. Maailma on edelleen kylmä ja kova, omalla tavallaan, ehdottomasti. Mutta tapamme elää, työstää asioita ja selvitä arjesta ovat tosissaan muuttuneet. Maailmalla varallisuus- ja elintasoerot ovat valtavia. Robotit korvaavat yhä useammin raskaat työt. Digitalisaatio myllertää maisemaa uusiksi kuin ensimmäiset teollisuuskoneet aikoinaan, suuret ikäluokat vanhenevat, some, älypuhelin ja sovellusapplikaatiot muokkaavat niin työn, vapaa-ajan, etäisyyksien, tiedonhaun kuin ajankin käsitteitä. Länsimaissa Jumala on useammin turistikaupan avaimenperässä kuin keskustelun argumenttina.

Nykymaailmassa tarvitaan nöyryyden käsitteen päivittämistä. Vanhanmallinen nöyryys, jossa Jumala palkitsee ajallaan, kunhan pidän mölyt mahassa, kasvattaa vain katkeruutta, joka purkautuu vihapuheena keskustelupalstoilla ja holtittomuutena äänestyskopissa. Uudenmallinen nöyryys on kykyä ja kärsivällisyyttä rauhoittua, myöntää pienuutensa, tutustua faktoihin ja mielipiteisiin eri puolilta ja kiinnostua asioista, olla utelias ja välillä vapaaehtoisesti alakynnessä. Sellaista nöyryyttä en ole havainnut politiikassa kunnolla oikealla enkä vasemmalla. Myös somen debateissa se loistaa poissaolollaan.

Nöyryys nähdään usein luovuttamisen esiasteena. On hyvä, että startup-yrittäjyyden ja pop up -kaupunkitapahtumien hengessä ollaan positiivisesti itsevarmoja. Sitä en missään nimessä halua kytkettävän pois. On uskallettava kokeilla, hypätä tuntemattomaan ja haaveilla suuria. Sen tehdessään on kuitenkin oltava juuri nöyrä voidakseen onnistua. Nöyrä esimerkiksi ympäristöasioissa ja erilaisten ihmisten kohtaamisessa.

Nöyrää kohtaamista minusta vaikeuttaa muun muassa alussa mainitsemani trendien ja tiedonvälityksen nopea vanheneminen sekä huumorin ironiasävytteisyys. Se, että argumentoidakseni tai vitsaillakseni minun täytyy paitsi tietää, mikä fiidissä pyörii juuri nyt, tietää se paremmin ja tuoreemmin kuin "ne muut". Hauskuus on toki osittain perustunut toisten "roustaamiseen" jo pitkään.  Standupissa tai rap battlessa tapahtuva roustaus on kuitenkin erilaista. Siinä on rakennettua show-meininkiä kuin klovnissa, joka heittää toista täytekakulla.

Sen sijaan blogeissa, kolumneissa ja facebookissa huumori tuntuu osuvan enemmän vyön alle, olevan ennemmin ase kuin yhteistä hauskanpitoa, tasavertaista nokkeluutta. On samaan aikaan alkukantaisen tyydyttävää ja kamalaa seurata pitkittyneitä kommenttiketjuja, jotka alkavat joko varomattomasta tai tarkoituksellisesti provosoivasta kommentista koskien esimerkiksi naisia, homoja tai rodullistettuja, ja päätyvät asia-argumentoinnin sijaan veriseen, kylmän huumorin siivittämään mittelöön, jossa korkeasti koulutetut käyttäjät puhuvat aloittajan yli ja ohi muistaen samalla koko ajan korostaa, miten koko keskustelu on heistä aivan yhdentekevä, koska heillä olisi parempaakin tekemistä eikä aloittaja ilmeisesti kuitenkaan koskaan tule tajuamaan mitään.

Näissä keskusteluketjuissa ristiriitaisinta on, että olen argumenteissa täysin aloittajaa piikittelevien puolella. Olen sitä mieltä, että aloitus on tökerö, konservatiivisia valtarakenteita pönkittävä, sovinistinen, rasistinen, mediakritiikitön, mitä tahansa. Aloittajan vastaukset äläkkään ovat yhtä yksipuolisia, ohipuhuvia ja aggressiivisia kuin akateemisten piikittelijöidenkin. Silti kylmä, välinpitämätön ja yläpuolelle kohoava, aloittajaa akateemisempien tai vaihtoehtoisesti vain eri puoluetta kannattavien piikittely ahdistaa minua. Haluaisin, että akateemisten argumenttien sijaan korkeakoulutetutkin ratkeaisivat räyhäämään asiastaan, repimään pelihousunsa ja hakkaamaan näppäimistöä.

Mitä? Minä? Minä, joka olen luullut kannattavani nimenomaan asiallista, faktoihin nojaavaa ja kohteliasta keskustelua. Minä, joka luulin pitäväni räyhäämistä tarpeettomana ja selvänä osoituksena toteuttajansa kypsymättömyydestä.

En minä vittupäähuorittelua kummaltakaan puolelta kaipaisi. Pahoilla sanoilla ei saavuteta mitään. Mutta kaipaisin aitoutta. Sitä, että nojauduttaisiin faktoihin eikä mentäisi niiden taakse. Kun joku on taas tehnyt viharikoksen, haluaisin, että poliitikot teeveessä ärähtäisivät, nostaisivat metelin, tekisivät selvän pesäeron vihapopulistiin.

Se, että Teuvo Hakkarainen räyhää, ei tarkoita, että räyhääminen sinänsä on väärin. Olemalla aina yhtä tunteettoman viileitä poliitikot tulevat piirtäneeksi janan, jossa "toisen ääripään" ollessa polttopulloilla vastaanottokeskuksia heittelevä viharikollinen, jää toiseksi ääripääksi poliitikko, joka kannattaa kehitysavun rahoituksen kasvattamista. "Tällainen ei vastaa Suomen arvoja" on lause, jonka voi sanoa niin monella tavalla. Joko niin, että asettaa itsensä taistelemaan avoimesti jonkin asian puolesta tai niin, että pesee koko asiasta kätensä.

Ehkä pelottavinta kuitenkin on, että enemmän kuin "niitä ihmisiä" - Trumpin kannattajia, persupoliitikkoja, Aito Avioliitto -aloitteen allekirjoittajia, Guggenheimin valtionrahoitusta puoltavia ja mieluummin Himpuloita kuin Teletappeja lapsena katsoneita, olen alkanut pelätä itseäni. Huomaan väsyneeni olemaan tiedostava. Ohitan Hesarin ulkomaan uutisia, katson mieluummin Talent Suomea kuin videoita Aleppon tilanteesta enkä voisi kuvitellakaan tykkääväni Facebookissa persu- tai kokoomusnuorista silkasta mielipiteiden avartamisen halusta ja uteliaisuudesta, koska kaverinihan saattaisivat nähdä tykkäyksen ja muuttaa käsityksiään minusta. Olen kauhuissani. Olen juuri sitä, mitä "niissä ihmisissä" vierastetaan. Vähän mediakritiikitön ja mukavuudenhaluinen. Itsetuntoani aika ajoin pönkittävä, liian monta paahtoleipää aamupalaksi syövä, salikäynnin skippaava ja Youtubesta salaliittoteoriavideoita uteliaasti tuijottava "minä vaan".

Ja sehän on juuri niin kuin pitää ollakin. Koska jos minä olen "ne" - jotain sellaista, mitä useimmat meistä välillä ovat, niin silloinhan me olemme "me". Kaikki ihmisiä, erilaisine mielipiteinemme, intohimoinemme ja suruinemme. Kaikki me haluamme joskus syliin. Kaikki me haluamme kaunista musiikkia lopputeksteihin ja blogipostauksen päätökseen maailmaasyleilevän lauseen.

Minä peräänkuulutan nöyrää riehumista, eli aitoutta. Aitoutta olla todella minä ja suostua näkemään, että sinä olet todella sinä - et minuuteni jatke tai veriviholliseni. Uskon vilpittömästi, että se aitous, uteliaisuus ja tarpeellinen tunteikkuus on meissä kaikissa.

Enkä kiistä, ettenkö pelkäisi, että aitous katoaa yksinäiseen pakotetun loukkaantumisen ja pakotetun neutraaliuden vuoropuheluun, joka tapahtuu suljettujen ovien takana hurisevan keskusyksikön välityksellä.

Koska vaikka olemme ihmisiä, ja juuri siksi, meidän pitää nähdä vaivaa ollaksemme hereillä.

Free to hate or free to co-operate?

My philosophy in life, at its simplest, is to say and to write what you think.

Even if the thoughts and opinions wouldn't last forever. Because most often they won't. I've already noticed that one of the greatest, saddest mistakes that can be made, is to deny, without looking any further, all the new, different and surprising voices diving into your head from most various directions. Protecting your own point of view so aggressively that other angles show up as a threat actually proves how weak is the bottom your theory stands on.

From which we can easily move to the subject of the day. Which actually seems to be the subject of our time, the headline of media, the theme sitting on our shoulders and putting words in our mouth.

It actually isn't one thing, but a combination of many. It's a bunch of things feeding and raising each other and giving birth to most inspiring and advanced as well as most terrible things. There, in the bottom, it's actually building frame for such things as loneliness, marginalization, social dropout, hate and terrorism. There, in the big knot, lies many different things which can be examined from many different angles. Right know I'm going to be quite sharp-tempered and look at that knot in a very large context.

I'm going to call it individualism.

It's a word that can be used in so many contexts. Being individual is usually considered positive. It means that we're all unique and independent. We have rights, privacy and our own, independent thoughts and values. It means that we are free. Free to live, free to plan, free to grow and free to make our own decisions.

But are we?

It's obvious that there are countries where human rights are a only a dream, still hanging a little too far away to catch in the ongoing situation. But also in the developed countries which do have (at least mostly and theoretically) a working democratic system, judiciary and canonical values of freedom and equality, there are many big questions while talking about freedom.

In the public, political narrative here in Finland the voices supporting economical liberty are strong. Our government places right, but not in a very conservative way. The talk of individual, economical liberty is considered as a purely good, desirable thing with no doubts. Who could resist a possibility for unlimited freedom to choose, freedom to build your own story without anyone trying to forbid it?

It's just not true. Economically it is clear that your background affects your possibilities in life, or at least makes it harder to succeed for some. It's clear that forming your own company is not a piece of cake for anyone, least for those without a good capital - financial, social, and educational. It should be obvious for everyone that with mental problems, poverty, loneliness and illness it is not possible to be completely free to choose. Everyone has different building blocks in the beginning, and though the society seems to give us the freedom to choose how we place our blocks and the freedom to reach more, it really doesn't. It never could.

And I'm not even talking about money anymore. I'm talking about our thoughts, feelings, values, decisions.

The individual trend affects more than just our economy. It forces us to find our own path and make it always better, always stronger. It consist a thought of competing - winning and losing. It consist a lack of trust. It makes trust look dangerous, even a weakness.

Trough the massive revolution of digital development and speed of communication, the globalization has reached a completely new level. It gives us a feeling of having the whole world in our hands, just a couple clicks away. When connected to the ideal of individualism, it gives us a massive thrill - we can form our own opinions, our own worldview by searching information by ourselves! It's an open book and there's nobody to prevent us from reading it! It's honest, free and equal! It depends on ourselves how we use it!

Wish it could be so. But the total of information is too big. There are too many worldviews, too many stories of life and historical backgrounds for us to handle. So we end up cheating ourselves - oh yes, that's so right, I think that's true, that must be true, I've been thinking the same! Well, exactly.

Nobody wants to end up in a crisis with their identity. Nobody wants to deny the things they have believed in, the things they have build their life on. Nobody wants to lose hope or feel stupid. The fear of losing ourselves makes us look for the information we're pleased with. The commercial cookies in the internet make it easy. In facebook or google we're amazed - the whole world seems to fill up with people thinking the same way we do, it feels like a revolution. One can take part into a great world change without really moving away from his or her computer chair. But again, it's a trap. As long as it's too easy, it's lying to you. As long as it seems you can change the world without changing yourself at all, it's a lie. As long as everything happens so deep inside your comfort zone that you don't even see out, it can't be very effective to the world.

Or it can. But the result won't please even you. We've seen brexit. An revolution of individual, angry and disappointed people with an apparent freedom to their opinions and knowledge. We may see Trump's election in November. In more and less public speeches in politics and social media we have seen the anger of the individual, lonely people with no courage to find out about other points of view in the fear of losing their freedom and rights. In the fear of losing their opinions, pride and belief. Losing themselves.

The rise of nationalism is not a new phenomenon. It's not a first time populist characters lead people fed up with their economy to protect their land, rights and the (fancied) homogeneity of their nation.

Still, I think it's a little weird people stand for nationalism now, when there seems to be so many other ways to identify yourself as well. Through internet you can find people you identify with, in so much deeper level than sharing just a same home country, language, skin colour or even a religion.

The answer may be that nationalism is an easier way to show your anger, fear and need of community than looking for different, same kind of thinking people from the net. When the financial and cultural shout of individualism is this strong, people prevent the feeling of loneliness by searching people with the same history, same outlook, same traditions. They seek for familiar faces like babies. When people are afraid of the changes and feeling unsafe, they try to find something familiar. When they are afraid such things as climate change, the change of financial structure, losing a job, radicalism and all that's weird an new, they try to feel safe close to nostalgia.

The anger is a natural consequence of fear. When you have few people to lean on and even less courage to show your weakness, you choose to fight. I think the idolization of individualism makes it even harder to admit your loneliness, sadness and weakness. What are you complaining? You have the whole world on the screen of your mobile!

I think that even more than nationalism, it's the heating, "liberal" economic structure that we're following like God, that's driving us to disaster. It drives us to nationalism. It drives us to the situation, where we have to compete. Where the only options are win and lose.

You may say that's how human works. You may say that we've seen Soviet Union, China before its economical growth, North Korea... And they didn't work. You may show all the data of developing countries that have risen from terrible poverty, made their health system better and their child mortality rate half of what it was before - just because of the economical liberty.

I know. But I still think the economical liberty is far from liberty. Though it has given a kick-start to the world's exponential development, it can't last forever. By forgetting everything else than the desperate need of competition and financial growth we well destroy our environment, ourselves and each other. As long as we're not ready to see further than our own facebook-profile, our own livingroom and our own coffeetable conversations, we're not developing the world. And as long as we keep swearing that individualism gives us freedom we float further from each other.

Because loneliness is not cured with money, nor hate. It's cured with trust. And trust is a natural resource we're destroying by thinking we can't be free together.

Uteliaisuuden riemu ja hapekkaita kyyneleitä

Iso olo.

Merkittävyyden puuska. Haikeuden pakahdus. Tunteellinen takku tukassa ja unesta punaiset posket.

Tekisi ehkä mieli laulaa, mutten oikein jaksa avata suuta. Hyräillään sitten.

Mä olin eilen jotain 11 ja puoli tuntia Tikkurila-festivaaleilla Kierrätyskeskuksen vapaaehtoisena. Seisoin kierrätyspisteillä asiakaspalveluhymy herkässä ja syöksyin väliin aina, kun joku puolihumalainen suomalainen työntyi käsi ojossa pudottamaan palautustölkkiä sekajätteeseen tai banaaninkuorta pullokassiin. Useimmat olivat oikein mukavia. Loppuillasta anniskelualueen perimmäisellä pisteellä päivystäessäni sain jo muutaman huojuvan apurin. "Se pahvi menee sekajätteeseen, koska se on LIKAINEN." "Älä ny hei, täällä tää tyttö pelastaa maailmaa!"

Ellinoorasta melkein Elastiseen asti mä kiertelin alueella poimimassa roskia uudelleenlajiteltaviksi niin maasta kuin turvatarkastuspisteen täyteenahdetuista sekajäteastioista, joiden vierellä uupumattomat turvartarkastajat kuuntelivat samoja raivonpuuskia ja seksististä vinoilua kerta toisensa jälkeen."Mitennii ei omia juomia, saatana vettä tää on, haista ite!" "Neiti on hyvä ja hiplaa vaan, ei haittaa yhtään."

Mä poimin roskat mielikuvituksellisen näköisillä pihdeillä, jotka näyttivät samaan aikaan sekä joltakin "vuoden turhake" - mansikankaranpoistajalta että joltakin FBI:n rikospaikkatutkijan supersteriloidulta välineistöltä vainajan irtoripsien talteenottamiseen. Kun kuljeskelin pihtien kanssa poimimassa sätkiä yksitellen isoon mustaan jätesäkkiin, sain enimmäkseen positiivista huomiota. Partasuiset tupakanhajuiset miehet ja lonkeroa rinnuksilleen läikyttäneet lähmäiset naiset hymyilivät lämmintä, karheaa hymyä ja toivat stumppinsa minulle käteen kuin juomarahan.

Kiertelin myös pyytämässä ihmisiltä vastauksia pieneen anonyymiin joukkoliikennekyselyyn, ja vain 1/45 kieltäytyi vastaamasta. Eräs tacoja toisella kädellä syövä herrasmies hymyili leveästi ja kysyi, onko juna oikea vastaus vai joutuuko siitä ekoihmisten rangaistusvankilaan. Vastasin, että sinne joutuu vain muovimukien biojätteeseen heittämisestä.

Eräällä kierrätyspisteistä kävi eräs hapsuinen saapasjalkainen mies tasaisin väliajoin salatupakalla. "Älä sinä sitten ilmianna tätä kolleegaasi, hän kun nyt antoi mun polttaa tässä." Ensimmäisellä kerralla mies ei ollut löytänyt oikeaa tupakkapaikkaa, kolmella seuraavalla hän palasi vain tervehtimään taas niitä mukavia naisia, jotka jaksavat hymyillä kaatuneen kaljan ja puoliksisyötyjen burgerien hajussa. Saimme myös opetusta siitä, miten käsiohjelman pienestä ja tyylitellystä aluekartasta etsitään karttapohjoinen. "Mä olen kato vanha suunnistaja. Menin tuolla pitkin metsiä ennen kuin toi polvi hajos. Älälälä käännä sitä karttaa, menee ihan suunnat sekasin. Kato noin."'

Meitä "viherihmisiä" katsottiin enimmäkseen hyvällä tai säälien, silloin kun katsottiin. Enimmäkseen ei katsottu. Oli mielettömän vapauttava ja mielenkiintoinen kokemus olla se tietoisesti näkymätön tyyppi, joka hymyilee ja auttaa tarvittaessa, mutta enimmäkseen vain sukkuloi yhä vähemmän suoraan kävelevien ihmisten joukossa pyyhkimässä jälkiä ja silloin tällöin kohottaa katseensa kohti isoa lavaa, jolla aina uusi artisti kohottaa kätensä ilmaan ja sanoo, että tänään on erityinen päivä, te olette upeita, huudetaan. Oli mieletöntä saada olla mukana siinä tunnelmassa, jossa korkkarit potkitaan jalasta, hypitään ja huudetaan ja lauletaan ja suudellaan niin, että näyttää kuin kaksi mustekalaa söisi toisiltaan päät. Oli mieletöntä olla mukana siinä juuri niin, ettei tuntenut ketään, tiesi, mitä kuului tehdä eikä kokenut paineita illan onnistumisesta ja ikimuistoisen elämyksen saavuttamisesta. Mulla oli asiakaspalvelijuudesta, vapaaehtoisuudesta, arvoistani ja asemastani kudottu näkymättömyysviitta, joka oli sekä turva ja verho mun ja maailman välillä että ikkuna siihen. Yllättäen huomasin kantavani näkymättömyysviittaani kuin iltapukua, ylpeänä ja varmana siitä, mitä tein, mutta ilman tarvetta nousta kenenkään yläpuolelle tai varastaa huomiota. Se oli ikimuistoista.

Illan aikana sain neljä lämmintä halausta tuntemattomalta.

Apua ilman, että ehdin pyytää.

Mielettömän upean, tunteja kestäneen keskustelun rasvankeittimen ja valkosipulin hajussa, JVG:n pauhatessa toiseen korvaan.

Huumoria sameissa silmissä.

Bassoa takaraivossa.

Mulla oli olo, että mä pidin huolta, niin ympäristön kuin juhlijoiden hyvinvoinnista. Mulla oli hyvä ja vastuuntuntoinen olo. Ja taivas avautui niin isona ja värivaloista häkeltyneenä, että mulla oli taas olo kuin elokuvassa, mutta todellisella tavalla. Mulla oli muovipäällysteisiin seinämiin sukeltava, vähän nuhainen soundtrack, kun Ellinoora lauloi: Minä elän. Se oli klisee, joka sopi sydämeen.

Mä itkin yhden kyyneleen, vasemmasta silmästä, kun tajusin, että jos mun näkymättömyysviitta olisi yläasteella toiminut niin kuin se toimi nyt, mä olisin uskaltanut hengittää. Jos mun näkymättömyysviitta olisi silloin ollut suojakilpi, jonka takaa kurkistaa eikä kahle, joka kuristaa, se olis saanut mut luottamaan tulevaan ja ennen kaikkea itseeni ja arvooni niin, ettei mun olisi koskaan tarvinnut taistella tietäni sairaalaan kysymään itselleni lupa olla heikko ja apua hengittämiseen.

Toisaalta mä itkin sen kyyneleen siksi, että mä olin niin kiitollinen. Nimenomaan siitä kaikesta, mikä on mahdollistanut mun näkymättömyysviitan vahvistumisen ja sen tarkoituksen kääntymisen. Ilman sitä kaikkea kipua, joka sai mut pyytämään kuolemaa ja vihaamaan jokaista hetkeä, jonka jouduin olemaan minä, mä en olisi tässä. Mä olisin ehkä elossa, mutta mä en olisi se minä, joka olen nyt. En osaisi katsoa maailmaa niin kuin katson nyt. En muistaisi muistuttaa itseäni siitä hymystä, joka jossain roskiksia raivona potkivan kännisen vihan alle jää. En huomaisi sitä kahdeksanvuotiaan kurtistusta, joka kyynisyydellään ratsastavan keski-ikäisen kaikennähneen kuoren kuitenkin läpäisee. En muistaisi, miten paljon voimaa on ilahtumisella, kuuntelemisella ja uteliaisuudella. En muistaisi, miten tärkeää on ottaa kädestä ja istua vieressä vielä silloinkin, hetki on jo liian venynyt tuntuakseen korrektilta. En osaisi arvostaa räkää, hikeä, kyyneleitä ja haukotuksia. Ja joutsenenmuotoiseksi myttääntynyttä nenäliinaa penkereellä, kahta kaislaa, jotka tekevät rantaveteen sydämen.

Uteliaisuus on elintärkeä luonnonvara. Mä olen tullut siihen tulokseen, että se on ehkä koko elämän tarkoitus. Kyseenalaistaa, kiinnostua. Kokeilla aina, olisiko sittenkin mahdollista. Koko elämä yksi iso novittukatotaan. Koska miks ei!

Koskaan ei voi tietää. Mun mielestä viisastumisen voi aloittaa vasta, kun sen seikan suostuu hyväksymään. Aina voi yrittää ottaa selvää. Mitään ei pitäisi väheksyä.

Kaikkea ei tietenkään voi samaan aikaan pitää yhtä tärkeänä. Mutta on eri asia huomata ja antaa sitten lipua pois, kuin marssia ohi ja kieltäytyä näkemästä. Ensin tahallaan, sitten vahingossa, sitten koska ei enää osaa katsoa, vaikka yrittäisi.

Mun mielestä tää maailma tarvitsee lisää uteliaisuutta. Uteliaisuus sisältää vilpittömyyden ja epävarmuuden hyväksymisen. Ihminen, joka ei kestä ajatustakaan epäonnistumisesta tai erehdyksestä, ei uskalla olla utelias.

Mä toivon, että me ihmiset kiinnostuttaisiin toisistamme lisää. Ja ympäristöstämme. Ja siitä, voisiko joku aluksi hölmö olla sittenkin hauskaa. Pokemon Go on hyvä alku. Apuväline. Kohtaamissovellus.

Enää ei onneksi ole noloa olla nörtti. Se on coolia. (Ja markkinarako, hallituksen kärkipäiväuni, startup-tikkari.) Musta on ihanaa, että se on nykyään jees. Markkinaliberalismin vaikutusverkossa kaikki yksilöllinen intohimon toteuttaminen ja sen eteen ahkerointi on arvostettua. Mutta helposti yhä pidetään vähän nolona osoittaa avoimen positiivisesti tietämättömyyttään. Pitäisi joko suvereenisti tietää, olla välittämättä ollenkaan tai huudella tietämättömyyttään aggressiivisesti, jopa mollaten. "Ei mua vois vähempää ees kiinnostaa, naurettavaa paskaa."

Ehkä vielä joskus kysyminen on uusi musta. Uusi pokemon, tubettajuus ja yrittäjyys. Ja ehkä joskus ei tarvitse olla taitava innostuakseen eikä menestynyt uskoakseen tulevaisuuteen.

Mä tahtoisin huutaa sitä, miten ookoo on olla nuori, villi, vihainen, voitonriemuinen, tosissaan. Haluaisin myös opetella antamaan itselleni luvan olla lapsellinen, äänekäs ja tunteikas. Koska se ei ole oikeasti lapsellista, ainakaan negatiivisessa mielessä. Sellainen negatiivinen lapsellisuus, johon sorrun mitä suurimmassa määrin itsekin, on aikuisuuden ostaminen ja uskotteleminen hienoilla sanoilla, hillityillä äänenpainoilla ja kompakteilla "tämä on viimeinen sana, kantani ei tästä muutu, vaikutan voittajalta kun vaikenen" - kommenteilla. Tietenkin mainitunkaltaiselle aikuistelullekin on paikkansa. Mutta sen ei pitäisi olla kypsyyden hinta tai tosite.

Mä haluaisin elämöidä, olla positiivisesti kreisi ilman humalaa ja vielä muutenkin kuin laittamalla päähän huomiotaherättävän hatun. Haluaisin ottaa kädestä niitäkin, jotka vetävät kätensä pois ja uskovat pysyvänsä ehjinä, kun kieltäytyvät katsomasta sivuilleen. Haluaisin riehua ja rauhoittua ja tuntea, miten monimutkainen ja yksinkertainen on elämä .- ilman että mua syytetään tai syytän itse itseäni yksiulotteisesta naivismista. Haluaisin nauraa ja itkeä siitä kiitollisuudesta, että mun elämä on tuonut mut tähän ja mä olen tuonut tänne asti mun elämän, vaikka se on välillä tuntunut roikkuvan lahkeessa kuin päiväuniaikansa ylittänyt lapsi kassajonossa. Mutku mä haluun.

Mä haluun ja mä saan haluta. Mä olen loputtoman kiitollinen siitä, että mä annoin elämän mennä ja katsoin, mitä sieltä tulee. Mä olen niin helpottunut siitä, että mä osaan taas unelmoida. Ja ennen kaikkea siitä, että mä osaan antaa itseni olla näkyvä ja nojata ihmisen olkapäähän, antaa itselleni luvan olla ehkä jonkun elämässä tärkeä, tai ainakin sillä tavalla minä, ettei kukaan voisi tilallani juuri niin olla. Mua naurattaa ja itkettää huomata, miten tärkeä ja rispaantunut näkymättömyysviitta selviää välillä myös pöytälaatikossa. Miten mä yhtäkkiä huomaan nauraneeni niin, että unohdin hillitä sitä hengitystä pidättämällä.

Mä en pidä siitä, kun sanotaan: "Oot niin nuori, sulla on vielä koko elämä edessä." Ei ole. Se sanonta vähättelee kaikkea sitä, mitä on jo koettu. Se vähättelee vastoinkäymisiä, onnea, yllätyksiä, selvitytmisiä ja tärkeitä tajuamisen ja kasvamisen hetkiä. Se jättää huomiotta kaikki ne askelmat, joita pitkin tähän on tultu. Ne askelmat rakennetaan kiivetessä, vaikeuksien kautta, vinoon ja ohjekirjan vastaisesti. Kaikki se, mitä on rakennettu, vaikuttaa rakentamiseen.

Mutta aina välillä rappusilla taaksepäin katsoessaan voi huomata, miten korkealla jo onkaan, miten ilma on aina vain raikkaampaa ja miten sieltä näkeekään jo kauas. Niin kauas, että ennen kuolettavat rotkot näyttävät enää naarmuilta kallioperässä, naurunrypyiltä kumpuilevassa elämässä.

Joskus siellä on hetken niin kirkasta, että elämä näyttää äkkiä suloiselta pelottavan sijaan ja ohikiitävästi melkein ymmärrettävältä, melkein pysyvältä, melkein omalta. Sellaiselta siis, johon voi nojata, jos horjahtaa.

Kaiken tietoisuuden todistamisen takana - Brexitistä ja muista hashtag-ilmiöistä

Maailmalla tapahtuu taas.

Kukaan ei tosin oikein osaa sanoa, mitä. Jo silkka epävarmuus siitä, mitä on tapahtumassa tai mikä olisi hyvä, saa asioita tapahtumaan - pörssikurssit heilahtelemaan ja nesteen myrskyämään aina yhtä potentiaalisen puolityhjässä lasissa.

Vaikka kukaan ei tiedä, tai ehkä juuri siksi, on tullut yhä tärkeämmäksi sanoa heti, mitä ajattelee. Tai mitä ehkä ajattelee, kunhan asia tuosta etenee. Tai ettei ajattele vielä mitään eikä koko asia voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa - siltä varalta, että joku nyt ajattelee, että kiinnostaisi.

On tärkeää olla äänekäs, äänekkäämpi ja itsevarma, ettei vain jäisi kinni siitä, ettei ihan tiedä. Tärkeintä on ainakin tiedottaa, ettei tiedä, jotta muut tietävät tiedottajan olevan ainakin hyvin tietoinen - tarkasti perillä siitä, mitä tapahtuu ja vankasti aikuinen, hereillä ja järkevä.

Tässä kaikessa tiedon, tunteen ja tietoisuuden tulvavyöryssä on vaikea hahmottaa, mitä oikeasti tapahtui, miksi tapahtui ja mitä siitä mahdollisesti seuraa. On vaikea kysyä itseltään, mitä minä tästä kaikesta ajattelen, ja vielä vaikeampi muodostaa ajatus siitä, mitä minä oikeastaan haluan. Pelko siitä, että muut tietävät kuitenkin jotain sellaista olennaista, mikä minulta on mennyt ohi, ajaa nyökyttelemään mukana, heristämään nyrkkiä. Tiedon voi aina korvata tunteella, ja kun tunne on yhteinen ja suuri, on sen oltava jotenkin merkityksellistä.

Kuvaavaa on se, kuinka brittiläisten hakukonetietojen perusteella maassa innostuttiin googlaamaan EU:n varsinaista tarkoitusta heti äänestystuloksen varmistuttua. Ennen sitä aika oli kulunut tärkeämmältä tuntuvaan touhottamiseen ja sen vastakkainasettelun rakentamiseen ja ylläpitämiseen, josta media otti tietenkin kaiken irti.

Kun kiihkeä, maailmanlaajuinen tiedonkulku jyllää sosiaalisilla verkkoalustoilla, syntyy illuusio siitä, ettei kukaan tai mikään koskaan nuku. Kun yhtäällä tviitataan ilmastonmuutoksesta, toisaalla ammuskellaan siviilejä ja seuraavalla sivulla kerrotaan valkoisen sokerin vaaroista, jää itsensä tavalliseksi hyvinvointivaltion kansalaiseksi määrittelevän ihmisen osaksi vain pitää itsensä ajan tasalla, ilmaista tietoisuutensa ja muistaa järkyttyä.

On hämmästyttävää, miten hyvin valtaosa ihmisistä on pysynyt järjissään kaikkien sosiaalisen median sovellusten ristipaineessa, ottaen huomioon, että siinä sivussa myös oma konkreettinen elämä olisi hyvä päivittää tasaisin väliajoin. Tietysti on mahdollista, että oman digitaalisen julkisivun päivittäminen ja tiedonhankinta on liukunut osaksi arkipäivää niin vaivihkaa ja positiivisen kutinan saattelemana, että stressi ja kaaos jää piiloon kytemään. Sitä ei ole helppo myöntää itselleen silloin, kun oman fiidin perusteella kaikki muut ainakin pitävät langat käsissään ja koko cocktailin sekoitussuhteen optimaalisena; on tietty osuus vakavaa ja ajankohtaista kertomassa täyspäisyydestä ja tietoisuudesta, hassu videoklippi surffaavasta koirasta muistuttamassa seuraajia jakajansa huumorintajusta, vähän henkilökohtaista ja terveydellistä dataa lautasmallin mukaisella hedelmäsalaattikuvalla sekä vielä pieni osoitus omista intresseistä ja itsenäisestä ajattelusta kuten kyky muistaa, että tänään on kaiken lisäksi käsillä kansainvälinen käsilläseisontapäivä.

Ihminen jää yhä enemmän yksin maailmassa, jossa kaikilla tuntuu olevan satoja kavereita näyttöpäätteen päässä ja kompaktisti muotoiltuja mielipiteitä vain odottamassa lausumista. Individualismiin yhä syvemmälle kietoutuvassa länsimaailmassa ihminen jää yksin pohtimaan, minkälaisen kuvan haluaa itsestään antaa. Digialustoilla kaikki on ikuista ja samaan aikaan jo ohitettua. Yksittäisen ihmisen julkisivu jää eniten polttelemaan rakentajansa verkkokalvoille, kun samalla ylikuumentunut tiedonkulku paiskaa huulille jo uusia kohuja, joihin ihminen kokee tarvetta reagoida.

Tämä hätäpäisen kahmimisen aika kuluttaa loppuun paitsi luonnonvarat, myös vilpittömyyden ja uteliaisuuden. Kaikki kurtistuu pelkoon ja äärimmäiseen valppauteen. Kun ympäristön mielipiteen tuomitsevuutta ja rähjähdysherkkyyttä pelätään, syntyy harkitsemattomia yleistyksiä ja kärpäsestä härkäsiksi levähtäviä möläytyksiä. Syntyy väärinkäsityksiä ja yhä tiukempia vastakkainasetteluja.

Kun aika ei mitenkään riitä kaiken toivotun ja itsestäänselvyytenä näyttäytyvän tietoisuuden saavuttamiseen, syntyy hätiköityjä johtopäätöksiä. Tunteet purkautuvat ilmoille nopeaan ja yksinkertaistettuun, jopa väärään tietoon puettuina, koska loputtomien artikkelien voimalla tieteeseen tukeuvassa ajassa pelkkä tunteisiin vetoaminen nähdään helposti lapsellisena. Haja-asutusalueella ikänsä elänyt ja isoäitinsä terveyskuluista huolestunut ihminen ei uskalla sanoa vain pelkäävänsä tuntematonta. On helpompi tulla hyväksytyksi vetoamalla tilastoon maahanmuuttajaraiskauksista ja ummistaa silmänsä kaikelta muulta. Tiedon siivilöimisessä auttavat netin evästeet, facebookin kaverisuhteet ja kaikin puolin kaupallinen media.

Tuntuu, että usein individualismiin ja itsebrändäykseen loukkuun jäänyt ihminen kaipaa eniten yhteisöä. Ymmärrystä ja me-henkeä. Sitä fiilistä, kun huudetaan yhdessä ja maailma tuntuu kuuntelevan. Banderolleja ja tottelemattomuutta. Oikeutta.

Heposti unohtuu, että digiyhteisö ei ole sama asia kuin aito, kiireetön kohtaaminen. Digiyhteisö on aina askeleen edellä. Netti päivittyy nopeammin kuin yksikään yksittäinen ihminen. Pysyäkseen pinnalla kaikkien kohujen aallokossa on unohdettava lähdeaineistot ja mentävä mukaan iskulauseiden hyökyaaltoon.

Elämme facebookmeemien aikakaudella. Globaalissa, digitalisoituneessa maailmassa, jossa kaikella on kiire, on kätevintä typistää ajatukset meneviksi iskulauseiksi ja kannanotot tykkäyksiksi. Yhteydet ovat niin nopeita, että yksi hyvä heitto leviää sekunneissa ja kerää niin valtavia määriä katsojia ja mukaan liittyjiä, ettei kokonaisuus ole enää käsitettävissä. Luvut ovat niin suuria, että syntyy kokemus erityislaatuisesta merkityksellisyydestä, kuin jostain luonnonmullistuksen voimaa lähentelevästä mielenosoituksesta, jonka jälkeen mikään ei ole enää entisensä. Yksittäisessä ihmisessä syttyy hiljainen toivo siitä, että minä olen mukana. Minä olen mukana muuttamassa maailmaa.

Se on kaunis ajatus. Mutta kun halu muuttaa maailmaa yhdistyy siihen, mitä maailma on nyt eikä jälkimmäisestä haluta tinkiä, lopputulos jää haaleaksi varjoksi alkuperäisestä ajatuksesta ja ihminen pettää itseään. Halu muuttaa maailmaa muuttuu haluksi muuttaa maailmaa helposti ja nopeasti -  ja itse asiassa mieluiten -50% alennuksella.

Kun kiire säilytetään takaraivossa ja maailman muuttaminen pysyy vain yhtenä oman julkisivun rakennuspalikoista, mitään todellista ei saada aikaan. On toki juhlallista ja varmasti psykologisella tasolla merkittävää, kun miljoonat ihmiset vaihtavat profiilikuvansa terrori-iskun uhrien muistoksi tai käyttävät samaa hashtagia. Se ei kuitenkaan muuta mitään niin kauan, kun oma yhteiskunnallinen panos on hoidettavissa yhdellä klikkauksella.

Tietysti poliitikoiden ja median on reagoitava näin mittaviin kansanliikkeisiin. Mutta reagointi on useimmiten samaa tasoa. Poliitikon paine pahoitella ja tietää käytössä olevat hashtagit kriisin kohdatessa on monin verroin tavallista kaduntallajaa suurempi. Silti elämä jatkuu ja kädet on pesty hyvin nopeasti ja helposti.

Media elää ihmisten kohuista ja menee sinne, missä kohistaan. Perinteinen media syö sosiaalisen kädestä ja referoi ilmiöitä iskien bensaa liekkeihin. On käynnissä miljoonien ihmisten dramaattinen leikki, jonka aikana toiset miljoonat ihmiset kärsivät, maapallon tulevaisuus vaarantuu yhä jyrkemmin ja toisaalta mukana kohiseva yksittäinen ihminen potee huonoa omaatuntoa, kun ei enää kykene tuntemaan surua kohun kohteiden kohtalosta.

Kohu toisensa perään laantuu, kun aihe alkaa tuntua jo mikrossa uudelleen lämmitetyltä tai seuraava järkytys ottaa sen paikan. Ihmiset potevat selittämätöntä yksinäisyyttä ja riittämättömyyttä, vaikka ovat niin mukana, kaikessa ja koko ajan. Pakolaisreiteillä kuolevat ihmiset taas tuntuvat kadonneen, kun mikään ei ole muuttunut ja herättänyt uutta hashtagin synnyttävää kipinää.

Poliitikot rakastavat välttämättömyyden retoriikkaa. On tehtävä taloudellisia ratkaisuja, koska maailma ei odota ja raha meni jo. Silti todellisuudessa, kaiken alla ja takana, vain ihmishenki ja maapallon tila ovat asioita, joille ihminen ei loppuun asti voi mitään. Raha on vain osa luomaamme vakiintunutta järjestelmää, joten on silkka silmänkääntötemppu puhua siitä, kuinka on välttämätöntä toimia vain sen ehdoilla.

Lopulta on kysymys arvovalinnoista. Voitaisiin myös sanoa, että on välttämätöntä auttaa joka ikistä hengestään taistelevaa pakolaista, kunnes se ei enää vain fyysisesti ole mahdollista. Voitaisiin peräänkuuluttaa kuuluvammalta taholta sitä, kuinka välttämätöntä lihansyönnin lopettaminen ja fossilisista polttoaineista eroon pääseminen on koko maailman tulevaisuuden kannalta. Voitaisiin puhua vältämättömästä vastuunkannosta välttämättömän alistumisen sijaan.

Pitäisi pystyä kääntämään ympäri se narratiivi, jossa asioista yksinkertaisimmat ovat asioista lapsellisimpia ja niistä touhottaminen pelkää puberteetti-ikäisen naiviutta. Se nimittäin johtaa kierteeseen, jossa yksittäinen ihminen pelkää tietävänsä liian vähän, olevansa yli käveltävissä ja potentiaalinen naureskelun kohde. Se ihminen typistää tukahdutetun tunteensa iskulauseeksi, joka kuulemma riittää todisteeksi tietoisuudesta. Lopulta se ihminen eroaa EU:sta, äänestää vihaista populistia, haukkuu keskustelijat foorumilla, heittää polttopullolla vastaanottokeskuksen ovea. Ja tekee sen kaiken vain, jotta tuntisi olevansa merkittävä ja unohtaisi pelätä.