Totuudenjälkeinen taika - mihin tarinaan tahdomme kuulua

Olipa kerran. Kunnes tapahtui jotakin mullistavaa. Ja sitten ei enää ollutkaan. Ei ainakaan koskaan kuten ennen. Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.

Ihminen rakastaa tarinoita. On aina rakastanut. Oli kyseessä sitten luolan seinään maalattu metsästyssaalis, päreen palaessa kähisten kuiskittu kansantarina, valkokankaalla kiinni juostu rakastettu, laukussa kosteudesta käpristynyt dekkaripokkari tai tekstiviesti, joka pysäyttää sydämen hetkeksi. You're a wizard, Harry. Run, Forrest, run! Lahtist ja konekiväärii. Syökää kanaa! Tahdon.
Kun kyyhkyset katosivat, kuinka koulutat lohikäärmeesi, kuinkas sitten kävikään, kuinka Jeesus paransi halvaantuneen ja how I met your mother.

Tarinoita on aivan kaikkialla. Paitsi, että niitä on paikoissa ja tilanteissa, joihin niitä mennään katsomaan ja kokemaan, niitä on myös hetkissä, joissa etsimme, rutiininomaisesti tai epätoivoisesti, totuutta.

Jo lapsena me opimme ja meille opetetaan, miten tunnistaa tarinan ja totuuden ero. Että keijuja ja ihmissusia ei oikeasti ole olemassa eikä se näyttelijä, jonka roolihahmo televisiossa juuri sulki seesteisenä silmänsä, oikeasti kuollut.

Silti tarinoissa nähdään tärkeä kasvatuksellinen arvo. Niihin lapsen tulisi peilata omaa elämäänsä ja käsityksiään totuudesta. Niihin sisällytetään opetuksia. Nallella on hauskempaa, kun se ottaa kaikki mukaan leikkiin. Kaveria ei jätetä. Toista ei saa satuttaa. Ei saa roskata. Toisaalta myös paha saa palkkansa.

Saako? Ja mikä sitten tekee jostakusta pahan? Mikä määrä pahaa on niin paljon, että joku ansaitsee saada siitä palkkansa? Mikä on oikea palkka?

Näitä kysymyksiä ei, ainakaan nykyisin, juuri käsitellä lastenkulttuurissa, koska ne ovat aikuistenkin maailmassa liian suuria täysin purettaviksi. Niiden pohtiminen herättää ristiriitoja ja luo konflikteja. Aikuiset ovat kysymysten äärellä usein vastakkain, vihaisia, peloissaan. Ja etsimässä totuutta.

Yhtä intohimoisesti kuin kullankaivajat, aikuiset etsivät totuutta, mutta ennen kaikkea jotakin sellaista, joka todistaisi totuuden totuudeksi. Joskus todisteeksi kelpaa vuosia opiskelleen asiantuntijan tai muun auktoriteetin lausunto, medialähteiden jutut tai oma koulutus materiaaleineen, joskus ystävien, läheisten tai suurenkin yhteisön yleinen mielipide, joka pohjautuu yhteiseen historiaan, arvopohjaan ja näkemyksiin. Yhä useammin totuutta etsitään yksin, omiin kerroksiin syventymällä, eri lähteisiin sokkona sukeltamalla ja omia tunteita ja reaktioita pikkutarkasti syynäämällä. Miltä minusta tuntuu? Kerro, kerro kuvastin, ole kiltti.

Tämä yksilökeskeinen totuusjahti ja sen seuraukset etenkin politiikassa ovat synnyttäneet käsitteen "totuuden jälkeinen aika". Sen mukaan elämme ajassa, jossa totuus on enää sivuseikka, koska ihmisiä ei kiinnosta, mikä on totta - ihmisiä kiinnostaa, mikä tuntuu hyvältä ja palvelee heidän omaa etuaan.

En kiistä, etteikö olisi olemassa absoluuttisia totuuksia, joita ihmiset vain kieltävät. Mutta kiistän, että he kieltäytyisivät hyväksymästä totuuksia samalla kuitenkin tiedostaen, että ne ovat totuuksia. Kiistän, että totuus olisi menettänyt merkityksensä ihmisen elämässä.

Ihminen etsii elämälleen tarkoitusta, siis totuutta. On aina etsinyt. Vuosituhansien ajan totuus löytyi milloin mistäkin jumalasta. Kaikki maanpäälliset, jopa oman mielen sisäliset tapahtumat kyettiin selittämään uskonnon avulla. Niin tapahtuu isojen ihmismassojen elämässä yhä. Uskonnon tai jonkin muun vahvan intohimon kautta.

Hiljalleen historiassa siirryttiin vannomaan maallisten hallitsijoiden ja sukujen, sitten järjestelmien ja aatteiden nimeen. Tieteen, tutkimuksen ja teorioiden nimeen. Kaikkea on aina nimitetty totuudeksi, mutta yhä totuus päivittyy. Vain koska emme voi nähdä tulevaisuuteen tai kysyä mistään varmasti, miten asiat todella ovat tai miten niiden pitäisi olla, meidän täytyy luottaa tuoreimpaan tietoon. Toisin sanoen, totuus perustuu aina viime kädessä luottamukseen. Ja luottamus on tunne.

"Elämme totuuden jälkeistä aikaa" -fraasiin sisältyy usein ajatus, että nykypäivänä on ihmisiä, jotka ovat vain niin vihaisia ja itsepäisiä, että kieltävät totuuden, vaikka aivan hyvin tietävät, miten asiat oikeasti ovat. Että he kieltävät totuuden, kunhan vain saavat tahtonsa läpi.

On kuitenkin erotettava toisistaan aidot uskomukset ja niiden palvelemiseen tähtäävät keinot. Toisin sanoen ihminen, joka levittää netissä valeuutisia maahanmuuttajien tekemistä raiskauksista edesauttaakseen esimerkiksi kaikkien Suomeen saapuneiden muslmipakolaisten palauttamista, ei välttämättä toki usko levittämiensä uutisten todenperäisyyteen itsekään. Hän siis "valitsee totuutensa" välittämättä faktoista, kuten totuudenjälkeisestä ajasta puhuttaessa usein sanotaan. Taustalla on kuitenkin vakaata uskoa johonkin sellaiseen, mitä henkilö pitää totuutena. Hänelle totuus on esimerkiksi, että pakolaisten integroiminen länsimaiseen yhteiskuntaan on mahdotonta ja aiheuttaa aina vain kestämättömiä kulttuuritörmäyksiä. Hänelle totuus on, että terrorismi tai raiskaaminen kuuluu muslimikulttuuriin. Hänelle totuus voi olla, että ihonväri tai uskonto määrittää ihmisen arvon. Ihminen voi uskoa myös asioihin, joihin uskomista ei myöntäisi itselleenkään.

Kun ihminen uskoo löytäneensä totuuden ja on onnistunut vakuuttamaan itsensä, kantaa on vaikea horjuttaa. Ihminen rakastuu totuuteensa, koska se määrittää häntä itseään. Jos minä olen ensin uskonut itse ja sitten vakuuttanut muille, että ruoho on vihreää, en halua uskoa, että se on punaista, vaikka näkisin sen omin silmin, koska silloin joutuisin järjestämään koko maailmankuvani uusiksi, kyseenalaistamaan jopa mielenterveyteni. Jos olen joskus nähnyt asian näin, mutta se ei olekaan näin, voinko luottaa itseeni? Luottamuksen menettäminen itseen on kenties järkyttävintä, mitä ihmiselle voi tapahtua, koska kukaan ulkopuolinenkaan ei voi pelastaa sellaista, joka murenee sisältäpäin.

Totuuttaan muuttaessaan joutuu myöntämään olleensa väärässä, siis tehneensä virheen, koska totuuden käsitteeseen sisältyy absoluuttisuus. Se, että totuuden kanssa ristiriidassa olevat asiat ovat epätotta. Virheen myöntäminen aiheuttaa häpeää. Tunteen siitä, että olen hukannut aikaani, ollut tyhmä. Pahinta kaikista, olen ollut tyhmempi kuin ne, jotka alusta asti tiesivät totuuden.  Siis tyhmempi kuin ne, jotka ovat tässä tarinassa minua vastaan. Tyhmempi kuin pahikset. Vai onko niin, että minä olen pahis?

Lopulta ihminen etsii totuutta ennen kaikkea löytääkseen itsensä. Jos en tiedä, mikä on totta, en tiedä, olenko itsekään totta. Jos minusta ajatellaan tai sanotaan jotakin muuta kuin itse ajattelen olevani, mistä voin tietää, etteivät sanojat tiedä paremmin kuin tiedän itse? Jotta pysyn koossa enkä sorru vihaamaan ja pelkäämään itseäni, minun on tukeuduttava argumentteihin, jotka tulevat kunnioittamiltani ja arvostamiltani ihmisiltä. Siis valittava totuuteni. Vastaavasti voin yrittää selvitä yksin ja puolustautua minua tai ajatuksiani vastustavia argumentteja kohtaan vihalla ja yhä kärkevämmillä vasta-argumenteilla. Siis valita totuuteni.

Minusta ihmiset ovat siis halki historian etsineet sitä oikeaa, absoluuttisinta ja objektiivisinta totuutta niin itsestään kuin maailmastaan ja etsivät yhä. Lisäksi he ovat aina valinneet totuutensa. Ja valitsevat yhä. "Totuudenjälkeinen aika" syntyy korkeintaan uusista keinoista. Globaalista sosiaalisesta mediasta, nopeasta tiedonvälityksestä, ilotulituksen lailla syntyvistä ja kuolevista kohuista, trendeistä ja ilmiöistä sekä rahan vallasta. Siitä, miten valheella ja kärjistyksillä on yhä helpompi ansaita rahaa ja mainetta. Siitä, miten ääntään on kärjistämättä vaikea saada kuuluviin. Siitä, miten yksinäisyytensä voi unohtaa vihan lietsonnan ollessa yhteistä ja siitä, miten helppo netin äärettömyyteen on eksyä.

Asia, jota ei kuitenkaan minusta vielä sanota ääneen riittävästi, on, etteivät tarinat ja totuus oikeastaan ole erossa toisistaan. Kirjat ja elokuvat syntyvät tekijöidensä sekä aikansa ilmiöiden ja ihmisten peilkuviksi. Tarinat syntyvät unelmista ja yrityksestä ymmärtää maailmaa ja ihmistä. Hahmot ja juonenkäänteet kuvaavat ja symboloivat oikean maailman asioita.

Me paitsi rakastamme lukea, kokea ja keksiä tarinoita, myös luomme niitä arkeemme ja haluamme elää niissä. Haluamme rakentaa Facebook-aikajanallemme, Instagramiimme ja LinkedIniimme tarinan elämästä, joka kulkee kronologisesti, järkevästi ja tavoitteellisesti, koska haluamme näyttää sen tarinan muille ja uskoa siihen itse. Kun uudenvuodenraketit räjähtelevät, me haluamme tarttua toista kädestä, juoda kuohuvaa ja katsoa taivaalle, koska haluamme ajatella, että elämämme tarinassa kääntyy taas yksi merkityksellinen sivu. Kun joku vaikutusvaltainen henkilö sanoo jotakin sykähdyttävää, tartumme lauseeseen, twiittaamme ja käytämme sitä, painamme sitä paitoihin. Haluamme, että se lause on lause, jonka joskus kerrotaan muuttaneen maailmaa, ja että me olimme mukana muuttamassa sitä. Mukana elämämme, ihmiskuntamme ja maailmamme suuressa tarinassa.

Uskon, että vahva halu kuulua tarinaan aiheuttaa paitsi elintärkeän merkityksellisyyden kokemuksen, myös ylilyöntejä totuuksien tulkinnassa ja aggressiivisuutta totuuksia puolustettaessa. Siksi, koska tarinamme on kaikki, mitä meillä on.

"Totuudenjälkeinen aika" ja sen ilmiöt toistuvat aikoina, jolloin ihmiset kokevat turvattomuutta ja maailma on monin tavoin myllerryksessä. Silloin on vaikea luottaa samoihin auktoriteetteihin, joihin rauhallisempina aikoina luotettaisiin. Silloin koetaan, että tarina, johon kuulumme, on tärkeässä käännekohdassa ja on myös meidän vastuullamme vaikuttaa siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Silloin marssitaan kaduille etsimään totuutta. Se on ylilyöntien, mutta myös äärimmäisen osallisuuden aikaa.

Koska lopulta tarinat ovat totta ja totuus on tarinoita, minusta olisi jo korkea aika muuttaa se narratiivi, jossa lapsi kasvaa aikuiseksi, kun lakkaa uskomasta taikuuteen. Arkitodellisuuden erottaminen satukirjasta on tietenkin välttämätöntä, mutta tapahtuu yleensä aivan omalla painollaan. Tärkeää olisi, että aikuiset harjoittelisivat luopumaan tiukasta rajanvedosta totuuden ja tarinan välillä. Silloin olisi helpompaa havaita, miten paljon elämässämme vaikuttaa halumme uskoa onnellisiin loppuihin ja oikeudemukaisuuteen sekä halumme kuulua tarinaan. Jos totuuden ja tarinan raja nähtäisiin yhtä häilyvänä kuin se on, ihmisten olisi helpompi olla armollisia itselleen ja toisilleen sekä antaa totuuksiensa kasvaa ja muuttua. Jos "hihhulointi" nähtäisiin ennemminkin uteliaisuutena, mielipiteen vaihtaminen etsimisenä ja viha eksymisenä, näkisimme toisemme kirkkaammin. Jos totuus olisi lähempänä tarinaa, eri vaiheineen ja intensiteetteineen, ihmisen ei tarvitsisi romahtaa huomatessaan, että nyt meni metsään.

Tietenkään väärän tiedon levittämistä ja vihasta ja epätietoisuudesta syntyneitä vääriä tekoja ei tule missään mittakaavassa hyväksyä. Vanha viisaus kuitenkin sanoo, etteivät ymmärtää ja hyväksyä ole sama asia. Jos suostumme ymmärtämään itseämme, meidän on helpompi ymmärtää toisiamme ja siten lopulta maailmaa.

Kun lapsi pelkää televisiossa näkemäänsä mörköä, hänelle sanotaan, ettei se ole oikeasti olemassa. Kun lapsi pelkää televisiossa näkemäänsä sotaa, hänelle sanotaan, että se on kaukana. Kun lapsi väittää nähneensä metsässä keijukaisia, hänelle sanotaan, ettei saa valehdella.

Mitä jos sanottaisiin, että kerro lisää. Kysyttäisiin, miksi sinusta? Miksi ei? Mitä jos sanottaisiin vain, että en tiedä, mutta etsitään. Etsitään yhdessä.