Normaali

Maali, mikä maali. Normaali.

Tänään minä olen se. Normaalipainoinen, grammalleen. Ehkä olin sitä jo eilen, en tiedä. Tänään olen sitä todistettavasti, kirjoissa ja kansissa. Oma vaakamme makaa yhä kellarikomeron nurkassa tarkalleen siinä, mihin äiti sen toimitti kuukausia sitten. En ole päässyt pelaamaan numeropeliä kylppärin kätköissä, ja se on ollut ihan hyvä. Se tosin aiheuttaa järkytyksen häivähdyksen takaraivossa. Nytkö se jo tuli? Hupsis.

Aurinko paistaa. Hoitohuoneen lattialla kuplii valoa kuin sitruunalimonadia. Minä tarkastelen itseäni peilistä ja mietin, kuinka tässä näin kävi. Tunnustelen mieleni reunoja varovasti, valmiina hypähtämään sivuun heti, kun jyrä tulee. Kuulostelen rousketta, jonka sen panssarivaunumaiset telaketjut aiheuttavat painautuessaan mielen polkujen sorasepeliin. Valmistaudun kestämään jyrän ankaran, painavan voiman, tukehduttavan hiekkamyrskyn, jonka se nostattaa. Painaudun kyyryyn, hengitän syvään, odotan.

Mikään ei tule. Kukaan ei istu ohjaamossa jalka kaasulla ja julma hymy kovilla poskipäillä, jyrää armotta ylitseni. On hiljaista. Hoitaja naputtaa tietojani tietokoneelle. Jossakin laulaa lintu.

Jokin minussa sen teki. Jokin minussa kävi laittamassa ahdistushirviön päiväkahviin nukutustippoja tai laksatiiveja niin, ettei se ehtinyt jyränsä selkään ajoissa. Minä jatkoin jo matkaani. Kananmunankeltaisessa iltapäivän valossa, radio Sun:in ikivanhat klassikot täysillä kuulokkeissa, kevään kutkutus sieraimissa.

Minä jatkoin matkaani. Suljin oven, kohteliaasti, mutta napakasti.

Pöntöllä puoliunessa kituva anoreksia'mörkö' sai jäädä taakse jäädäkseen. Minä olin jo kaukana.

// Tästä tulee syvällisempää pohdintaa tulevaisuudessa. Erityisesti käsitteestä normaali, ja siitä, mitä ajatuksia se meikäläisessä herättää. Nyt halusin vain jakaa kanssanne tämän etapin. :)