perjantai 7. maaliskuuta 2014
Kun ajatus ei ole vielä oppinut itse pukeutumaan.
En tahdo, osaa, ymmärrä,
pelkään näitä päiviä,
kun tuima tuuli puhaltaa
ja valon usvaan sekoittaa.
On kuin onni väärin ois,
mieli vaatii palan pois,
tukijalan kiskoo alta,
hajottaa, kuin sattumalta.
Kuulen tuulen ohimoilla,
sadat turhat sanat, joilla
merkitys on yksi sama:
olen pelkkä tyhmä kana.
Sääliä en kaipaa nyt,
oletkin varmaan jo ärsyyntynyt,
vain paha olo kiertää kehää,
mistä se lähti, tiedä en enää.
Olen varmaan kiittämätön,
kun tunnen olevani riittämätön,
ja kirjoitan tästä runoa vain,
jotta löytäisin onneni palasittain,
säe säkeeltä hiljalleen,
luottamukseni uudelleen.
On myöhä, hiljainen pimeä,
ja seesteinen ajatus himmeä,
ehkä uni kaiken korjata voi,
kunhan hiipii taivaalle aamunkoi,
ja osaan taas oikein arvostaa,
elämää tätä pientä ja hankalaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Mun piti kommentoida jo edelliseen, mutta kun olit ehtinyt tämän kirjoittaa, niin kommentoin tähän (vaikka ehkä tämä paremmin sopisi edelliseen). Halusin vain tulla kertomaan, kuinka hyvältä tuntui lukea, että se kuuluisa valo tunnelin päässä on vihdoin kasvamassa. Olet tehnyt ison työn ja teet sitä edelleen, olen onnellinen puolestasi! Ja mitä näihin ankeisiin ajatuksiin tulee, nekin kuuluvat elämään (vaikka ainakin itse voisin kyllä heittää kaikki nuo jonnekin mistä ei takaisin ole tuloa).
VastaaPoistaAurinkoa kevääseesi, muista olla ylpeä itsestäsi!
<3
Kiitos, ihanainen! :)
Poista