Kun mikään ei riitä

Ihmiskuntaa vaivaa jokin. On aina vaivannut, kuin pullataikinaa. Enkä edes tiedä, onko se vaiva, vaiko hyvä vain. Varmaankin vähän monimutkaisempi juttu.

Puhun kunnianhimosta. Ihmisolentojen silmissä kiiltelevästä toiveesta, enemmästä, pakottavasta tarpeesta. On oltava parempi, vahvempi, rikkaampi, kauniimpi, tehokkaampi, älykkäämpi, enemmän ja nopeammin. Tarve kasvaa kokoa yhdessä muropakettien, autojen ja isojen ihmisten egojen kanssa.

Ihmisen mielessä on sisäänrakennettuna synnynnäinen uteliaisuus. Jos rakennamme tornin, tahdomme kokeilla, olisiko mahdollista rakentaa siitä vielä korkeampi. Uteliaisuutemme on edellytys kehitykselle. Tuskin yksikään hienoista keksinnöistämme olisi syntynyt ilman sitä.

Erityisesti pienissä lapsissa uteliaisuus uutta maailmaa kohtaan on miltei käsin kosketeltavissa. Kaikkea halutaan maistaa, haistaa, koskettaa ja kokeilla. Aikuistuessa maailma tulee tutummaksi ja mieli täyttyy arkisista velvollisuuksista ja Emmerdalen juonikäänteistä. Uteliaisuuden virta tyrehtyy. Ihminen kyynistyy.

Eläimetkin ovat uteliaita. Koira nostaa korvaansa uudelle äänelle ja menee mieluusti selvittämään sen lähteen.

Ihmisen erottaa eläimestä uteliaisuuden rankempi aste: kunnianhimo. Meille ei riitä, että rakennamme tornista korkeamman, meidän täytyy rakentaa siitä korkeampi kuin kaverilla. Mieluiten kaikista korkein. Sitten olisi kiva, jos tornimme huomioitaisiin ylemmältä taholta ja saisimme siitä jonkin palkinnon.

Usein palkinnoksi riittää yleinen kunnioitus. Ihmisten ihailu, kunnia, jota himoitsemme. Tahdomme loistaa estradilla ja saada aplodeja. Tahdomme lytätä kilpailijamme.

Kunnianhimo on alun perin varsin hyödyllinen tunne siinä missä uteliaisuuskin. Kuten kapitalismissa on huomattu, kilpailu tuottaa parempia tuloksia. Kun on vaarana, että kaveri varastaa kunniasi, pyrit tekemään hommasi entistä paremmin. Parhaassa tapauksessa työsi tulos on hyödyksi, iloksi ja edistykseksi suurelle joukolle ihmisiä.

Ikävä kyllä, kuten useimpien ihmiseen liittyvien asioiden kohdalla, myös kunnianhimomme on paisunut äärimmäisiin mittasuhteisiin. Tiikeriäidit kouluttavat armotta kaksivuotiaistaan maailmanluokan voimistelijoita ja pianisteja. Ihminen ruoskii itseään taukoamatta, kunnes sairastuu, sekoaa, palaa loppuun. Porhallamme läpi elämämme pysähtymättä. Kun yksi tavoite on saavutettu, seuraava pongahtaa horisonttiin härnäämään, eikä mikään, mikä taakse jää, ole enää merkityksellistä.

Mihin me pyrimme? Miksi mikään ei riitä? On aivan kuin ihmiset juoksisivat kohti loppuaan kuin kilpailun maaliviivaa. Aivan kuin odottaisimme jonkin kaiken nielevän voiman asettavan meidät paremmuusjärjestykseen taivaan porteilla. Paras pääsee etupenkille istumaan, itse Jumalan viereen.

Entä, jos se ei menekään niin? Entä, jos kuoleman porteilla kaikki onkin jo ohi? Toki silloin on lupa levätä. Mutta mitään muuta se tuskin sitten sisältääkään.

Nyt mennään uskon asioihin. Niistä kirjoittaessaan on aina oltava varovainen, sillä usko on ihmisten keskuudessa arka aihe. Minä en voi todeta kuin että mikään ei ole todistettavissa. Faktatieto loppuu maailman rajalla. Minä, eikä kukaan muukaan, voi todistaa taivaan, helvetin tai jumalten olemassaoloa tai olemassa olemattomuutta.

Henkilökohtaisesti uskon, että meillä on vain tämä yksi elämä. Uskon, että vaikka syntyisimme uudestaan, emme koskaan saa toista täysin samanlaista mahdollisuutta. Eilinen meni jo. Minä en koskaan saa toista kertaa olla juuri minä 1.3.2014. Siksi on tärkeää keskittyä käsillä olevaan hetkeen. Nauttia siitä.

Usein, kun saattohoidossa olevilta vanhuksilta kysytään, mitä he katuvat tai kaipaavat elämästään, mitä he olisivat tehneet toisin, vastaan tulee juuri hetkestä nauttiminen. He olisivat halunneet viettää enemmän aikaa perheen kanssa, vähemmän töissä. He olisivat halunneet antaa itselleen luvan olla onnellisia.

Minä yritän opiskella tätä. Tahdon oppia rakastamaan itseäni juuri niin paljon, että voin sallia itselleni onnen, vaikken saisi kokeesta kymppiä tai kirjoitelmani pointtia esille. Minun ei tarvitse joka päivä todistaa itselleni olevani tarpeeksi, vaikka teen sitä nytkin koko ajan. Kirjoitan mielipidekirjoitusta vaikuttaakseni viisaalta, saadakseni hyväksyviä kommentteja, tykkäyksiä ja arvostusta. Toisaalta kirjoitan tajutakseni asian itse.

Kumpa ihmiset tajuaisivat, miten pienistä asioista onni koostuu. Minä keskityn päivittäin kiittämään elämää siitä, että minulla on kaksi toimivaa jalkaa ja kättä. Vaikka jalat eivät jaksa juosta, eivätkä kädet osaa piirtää mestariteoksia. Minulla on ne silti. Voin olla onnellinen niistä.

Voin olla onnellinen luonnosta ympärilläni, vaikka talven sää paskoo itsensä. Voin olla onnellinen koirastani, vaikka se on ylipainoinen ja vähän ylimielinen tapaus. Voin iloita sunnuntai-aamun hiljaisuudesta, lempisalmiakkipurkasta suussa, pörräävistä ajatuksista ja siitä, että saan olla juuri minä. Minun ei tarvitse olla enempää. Minun ei tarvitse aina voittaa. Saan kehittää itseäni, mutta jos epäonnistun, se ei riistä minulta oikeuttani olla onnellinen.

Tämä voi kuulostaa tekopyhältä. Tämä voi kuulostaa siltä, että olen vetänyt jotain. Tässä yhteiskunnassa ihmisen pitää vaatia itseltään ja ympäristöltään paras mahdollinen, joka hetki. Minä vain mietin.... Mihin me sillä oikein pyrimme?