Oi sää, oi sää, mun pääni miltei räjähtää,
nyt ärsyttää, tää sää,kun jää jäädäkseen ei jää.
Oi sää, oi sää, sä tuulen loit ja puhurin,
mut kylmää viimaa odotin,
en loskaa, roskaa paljastuvaa,
koirankakkaa, mustaa, rumaa.
Pajunkissat puissa jo,
vaik' tuskin paistaa aurinko,
on lämpö laimeaa, ei syvää,
onko tässä mitään hyvää?Minne hukkasit pakkasen,
kylmän, talven, aitouden,
lumihuiput, nietokset,
pehmoisimmat kinokset?
On lumi enää muisto vain,
kokkare reunassa ikkunain,
auton moottori tee ei tenää,
tai pakkaskeiju pure nenää.
Silti kaihoin muistelen,
kun unissani luistelen,
kaipaan pulkkamäkeen laskemaan,
en jaksa vuotta odottaa.
Siis valitan, olen ihminen,
vain pieni, keskinkertainen,
ja toiveen ylös pilvihin,
näin lähetän mä kiireimmin,jos talven aika mennyt on,
niin tahdon ainakin auringon.
Ja jumalat sään,
tahdon säilyttää tän pään,
älkää antako sen räjähtää,
vain koska ilmat ärsyttää.
Minä lupaan kierrättää,
ja luonnon puolesta mäkättää,
kunhan ette vastineeksi,
tuota viileää kesää!
Tää on ihana! Oon samaa mieltä sun kanssa, että lumi suli liian äkkiä... Täälläpäin onneksi jo paistaa vähän aurinko ja on lämpimämpi :) Teitkö tämän runon ihan itse? Se on niin kaunis!
VastaaPoistaOlet ihana, kiitos! Tein itse. :D
PoistaMoikka!
VastaaPoistaLueskelin blogiasi läpi, ja heti kärkeen mun on sanottava, että kirjoitat ihan mielettömän hyvin - todella kypsällä ja pohtivalla otteella. Sun näyttelijäntaidotkin löivät mut ällikällä, mutta vau, sähän olet ihan monilahjakkuus!
Jotenkin mua surettaa, että noin lahjakas ihminen on voinut sairastua tähän paskasairauteen (mitä sitä kiertelemään ja kaartelemaan - paskahan se on). Saisit itsestäsi vielä niin paljon enemmän irti, kun ei olisi sitä päässä kuiskuttavaa mörköä. Sieluni silmin mä voin kuvitella sut täysin parantuneena - sä tulet loistamaan ja säteilemään (ei sillä, ettet muka tekisi sitä jo nyt, mutta herranjestas miten upea tulet olemaan sitten, kun olet myös itse sinut itsesi kanssa!)
Mä kuitenkin uskon, että sä tulet vielä voittamaan syömishäiriösi. Oon ollut ihan samassa tilanteessa kuin säkin, ehkä vähän vailla suuntaa ja pelkoa, kun ei tiedä mikä huomenna odottaa, ja mitä se paraneminen tuo tullessaan. Tiedätkö, joskus pitää vain uskaltaa. Ja luottaa siihen, ettei mitään kamalaa tapahdu. Niin, sehän on pitkä ja kivinen tie - se paraneminen siis. Se on mullakin vielä ihan kesken, vaikka fyysisesti jo kunnossa olenkin.
Mutta sä olet vahva - vaikka me ollaan nähty vasta muutaman kerran, sun piilevät voimavarat oikein huokuvat susta. Anna niille lupa, jooko? Loppu viimein, kyse on sinun elämästäsi, joka on tärkeä, kaunis ja ainutlaatuinen, aivan niin kuin sinäkin. :-)
- Reetta
Voi miten ihana kommentti, kiitos! Mä olen niin huono vastailemaan mitään järkevää, kun tää kommentti sai mut ihan herkistymään. :) Ja ajattelemaan, todella. Kyllä mä uskon huomiseen, vaikka sinne onkin mahdotonta nähdä etukäteen. Jotenkin uskon, että asioilla on tapana järjestyä. Pelottavaa se on, varsinkin silloin kun tuntee itsensä niin kamalan pieneksi ja kakkaiseksi - mutta eteenpäin meneminen kannattaa aina. Uuden kokeileminen palkitsee.
PoistaHirveästi tsemppiä sunkin matkaan - pelkkää paskaa tää sairaus on, ja se me näytetään sille!