Liikuntamania ja sen kääntöpuoli

Hei vaan.

Tästä ei tule kuulumispostaus, koska yritän kirjoittaa asiaa. Minulla on asiaa. Eikä minulle mitään erityistä edes kuulu. Hyvin kuuluu! Isä tarvitsee pian kuulolaitteen, minä onneksi en.

Onneksiko? Onko todella tarpeen kuulla kaikki? Olisiko sitä onnellisempi tietämättömämpänä? Laput silmillä, kukka tukassa, paljain varpain. Tuulen suhina sieraimissa, harmonia helmoissa.

Niin. Kuulolaitteesta tulisi varmaan taas ylimääräinen menoerä nyt, kun rahaa kuluu jo muutenkin tarpeeksi. Sitä minä varmaankin tarkoitin. Vaikka en minä rahasta tullut puhumaan. Enkä kuulolaitteista. Yritän vain päästä vauhtiin.

Tämä on vaikeaa.

Tämä on vaikeaa siksi, että tahdon taas miellyttää kaikkia. En tahdo tulla lytätyksi, en edes anonyymikommenteissa. En tahdo pyllistää kenellekään. Se taas onnistuu vain liimaamalla toiset kasvot takapuoleen ja ryhtymällä kaksinaamaiseksi. Enkä minä sitäkään tahdo.

Niin, että luotan nyt sitten omaan vatsanpohjaani ensisijaisesti. Olen rehellinen itselleni. Asiaan.


Minua mietityttää tämä nykyhetken 'habitus'. Kutsun sitä vaikka Urheilumaniaksi.

Aihe on itselleni erityisen arka, koska rakastin liikuntaa. Rakastin, rakastan. Pelkään. Liikunta on ollut minulle intohimo. Ja valtava, torahampainen peikko. Melkein koko elämäni. Olen vastikään oppinut elämään ilman liikuntaa. Kestämään sitä. Nauttimaan myös muista asioista. "Ansaitsemaan" ruokaa vain olemalla olemassa. Tekemällä niitä asioita, joita rakastan.

Tässä hetkessä liikunnasta, urheilusta, treenistä, on tullut uusi uskonto. Kirjakaupat ovat pullollaan raamattuja, joiden ohjeita kuuliaiset urhelistit noudattavat pilkuntarkasti. 24/7 - kuntosalipyhäköt parveilevat uskollisia hartautensa harjoittajia, netti pursuaa ohjeita, sääntöjä, suosituksia, ohjelmia ja ideoita. "Litteä vatsa 10 päivässä!" "Tehokas rasvanpolttokuuri!" Baba Lybeck -pyhimykset herättävät rajatonta ihailua. Blogeissa ja niihin ladatuissa tsemppivalokuvissa timmit kaunottaret paistattelevat hekumassaan. "This is my drug." "No excuses." Henkilökohtaisia treeniohjelmia jaetaan, protskubanaanilettujen ohjeita kokeillaan, oma hikinen otsa kuvataan iPhonella instagramiin toisten urhelistien ihasteltavaksi. Heraproteiinijauhetta sotkevat puuroonsa muutkin kuin kehonrakentajat. Proteiinista itsestään on tullut niin ylistettyä ja haluttua, että jos ravintoaineet olisivat eläviä olentoja, niin muut niistä olisivat jo terapiajonossa henkisen kärsimyksen ja ulkopuolisuudentunteen takia - kaikki paitsi hiilihydraatti-parka. Se olisi jo tappanut itsensä.

 "Ylös sohvalta!"

Ah, tuo niin tuttu naistenlehtien joka tammikuisen terveysnumeron iloinen kehotus. Istuminen on vakava ongelma, melkein yhtä iso kuin nälänhätä tai Guggenheimsäätiön mahdollinen vetäytyminen hankkeesta. Istumisen haittoja on hyvä ruotia vaikka mukavasti aamuteeveen sohvalla studiovalojen lämpimässä loisteessa.
Vaikka ei siellä kotisohvalla taida muutoin kuin Putouksen aikana istua enää kukaan. Lapset viedään treeneihin, aikuiset käyvät salilla, lenkillä, hiihtämässä ja sitten hotjoogassa 'vähän palautumassa'. Naistenlehdissä elämänmuutoksen tehneet, valon löytäneet urhelistit tilittävät totuuksiaan.

 Takavuosista nykypäivään liikunnasta puhuminen ja kirjoittaminen on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Tietenkin kaikki muukin tiedottaminen on sosiaalisen median verkostojen kasvun myötä tavoittanut yhä useampia yhä nopeammin. Uusia trendejä luodaan ja niitä hiipuu kadoksiin joka hetki. Kun joku löytää perävaostaan sähkönsinisen karvan, niin hetken verran se on iltasanomien verkkosivujen jaetuin juttu. Media on aika lailla vietävissä. Kaikki on klikkauksien, anteeksi, hipaisujen päässä. Unelmatkin.

"Fit is the new thin." Thinspiraatio on muuttunut fitspiraatioksi. Moni toipuva syömishäiriöinen bloggaa innolla treenistään, julistaa parantuneensa urheilun avulla. En kiistä, etteikö se olisi mahdollista. Silti varsinainen Fitness tarkoin vartioituine painorajoineen ja ruoka-ainerajoituksineen on riskitekijä erityisesti ihmiselle, joka on vasta päässyt eroon mittaamisesta, laskemisesta ja tarkkailusta. Jos on.

Erityisesti urheilun ja liikunnan asema yhteiskunnassamme mietityttää minua. Se on nostettu kaiken yläpuolelle, timanttiselle kultajalustalle, pilven päälle, jumaluudeksi. Jos et urheile, olet omituinen. Säälittävä. Epäterveellinen. Epä-ihminen. Urheilu on parasta, mitä maa päällään kantaa. Jokaisen TULEE urheilla. Olit sitten lapsi, nuori, aikuinen tai vanhus.

En kiistä liikkumisen terveysvaikutuksia. Se ehkäisee käytännössä kaikkea, mitä tupakanpoltto aiheuttaa, eli kaikkea pahaa ja ikävää masennuksesta syöpään ja sepelvaltimotautiin. Liikunta on hyväksi. Miksi sitten paasaan?

Koska minusta liikunta ei saisi olla avain elämään. Se ei saisi olla kulkulupa, jota näyttämällä ansaitsee paikkansa muiden ihmisten keskuudessa. Se ei saisi olla arvona tärkeämpi kuin vaikkapa uskollisuus, rehellisyys, oikeudenmukaisuus tai lähimmäisenrakkaus. Tarkoitan tällä sitä, että jokainen ihminen on yhtä arvokas. Ja enemmän; se, joka ei jostain syystä tahdo harrastaa liikuntaa on yhtä hyvä ihminen kuin se, joka treenaa kaiken valveillaoloaikansa. Toisen vahvuus on vaikka käsityöt. Ajatelkaa, jos käsitöistä nousisi samanlainen buumi? Jokaista virkkaustaidotonta katsottaisiin nenänvartta pitkin ja kun joku valittaisi vihaavansa neulomista, erityinen käsityöterveysviranomainen kirjoittaisi kolumnin: "Jokaiselle kyllä löytyy oma laji - kokeile kankaanpainantaa!"

Liikunnan harrastaminen liitetään paitsi terveyteen, myös kaikin puolin 'hyvään elämään'. Se arvottaa ihmistä. Mitä tehokkaampi, treenatumpi, kiireisempi olet, sitä korkeamman statuksen saat. Mitä enemmän liikut, mitä terveellisemmin syöt, sitä parempi itsekuri sinulla on. Ja koska erityisesti suomalaisessa kulttuurissa itsensä kurittaminen ja rankaiseminen on vielä paljon hyväksyttävämpää kuin itsensä pyyteetön rakastaminen, on itsekuri tavoitelluimpia piirteitä ihmisessä. Tästä taas syömishäiriöiden kiehtova maailmaa saa lisää tulta alleen. Nuoret pyörivät mediassa epävarmoina itsestään ja saavat joka puolelta, eivät vähiten koulun terveystiedon tunnilta tai nuortenlehdistä, kuulla olevansa suosituksiin ja yleiseen keskiarvoon nähden vääränlaisia. Kunnianhimo nostaa päätään, minä tahdon kelvata, tahdon olla tarpeeksi hyvä, hyväksytty. Kun valmiiksi huojuvan tornin päälle kasataan vielä sukulaissedän varomaton kommentti vatsamakkarasta tai vaikka vain kaverin kapeammat reidet, on kavala kierre valmis alkamaan.

En kiistä, etteikö nuorison ylipaino tai liikkumattomuus olisi ongelma. Ne keinot, joilla nuoria tai miksei aikuisiakin patistetaan liikkumaan, ovat vain kovin rajuja. En yhtään hämmästyisi Nuorten Suurin Pudottaja- formaattia tässä hullussa nykymaailmassa. Varmaan sellainen kohta tuleekin. Miksi ihmistä täytyy nöyryyttää? Onko lempeitä keinoja edes kokeiltu? Koiriakin koulutetaan aina kehun kautta. Positiiviset kokemukset vievät varmasti paljon pitemmälle kuin pakottaminen, syyllistäminen ja nöyryyttäminen. Aikuiset, menkää lasten MUKAAN liikkumaan, kannustakaa heitä. Ottakaa kädestä, jos epäonnistuminen pelottaa. Teatteritreeneissä mokalle taputetaan aina, mikseivät urheiluseurat toimi samoin? "Onneksi olkoon, kun yritit! Ensi kerralla onnistut!" Tekopirteyskin on pienempi paha kuin suoranainen satuttaminen.

Siis, vaikka liikunnan terveyshyödyt ovat mittavat, ne eivät täysin jätä varjoonsa huonoja puolia.
Ajatellaan vaikka ihan tavallista lasta, jonka ruumiinrakenne on hieman pyöreämpi ja pehmeämpi kuin kavereidensa. Jos tällä lapsella vielä on hieman vaikeuksia motoriikan kanssa ja vanhat, ylipainoiset vanhemmat, on hänen asemansa leikkipaikalla (ja vanhempien aitiossa luistinkentän reunalla) aika lailla taattu.
Tämä lapsi alkaa pian pelätä liikuntaa. Se tuo hänen mieleensä vain epäonnistumisen karvaan tunteen vatsassa, muistot hiihtokilpailun häviämisestä, koulun liikuntatunnin pesäpallojoukkueiden valintatilanteesta, liikunnanopettajan kylmästä katseesta. Jos tämä lapsi luopuu liikunnasta heti kun vain voi, hän EI TEE SITÄ laiskuuttaan.

Hyvä on, se olen minä. Minulle kävi niin kuin kävi. Minä halusin niin kovasti miellyttää liikunnanopettajaani, liikunnallista sukulaisperhettä, tätä koko liikunnallista yhteiskuntaa, että nostin kuntoni ja voitin lopulta vielä juoksukilpailuissa hopealusikankin. Jumppasin selkäni verille. Nousin luokan parhaaksi coopperissa. Nautin vain onnistumisista, en itse liikunnasta ja pelkäsin ihan koko ajan. Pelkäsin ja odotin sen loppuvan. Pelkäsin putoavani.

Sittenhän minä putosinkin. Sairastuin syömishäiriöön. Jouduin sairaalaan sydänmonitoriin, kahdesti. Vain koska olin epäonnistunut liikunnassa niin usein, etten enää saanut itseltäni lupaa syödä.

Nyt, kun olen puolentoista vuoden ajan taistellut ja tiedän jo, mihin en ainakaan palaa, olen uuden edessä. Tahtoisin uskaltaa päästää irti ja oppia nauttimaan liikunnasta. Samaan aikaan tahtoisin entisen lihaksikkaan minäni takaisin. Tahtoisin lakata pelkäämästä ja oppia rakastamaan. Oikeasti.

Minä olen vain niin kovin... moukaroitu. Vereslihalla. Kaikki, mikä liittyy liikuntaan, satuttaa minua. Siksi olen vielä liikuntakiellossa, vaikka painoindeksini liikunnan jo sallisikin.

Minä en ole yksin. Joten pyydän, te kuninkaat ja kuningattaret, liikunnan jumalat ja jumalattaret täällä blogien maailmassa ja muuallakin, laskeutukaa yhteisestä pilvilinnastanne ja nähkää myös ne, jotka liikuntaa eivät uskalla, pysty tai halua harrastaa. Arvostakaa heitä alentumatta. He ovat kuten te. Koska elämässä on muutakin.