Ilmeetön etsii ystävää

Mikä minusta tekee minut?

Palapelin palasia, sirpaleita, murusia. Piparkakkutalon rippeet.

Melkein tahtoisin ajatella vain anatomiaa. Käydään juuri nyt biologiassa ihmistä läpi, poikkileikataan pää ja keuhkot, halotaan hiukset ja verisuonet. Se on siistiä. Yrittää ymmärtää ihmiskehoa, tätä mieletöntä systeemiä, kun kaikki vaan toimii. Yhdessä, erikseen, järkevästi ja ajallaan. Siis jos on terve.

Välillä sitä toivoo, että voisi olla vaikka koira. Tai kirahvi. Olis kaikki se mieletön, mikä kehossa toteuttaa itseään, jyskyttää elämää, vailla sitä kaiken ajattelemisen vaivaa ja vaikerrusta. Jos olis vaikka kolibri. Sydän löis parhaimmillaan tuhat kertaa minuutissa ja sitä tuntis vaan ihan kaiken oleellisen; siipisulkia viistävän ilman ja aamupäivän sitruunankeltaisen valon, hapen ja hormonit veressä, vaistot ja refleksit.

Vois jättää ajattelemisen vähemmälle.

Mun päässä on liikaa tyhjää tilaa, ajatukset hölskyy ja törmäilee aivokuoreen kuin kärpäset ikkunaan - uudestaan ja uudestaan. Tahdon vipinää. Säpinää, suhinaa, kuhinaa. Elämää.

Mä ja niin moni muu, varmaan kaikki ainakin joskus, etsii sitä. Elämää. Sh-blogeissa parannutaan katse kohti aurinkoa, listataan instagramkuvia siitä, mitä se oikea elämä tuo tullessaan. Haaveillaan. Uskotaan.

Mä uskon yhä, vaikka mun elämä onkin just nyt aika... väritöntä. Mulla on tekemistä, kovasti asioita, joita tahdon ja joista en suostuisi luopumaan. Mulla on unelmia.

Mutta arki on tyhjää. Enkä nyt tarkoita, etten nauttisi teatteriharrastuksestani - rakastan sitä. Samoin koiran ulkoilutusta, ruokaa, naistenlehtiä, oppimista, vihanneksia ja kirjoittamista. Niistä elämäni koostuu. Silti on tyhjää tilaa. Se ei ole sellaista levollista tyhjää, joka elämään kuuluu, että kaikki mahtuvat olemaan sopuisasti. Se on aukko.

Enkä nyt tarkoita, että kaipaisin arkeeni limusiineja, ilotulituksia ja riikinkukkoja. Ulkomaanmatkoja, lisää harrastuksia, rahaa, krääsää, krumeluuria. En todellakaan. Tiedän kyllä, että arkea kutsutaan arjeksi, koska se koostuu työstä, puurtamisesta ja harmaista, itseään toistavista päivistä, ja että siksi kaikki odottavat viikonloppua.

Tarkoitan, että kaipaan värejä. Tunteita. Tunne-elämäni on kuin löysä lakana, jota huljutellaan edestakaisin. Kaipaan sitä pientä innostunutta väpätystä vatsanpohjaan, kun joku idea alkaa kasvaa ja elää omaa elämäänsä. Kaipaan naurun kuplivia kukkaniittyjä pallean ympärille. Tahdon suuttua, vapista raivosta ja huutaa kuin hullu. Tahdon nauraa niin, etten saa henkeä ja itkeä. Itkeä pois kaikki rintaan homehtuneet möykyt.

Minä näen asioissa huvittavat puolet ja hymähtelen niille. Oikeasti, hymähtely on ehkä masentavinta ikinä. Hmheh. Öh. Joo, ihan kiva.

Teatterissa joku sanoo jotain hauskaa ja kaikki nauraa. Minä tuijotan eteeni kuin haamu. Tunnelakanani alla kuin kipsissä. Muumio.

"Maija näyttää säikähtäneeltä", yksi ryhmästä kommentoi viime viikolla.

Olen aika kalpea. Koulun vessassa tuijotan itseäni silmiin peilistä ja yritän pusertaa tunteet ulos, mutta löydän itseni vain pohtimasta, otanko seuraavalla aterialla maitoa vai piimää.

Olenko minä lopultakin kasvamassa aikuiseksi? Sitäkö tämä on? Mikä on aikuisten tunnekuolleisuusprosentti? Katson nyyhkyleffoista nyyhkyimmät, ei auta. Katson Putouksen ekaa kautta, ei auta.

Ei, nyt minä tiedän. Minä olen vain niin loputtoman, lohduttoman yksin.

Ja äiti, en tarkoita nyt sinua. Olet parhain, kannustavin, ihanin ja viisain äiti, joka minulla on koskaan ollut. Olet korvaamaton.  Enkä sinua, isä. Olet kanteleensoittaja, kaikesta huolimatta. Olet tähti.

Tarkoitan ystävyyttä. Minulla on sitäkin, mutta he asuvat kaukana, toinen jalka toisessa elämässä. Heillä on omat arkikiireensä.

Kumpa voisin soittaa ystäväpalveluun. "Yksi ihana, kiitos. Yksi raivostuttava, mutta rakas. Yksi, jolle voin kertoa ihan mitä tahansa, ilman, että se säikähtää ja menee pois. Yksi, jonka kanssa uskaltaisin mennä vaikka lintsin rakettiin, niin kuin joskus lupasin. Yksi, johon voisin luottaa. Yksi, joka saisi minut nauramaan ja nauraisi kanssani, aidosti. Ja kaikki samaan pakettiin, kiitos."

Koska se elämä, josta osaston uumenissa niin kovasti haaveilin, ne kokemukset, joista pelkäsin jääväni paitsi, se kaikki, mikä odottaa vain aikaansa, viritettynä kuin vieteriauto;

Se kaikki tarvitsee vain jonkun, jonka kanssa sen voi tehdä.