Haluaisin julkaista jonkinlaisen teemapostauksen. Kerrankin jotakin, missä olisi joku idea.Joka kerta sorrun vain tähän tavanomaiseen mutinaan. Te tunnette minut jo; koostun lähinnä purkasta ja vihreän tuolin kuluttamista pakaroistani. Usein myös teestä. Nykyään yhä useammin äidin esille jättämistä rusinoista ja hellalle unohtuneesta ruuasta. Minä paisun kuin taikina, kohta alan tuoksua kardemummalta. Enkä pysty enää pysäyttämään tätä.
Mutta se siitä. Minä en välitä. Jos olen pullamössöä, niin pirun arvokasta ja ainutlaatuista mössöä ainakin. Niin olen päättänyt.
Minun käsivarteni ovat mössöä, aivonikin hapertuvat reunoiltaan. Kohta en viitsi vääntäytyä enää edes taiteellisuuden tähden. Herranjumala, miten paljon puolikylmää kasvishernekeittoa ja rusinoita ihminen voi ahtaa sisäänsä. Kaiken muun lisäksi siis. Kun eivät ne edes ole mikään kulinaarinen yhdistelmä. Minä olen paha, paha, painava ja kamalan pahantuulinen.
Ei. Ei pidä paikkaansa. Näin on hyvä. Minä olen. Mennään eteenpäin.
Eilen järjestelin asioita tarmokkaasti. Olen onnistunut ilmoittautumaan tsiljoonalle ja perumaan miljoona päällekkäistä teatterikurssia ja -ryhmää. Olen ollut pienehkössä teatterimaniassa. Luovuuspaniikissa. Tahdon kaiken ja pelkään jääväni paitsi. Nyt kaikki on kuitenkin siltäkin osin taas hyvin. Minulla on asiallinen määrä produktioita ja asiat ovat järjestyksessä päässäni. Läksytkin on tehty. Ja hernekeittokattila nuoltu puhtaaksi. Voi ei. Unohda se jo. Oliko pakko vetää herneet nenään yhdestä hernekeitosta?
Minun blogini taso laskee, sivunkatselut katsovat toisiinsa ja minuun, kokevat myötähäpeää ja hiipivät tiehensä, kommentit loistavat jossakin muualla. Toisten blogeissa. Mä en ole tarpeeksi lifestyle.
No onneksi päässä edes sataa lunta, kun ulkona sää vaan pyllyilee. Jotenkin tosi möhnä olo. Vaikka toisaalta ajatukset vilisee, tarinanpätkät ja henkilökuvat tuskin mahtuu toistensa lomaan takaraivoon ihmettelemään. Mun aivojen päällikerrokseen, siihen möhnään, pitäisi kairata reikä, jotta voisin sitten istuksia pilkkimässä alemmista kerroksista inspiraatiota ja iloa elämään. Sitä nimittäin on. Tunnen sen.
Onko lukijat, teillä ideoita? Tahdon ideoita postauksiini, tahdon taas kirjoittaa pää ja häntä messissä.
Onko teillä toiveita? Mitä, eikö enempää viittauksia purkkaan ja pakaroihin? Se käy. Olen muutenkin uuden alussa.
Rakkaudella,
Maija
Ps. Tässä kuvia minusta ja menneestä elämästäni, sekalaisessa järjestyksessä.
En osaa toisten puolesta vastata, mutta ehkä ainakin omalla kohdalla rajoittuneisuutta on aiheuttanut se, että ei vain osaa sanoa mitään. Oikeastaan ne on sanottu, mitä näihin "paisun pullamössöksi" -aiheisiin voisi sanoa. Uskon, että tiedät ilman toitottamista - höpöhöpö! Ja jollain tasolla itse ajattelen, ettei sen toistaminen johda myöskään mihinkään hyvään. En tiedä, kuullostanko liian julmalta, mutta jotenkin välillä tuntuu, että "tsempeillä ja sääleillä" vain ylläpitää osaltaan toisen sairautta.
VastaaPoistaMitä tulee teksteihin, ajattelen kuitenkin, että totta kai kirjoitat siitä, miltä tuntuu tai mitä haluat. Mutta olisiko aika siirtyä näissäkin eteenpäin, jättää ne ajatukset omaan (tai edes pienempään) arvoonsa ja ihan oikeastikin, keskittyä eteenpäin katsoviin asioihin. Kerro teatterista, kirjoista, koulusta, haaveista ja mistä vain. Mitä Maija tekee arkisin, mitä Maija katsoo telkkarista, millaisia kirjoja luet? Mistä musiikista tykkäät tai mitä haluaisit "isona" tehdä? Millainen huone sulla on, tai mitä ajattelet eri asioista, varmasti sinulla on ajatuksia purkan ja tuolin ulkopuoleltakin (usko vain, on niitä, ne vain joskus on piilossa).Tai kerro keinoista ja tavoista taistella, mikä sinua vie eteenpäin tai miten rentoudut.
Tässä vain jotain, mitä tuli mieleeni. Mutta totta kai sinä valitset, mistä kirjoitat, mitä haluat täällä jakaa. Ja nämä ajatukset ovat vain minun, voi olla että saan tähän kasan kakkia perään, mutta ajattelin vastata kysymykseesi sen, miten itse asiat koen (toivon syvästi, etten satuta, se ei ole missään nimessä tarkoitus!),
Paskaahan sairastaminen ja toipuminen on, se on älytöntä työtä ja kaikkea mahdollista kökköä, mitä vain olemassa on. Mutta vaikka nyt toiminkin omiin sanoihin nähden ristiriitaisesti, tsemppaan silti. Kyllä, voit mennä eteenpäin ja vapautua, askel kerrallaan. Ota tuki ja apu vastaan, mutta musita, että lopulta työ on sun. Mutta se ei tapahdu hetkessä, anna itsellesi aikaa ja armoa, sitä tässä itse kukin opettelee.
<3
Kiitos tästä kommentista! Olen kanssasi samaa mieltä. Luultavasti tekstieni yksitoikkoisuus johtuu lähinnä siitä, että tämä blogi toimii virtuaalipäiväkirjanani: en suunnittele etukäteen, mitä kirjoitan, vaan kirjoitan vain, mitä mieleen sattuu pöllähtämään, eli niitä päällimmäisiä, ahdistuneita ajatuksia paisumisesta ym.
PoistaMutta kiitos ideoista ja pitkästä kommentista! <3
Komppaan Jenin kommenttia 110 prosenttisesti, ehkä olisi aika kokeilla rohkeasti miltä paraneminen tuntuu vaikka herkkua se ei olekaan. Ja mua ei haittaa vaikka kirjoitatkin omista ajatuksistasi, sä osaat sanailla niin taitavasti että mistä ikinä kirjoitatkaan saat sen kuulostamaan mielenkiintoiselta! Tämä on sun blogi, joten kirjoitat mistä itse haluat. Ja Jenin postausehdotukset oli tosi hyviä, niitä mäkin kannatan.
VastaaPoistaEthän kuitenkaan ota paineita kommenteista tai blogistasi? :) Ja mä en lukisi sun kirjoituksia jos tää olisi 4000:n lukijan muoti-ja lifestyleblogi, niissä ei ole mitään uutta tai omaperäistä ja sun blogisi on pelkästään persoonalla maalattuja, uskomattomia tekstejä.
Ja vielä noista kuvista, että muut ovat aivan ihania, mutta kahdessa viimeisessä sä näytät tosi väsyneeltä ja masentuneelta ja riutuneelta :( mä niin toivon, että sä paranet!
T Viivi