Auringonmuotoinen päivä

Tänään oli pitkästä aikaa hyvä päivä.

Aluksi satoi, mutta sitten aurinko uskaltautui esille juhlistamaan elokuun ensimmäistä päivää.

Mä lähdin kotoa jo yhdentoista maissa ja suuntasin Kamppiin lounastamaan äidin työpaikalle. Ihana salaattibuffa ja artisokkakeitto löysivät tiensä iloiseen vatsaani nopeammin kuin kukaan teistä osaa sanoa mums. Juteltiin äidin kanssa mun syksyllä alkavista harrastuksista.

Se onkin ainoa asia, joka tällä hetkellä ahdistaa. Mä haluaisin tehdä niin kaikkea! Haluaisin aloittaa sirkuksen ja teatterin ja uinnin uudestaan. Haluaisin pystyä kaikkeen, niin taloudellisesti kuin henkisesti kuin fyysisestikin.

Äidin äyriäisrisotto

Mulla olis sirkusta kahdesti viikossa. Lisäksi teatteria vaihtelevasti - en tiedä vielä missä ryhmissä on tilaa ja mitkä sopii aikataulullisesti parhaiten. Teatterin tekeminen on suurin intohimoistani kirjoittamisen lisäksi. Haluaisin vain näytellä, ohjata, lavastaa, puvustaa ja improvisoida aamusta iltaan, unissanikin.

Ja sitten se uinti. Minä rakastin sitä, rakastan sitä. Vaikka en enää osaakaan. Vaikka en enää jaksakaan. Haluaisin yrittää. Löytää sen uudelleen. Uintikuntoni, sen fiiliksen.

Kaikkein eniten uinnista kaipaan sitä ryhmähenkeä. Kavereita. Sitä...jotain. Sitä ei voi saavuttaa yksinään harjoitellessaan.

Yksin minun on kuitenkin harjoiteltava. En ole vielä valmis aloittamaan valmennettavassa ryhmässä, tiedän sen itsekin. Se harmittaa. Putoan kelkasta, jään junasta, taas.

Harrastukset ovat muutenkin iso päänvaiva. Pääni vaivautuu kuin pullataikina. Minä en ymmärrä kuinka jotkut mahduttavat elämäänsä vaikkapa kaksi urheiluharrastusta ja vielä jonkin soittimen. Palloileva panhuilisti Perniöstä, jaa minulle aikataulusi salaisuus! Ja kukkarosi.

Oli miten oli, maistuvan lounaan jälkeen sade kyllästyi itseensä ja antoi tilaa auringolle. Minä tapasin yli vuoden tauon jälkeen erittäin hyvää uintikaveriani. Pelkäsin etukäteen pitkiä, piinallisia taukoja ja vaivaantuneen vanukasmaista mielentilaa.

Turhaan. Me puhua pulputimme kuin kaksi iloista sorsaa, monta monituista tuntia putkeen.  Pitkästä aikaa sellainen tuntui uskomattoman ihanalta. En ole ikuisuuksiin höpöttänyt yhtä suurella intensiteetillä. Me puhuimme kaikesta. Syömisestä ja syömättömyydestä, kirjoista, harrastuksista, elämästä, ihmisistä, kaikesta. Ostimme prismasta jäätelöt ja nautimme elämästä. Ujosta auringosta ja makeasta naurusta. Sydän. Ehkä minä sittenkin selviän.


Eilen taas kävin viimeistä kertaa osastolla syömässä. Jotain sienipastahommaa. Sitten mentiin isän kanssa Seurasaareen käppäilemään ja otin kuvia. Nyt menen syömään iltapalaa. Huomenna täytän viisitoista vuotta. Jippii!

Huomenna menen isän kanssa Suomenlinnaan katsomaan Robin Hoodin sydäntä, syntymäpäivän kunniaksi.

Ja niin, moottori toimii taas. Joitain osia vaihdettiin. Eipä mitään, hyvä näin. (Vaikka minun teoriassani oli kyllä enemmän sitä jotakin.)