Onnenpalasia

Minä muistan, kuinka muutama kesä sitten kuljin koira hihnassa ja ajatukset tavanmukaisesti solmussa pitkin metsäistä hiekkatietä kotimme lähistöllä, paperiperhonen tukassa ja hiekkaa kengänpohjissa. Sitten vastaan pyöräili sinikypäräinen, virtaviivainen mies, joka huusi: "Elämä on ihanaa!" kovalla ja määrätietoisella äänellä ennen sujahtamistaan ulos näkökentästäni. Sora vain rasahti, ja hän oli poissa.

Tilanne on syöpynyt kuoppaiseen mieleeni. Miehen terävä, horisontiin suunnattu katse. Hänen äänensä. Se oli kuuluva, melkein vihainen. Hyvin päättäväinen. Elämä on ihanaa, hän huusi. Minulleko? Vai elämälle? Hän oli päättänyt niin. Se kuulsi hänen äänestään. Huuto ei ollut vapautuneen hurmoksen aikaansaama, eikä sarkastinen tai katkeroitunut väännös, vaan pitkällisen harkinnan tulos. Siltä se kuulosti. Siltä se näytti. Hän oli tullut siihen tulokseen, päätelmään, jossa elämä oli ihanaa, ja päättänyt pitää siitä kiinni.

Onko se siitä kiinni? Onko elämän ihanuus oma valinta? Minä en tiedä. Minä en ole kyllin vanha enkä viisas määrittelemään mitään oikeaksi. Minä voin vain esittää mielipiteitäni. Enkä aina voi luottaa niihinkään.

Silti. Minä tahdon pohtia tätä. Onko onnellisuus kiinni siitä, miten asian ottaa? Jos minä päätän, tässä ja nyt, olevani onnellinen, olenko sitä todella? Voinko myrskyn vimmalla vain päättää niin?


Onni on mielentila. Onnellinen ihminen ei luullakseni edes tiedosta sitä itse, ainakaan kovin pinnallisesti. Oikea onni ei ole ylivireä hurmostila, jossa ruusut kukkivat ja kaikki on täydellistä. Elämässä on hurmoshetkiä, kuten rakastuminen ja onnistuminen ja kikattaminen. Pieniä lottovoittoja arjen myllerryksessä. Mutta oikea onni ei rakennu vain niiden varaan. Oikea onni on kokonaisvaltaisempaa. Se on jonkinlainen seesteinen silta vastoinkäymisten yli ja eteenpäin.



Oikeasti onnellinen ihminen selviää. Hänellä on ympärillään ja sisässään tasapaino. Hänen on helppo hengittää.

Monet sanovat, että onni on ulkoisten tekijöiden summa. Perhe, työ, ystäväpiiri, kulttuuri, yhteiskunta, ongelmat, kaikki vaikuttaa. Jos puolisosi on jättänyt sinut ja pomosi on irtisanonut sinut ja lemmikkisi on kuollut ja kotisi palanut poroksi ja leipäjonossa joku hutkii sinua kävelysauvalla sääriin ja ohikulkeva lapsikin lällättää, et välttämättä ihan heti toimi kuten ensiksimainittu pyöräilijä. Sinun tilanteesi on suoraan sanottuna hanurista.

Silti sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko jäädä vellomaan ja luovuttaa, laskea irti viimeisistäkin positiivisista riekaleista, hieroa sontaa kasvoihisi ja odottaa kuolemaa. Tai sitten voit vääntää kasvosi kohti aurinkoa, vaikka niskaan sattuisi, hymyillä, vaikka ikenet vuotaisivat verta. Odottaa tulevaisuutta. Ajatella, että elämä on lahja. Näyttää elämälle, ettei se saa sinua nitistetyksi.

Kuulostan tekopyhältä, ehkä. Ehken ole kokenut tarpeeksi pahaa ollakseni tätä mieltä. Mutta minun mielestäni onni on pitkälti asennekysymys. Maailmassa elää tuhansittain onnelisia ihmisiä kauheissa oloissa. Ei ole puhdasta vettä, ei riittävästi ruokaa. Koko ajan saa pelätä isän tai äidin tai puolison hengen puolesta. Joutuu tekemään fyysisesti kuormittavaa työtä jo varhaislapsuudessa.

Erityisesti lapset ovat taitavia olemaan onnellisia. He löytävät leikin aihetta synkimmästäkin päivästä. Jopa slummeissa elävät lapset leikkivät; vääntynyt metallinpala on herra Pelti ja muovinen pullonkorkki hänen vaimonsa Prinsessa Pyörylä. Ei tarvita kalliita Bratzeja ja kauko-ohjattavia autoja. Toisella puolen maailmaa joku pillahtaa itkuun saatuaan vain kaksikymmentäkahdeksan joulupakettia, ja niistäkin kahdessa oli vaatteita.

Tämä maailma on hullu. Aivan liian suuri. Tänne mahtuu mitä tahansa. Vääryyttä, paljon. Kauheuksia; väkivaltaa, hyväksikäyttöä, rikollisuutta, nälkää, hätää, ongelmia. Siitä uutisoidaan paljon ja sitä kauhistellaan riittämiin. Useimmat ovat jo, ymmärrettävästi, turtuneet koko touhuun.
"Jahas, taas uusi katastrofi. Hupsan, taas siellä räjähti. Ja taas joku on ammuskellut ihmisiä surutta ja suin päin. Noh, menen tästä jääkaapille."

Sitä turhautuu, kun tuntee asuvansa väärässä paikassa. Kun ei voi auttaa kuin olemalla rikas ja avokätinen - lahjoittamalla rahaa. Suunnattomaan väkivaltaan ei auta rahakaan, kun kerran totuus on, että hulluja ja raakalaismaisia ihmisiä ja ajatuksia maailmaan mahtuu.

On kuitenkin olemassa se toinenkin puoli. Se onnen, ilon ja kauneuden puoli. Jos tämä maailma kerran on suuri, niin tänne mahtuu varmasti paljon myös vilpittömyyttä, uskollisuutta, levollisuutta ja epäitsekkyyttä. Niitä asioita, joista ei uutisoida juurikaan.

Kun Suomessa oli sota, ihmiset rintamalla ja kotirintamalla tekivät kaikkensa selviytyäkseen. Naiset tukivat toisiaan ja lääkitsivät haavoittuneita, huolehtivat varojen riittävyydestä ja kaiken arkisen organisoinnista. Lapset leikkivät, pommisuojissakin.
Myös maailmalla on osoitettu inhimillisyyttä sotatilanteessa. Esimerkiksi Marnejoen taistelussa 1914, kun britit ja ranskalaiset pelasivat jouluna jalkapalloa saksalaisia vastaan. Oli kamalaa, mutta lähdettiin niistä lähtökohdista, joista onnen saattoi rakentaa. Tehtiin kahvia voikukanjuurista. Oltiin onnellisiä vähästä.

Nykyisin pienikin vastoinkäyminen voi kaataa "hyväosaisen" pienen elämän kauhtuneet kulissit. Rouva Raharikas laittaa vierailleen valkosuklaapannacottaa ja jääkaapissa hyytymässä ollut seos kaatuu lattialle. Tai sitten kohokkaat eivät kohoakaan. Kaupasta ei löydy laktoositonta kahvikermaa.  Uuden kynsilakan sävy ei sovi iltapuvun kaulukseen. Ville-Petterillä on vaippaihottumaa ja Liisa-Angeliinan taitoluistelujoukkueen matka Pariisiin pitäisi maksaa. Yyteet uhkaavat, vaikka Mauri Miehekkäälle onkin luvassa se kultainen puristus. Netti ei toimi. Ummetus uhkaa. Bussikuski vittuilee. AAAARGH.


Länsimaailmasta tuntuu kadonneen selviytymisen tahto. Asiat ovat liian hyvin, ihmiset kyllästyvät ja ryhtyvät sodan puutteessa tappamaan toisiaan huvikseen. Tai sellaisen kuvan uutiset antavat. Taas yksi kuoli siellä, toinen täällä. Ottakaa niiltä aseet pois, hyvänen aika! Lukittuihin kaappeihin metsästys-, tai ampumaseuran tiloihin. Taas minä eksyn aiheesta.

Mutta onni, se on. Sitä on maailmassa, niin kuin kultaa tai timantteja, se ei häviä. Se täytyy vain osata löytää.



kuvat weheartit <3