Ajattelin kirjoittaa mielipiteeni äskettäin lukemastani kirjasta.
// sis. juonipaljastuksia.
Kutkuttava. Helppolukuinen. Mukaansatempaava. Herkullinen. Monikerroksinen. Vähän tekemällä tehty.
Minulla on henkilökohtaisesti suuria vaikeuksia aloittaa kirja. Saan sen otettua hyllystä ja avattuakin ihan helposti, mutta yleensä viimeistään kolmannella sivulla minun ajatukseni askartelevat jo päivällisessä tai päiväperhosten päivärytmissä. Minä olen oikea kirjaluuseri. Luovutan heti, kun keksin muka vähänkin parempaa tekemistä.
Ihmisen osa oli hämmentävä poikkeus. Löysin itseni sivulta kaksikymmentäviisi ennen kuin olin tajunnut koko kirjaa avanneenikaan. Se imaisi minut sisäänsä kuin uuden innovaation pölynimuri.
Aloitus on pistämätön. Se vetää mukaansa. Salme Malmikunnaksen monologi on elämänmakuinen, karhea, mutta sisältä lämmin kuin tuore sämpylä. Siihen uppoutuu mielellään ja kuten sanottu, ihan vahingossa. Sitä lukee kuin ei lukisi, vaan kuuntelisi. Ihan niin kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja; niin aito ja rehellinen, että myös sympaattinen ja hauska.
Kirjan päähahmo on jo eläkeikään ehtinyt nappikauppias Salme Malmikunnas, joka katsoo elämää maalaismökistään jo hieman reunoilta kyynistynein elämänasentein. Salmella on mies Paavo, joka on tilapäisesti lakannut puhumasta ja neljä aikuista lasta, joista yksi on tosin jo taivaassa.
Ennen kaikkea Salmen ja hänen läheistensä elämässä on kuitenkin Se Iso Asia. Asia, josta ei puhuta. Liian suuri käsiteltäväksi. Asia on mukana koko ajan, ei sitä pois voi sulkea, heti, jos yrittää painaa yhden oven sen naamalle, niin se puskee jo viereisestä ikkunasta sisään. Se on suru. Liian iso, liian vaikea. Ei niin isoa surua pitäisi kenenkään joutua kestämään. Siksi Paavokin lakkasi puhumasta. Siksi Helena, Salmen vanhin tytär, ei ehkä koskaan enää naura.
Salme ei luota kirjailijoihin. Ne ovat pelkkiä valehtelijoita. Kun ei omassa elämässä riitä tarpeeksi kertomista, niin pitää punkea valheita kansien väliin ja vielä kaupata niitä toisille ihmisille, jotka sitten lukevat ja kauhistelevat ja olevat ymmärtävinään ja tuntevat itsensä sitä kautta viisaammiksi ja paremmiksi.
Iso suru saa kuitenkin tekemään isoja asioita. Kirjamessuilla Salme kohtaa ihan oikean kirjailijan ja päätyy myymään tälle elämänsä, seitsemään tuhanteen euroon. Vaikka raha onkin merkityksetöntä verrattaessa rakkauteen ja niin edelleen, Salme uskoo voivansa edes jotenkin auttaa tytärtään Helenaa rahan avulla. Rahalla voi kaivertaa raon vaikean asian ja oman pärstän väliin, hajuraon, kuten sanottu. Nykymaailmassa kaikki toimii rahan läpi, joten miksi sitä jättäisi yrittämättä. Rahalla saa.
Kirjailijalla on rahaa, muttei ideoita. Hän ostaa Salmelta elämän, josta kirjoittaa.
Koko kirjan teemana on hyvin selkeästi ostaminen ja myyminen. Kulutusyhteiskunta, köyhät, rikkaat. Mitä kaikkea voi myydä? Ilmaa, puhetta, merkittäviä sanoja, struktuureita ja silkaa hölynpölyä. Konsultointia, neuvoja, tyhjää. Salme myi nappeja. Ja lankaa. Sekä postikortteja. Nykymaailmassa myydään puhetta. Lopulta Salme myy sitä itsekin. Kirjailijalle. Hän puhuu puhki eletyn elämänsä ja kirjailija lypsää siitä itselleen juonen, kaipaamansa kipinän.
Mielestäni Salmen puheenvuorot kirjassa ovat mielenkiintoisia. Niitä lukee ahmien. Hän sanoo mitä ajattelee. Hänen miehensä Paavo taas ajattelee, mitä sanoo. He täydentävät toisiaan. Salmen jokainen lause maistuu eletyltä elämältä, jokaisessa on asia, joka sanotaan. Vertaukset ja maailmankuvaukset ovat hersyviä.
Sitten kirjassa on kokonaan toinen puoli. Salmen lapsien elämät. Pekka, Helena ja Maija, Salmen keski-ikää lähentelevät jälkeläiset, joista kullakin on oma tarinansa.
Pekka on menettänyt työnsä, vaikka Salmelle hän sanookin olevansa yritysjohtaja. Kirjassa tarkastellaan Pekan elämää todellisessa köyhyydessä. Sitä, kun rahaa ei ole. Sitä, kun on oikeasti nälkä. Pekka vierailee tuntemattomien hautajaisissa syömässä, tonkii roskiksia ja esittää perulaista maahanmuuttajaa kadulla saadakseen rahaa. Hotakaisen kuvailu on tarkkaa ja oivaltavaa, lauseet ovat pitkiä ja rapa roiskuu roisiudessa. Paikoin lauseista katoaa ajatus ja ne kompastuivat omaan nokkeluuteensa. Myöskään esimerkiksi oksennuksen tai ruoan matkan takahampaista vatsalaukkuun kuvailu ei erityisemmin nosta kirjan tasoa. Välillä kuvailu ja täysin absurdit tapahtumaketjut saavuttavat muutamia tekotaiteellisuuden piirteitä. Ihmisten järkytysnystyröitä kosiskellaan, halutaan shokeerata.
Helena Malmikunnas on konsulttiyrityksessä tärkeässä asemassa, myymässä tyhjää. Hän on Ison Asian lyttyyn painama ja masentunut, mikä tuodaan kirjassa esille hyvin. Ei liian suoraan, vaan ajatusketjujen kautta. Tavassa, jolla Helena katselee maailmaa ja työtään. Helenan jaksot avaavat lukijalle näkökulman myös ylätasanteelle, samppanjantuoksuiseen jakkupukuympäristöön, jossa isot herrat ja rouvat käyskentelevät kuin entisajan kuninkaat, luulevat hallitsevansa kokonaisuutta, vaikka todellisuudessa käyttävät termejä, joiden tarkoitusta eivät itsekään ymmärrä.
Ihmisen osa kritisoi, taitavasti. Ei niin suoraan, että joku saattaisi provosoitua ja sulkea korvansa yksin tein, vaan vaivihkaa. Niin, että lukiessaan sitä hiljalleen tajuaa, miten typerä rakennelma tämä kulutusyhteiskunta osittain onkin. Kaikkea voi myydä. Kaikkea voi ostaa. Kaikesta osataan pyytää.
Ja samaan aikaan, tämä yhteiskunta on surkuteltavan epätasa-arvoinen. On herroja ja on työläisiä, raatavia muurahaisia ja mersujensa etuistuimille leviäviä herrastakamuksia. On aina ollut ja on yhä. Molemmissa luokissa on niitä, jotka ymmärtävät myös toisenlaisia ja pyrkivät osaltaan korjaamaan tilannetta, ja niitä, jotka näkevät yksisilmäisesti vain itsensä ja oman etunsa.
Hotakainen tuo esiin myös maahanmuuttajat. Hahmona Maija jää sivuun, hän on Salmen nuorimmainen, kiltti ja suvaitsevainen tyttö. Maijan mies Biko on kotoisin kaukaa ja ajaa työkseen bussia. Hänen ajatuksiaan kuvataan melko kyynisesti, mutta hyvin. Rasismia voi olla myös nostaa muualta tulleet huteralle jalustalle, varoa heitä kuin posliniesineitä. Useimmat suomalaiset eivät oikein osaa suhtautua maahanmuuttajiin. Joko heitä väheksytään avoimn vihamielisesti tai sitten varotaan ja hyssytellään, ettei siellä vain loukkaannuta. Minun mielestäni kaikkein suvaitsevinta olisi suhtautua muualta tulleeseen kuin toiseen suomalaiseen. Rehellisesti, reilusti, alistamatta ja ylistämättä.
Ja sitten kirjassa on tietenkin myös pahis. Eräs Kimmo. Ensin hän on vain ällöttävä tyyppi, jota ei voi kuitenkaan suoraan vihata. Ikävä ihminen, joka on hankkinut omaisuutensa puhumalla, myynyt sitä kuuluisaa tyhjää. Kimmon itsekkyys käy ilmi hänen ajatuksistaan , joissa hän nostaa itsensä muun maailman yläpuolelle, Jumalten tasolle. Hän hullaantuu ronskiin Helenaan ja pohtii omaa osaansa maailmassa ja oikeuttaan kyseiseen naiseen, kaikkea ansaitsemaansa ja saavuttamaansa. Kimmon jaksojen lauseet ovat niin pitkiä, että lukijaa alkaa hengästyttää. Hän pohtii, ikävä kyllä, kaliin bemarinsa ratissa. Ja tulee, ikävä kyllä, aiheuttaneeksi Ison Asian.
Kirjan lopussa Kimmo saa ansionsa mukaan tavalla, joka saa lukijan hämmentymään. Pohtimaan sitä, mikä on oikein, ja mikä väärin. Tauamaan sen, ettei kukaan tässä elämässä ole täysin puhdas, pelkästään hyvä tai paha. Pahuus ajaa pahoihin tekoihin, hyvyys kylvää hyvää. Ihminen on monimutkaisempi kuin yksikään elävä olento.
Ihmisen osasta jäi kaikkiaan hyvin hämmentynyt fiilis. Kirjassa oli niin paljon osa-alueita, että sen perimmäinen sanoma jäi ainakin minulle vielä hiukan hämärän peittoon. Yhteiskunta, ostaminen ja myyminen. Hyvyys ja pahuus. Kirja oli helppolukuinen ja hyvin mukaansatempaava. Siinä oli koukkuja, jotka kiskoivat jopa minut mukanaan, mikä kertoo jo paljon.
Kirja yritti kuitenkin selvästi sanoa jotakin. Ehkä se yritti jopa hieman liikaa. Haukkasi ison palan. Minulle jäi hieman tekemällä tehty olo. On eri asia, kun kirja sanoo jotakin tai kun se yrittää sanoa jotakin.
Kuitenkin, kaiken kaikkiaan ja ennen kaikkea Salmen valloittavan persoonan ansiosta; minä annan neljä tähteä. ****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti