Luovuttajan liituraitahousuissa

Mua paleltaa ja pelottaa ja ahdistaa ja vituttaa. Mulla on eilen ostettu koirakuvioinen hame ylläni ja ranteessa kaksi hohteensa hukannutta valokeppiä, niitä, joita saa lastendrinkkeihin upotettuina ruotsinlaivalta.

Mulla on iso farkunsininen liivipaita ja kukka tukassa. Mua nukuttaa henkisesti. Vatsassa kuplii levottomasti. Kumpa tietäisin.

Mulla oli oikein ihana viikonloppu. Naurun ja hyvän ruuan ja kauniiden, sydämellisten ihmisten täyteinen. Me oltiin laivalla. Minä, äiti, ystäväni äiti ja eräs vanha hyvä ystäväni (nyt en tarkoita yhdeksänkymmentäviisivuotiasta Pertti Pennasta, joka pelaa golfia. Ei sillä, että minulla hänenlaistaan ystävää olisikaan). Tämä ystävä minulla kuitenkin on. Hän on juuri sopivasti hupsu ja kuitenkin ajattelevainen.

Me lähdimme laivalle perjantaina ja söimme aikaisin buffetissa, meillä oli promenadehytti (siis sellainen, josta avautuu ikkuna laivan sisäosiin, ihmistentäyteiselle kävelyväylälle päin). Minä olin yksi lasten piirrustuskilpailun kolmesta voittajasta ja voitin nallen. En koskaan keksinyt sille nimeä.

Mulla oli ihan ihana viikonloppu. Vaikka ruotsalainen taksikuski huijasikin meiltä melkein viisikymmentä euroa liikaa ja valehteli Skanssenin aukioloajoista. Vaikka jouduin juomaan lämmintä nutria ahtaasti kahden kerrospedin välissä keskellä mölisevää yötä. Mä olin mukavien ihmisten kanssa. Turvassa ja tarpeellinen.

Nyt mulla on ummetusta. Henkistä enimmäkseen. Vatsani on jumahtanut ympäripyöreään ahdistukseensa kuin tynnyrillinen sontaa. Äiti väittää, että painoni on pudonnut. Isä väittää, että minun pitäisi ryhtyä syömään suklaata. Äiti on sitä mieltä, että kaikki kenties romahtaa ja että lastensuojelu istuu päällemme. Isä on sitä mieltä, että minä olen hömppä.





Minä en ole mitään mieltä. Minussa ei ole mitään mieltä. Minä olen vain tolkuttoman, turhauttavan, totaalisen lopahtanut. Kuin kaikkensa kukkinut kukka. Minä pelkään elämää.

Minä en missään nimessä tahtoisi takaisin osastolle. Kaikkea muuta. Mutta minä pelkään koulunkäyntiä ja harrastusten alkamista. Odotan, toivon ja pelkään.

Minun pitäisi kirjoittaa essee keskiajan noitavainoista. Pohdiskeleva ja monitasoinen. Minun pitäisi löytää vainoista kytköksiä naisvihaan ja epätasa-arvoon, verrata polttorovioita nykypäivän yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen ja yksilöllisyyden pelkoon. Minun pitäisi kuulla korvissani liekkien rätinä ja poltettavien käheiksi kovertuneet avunhuudot. Yäh. Minä en tahdo eläytyä. Minä putoan omiin kuvitelmiini, enkä löydä enää ylös. Minä en saa aikaan järkevää asiatekstiä. Minä en JAKSA PANEUTUA.

Minä haluaisin kirjoittaa, mutta en saa aikaiseksi. En saa ajatuksiani liikumaan, enkä sormenpäitäni virkoamaan. Nukuttaa, muttei ole mistä nukkua. Ei ole väsymystä, johon sukeltaa. Ei peittoa, jonka alla kaikki olisi pientä ja turvallista, yksinkertaista ja helppoa. Lämmintä.

Minun on hyvin vaikea olla. Haluan palavasti saada aikaan, mutta en jaksa edes aloittaa yrittämistä. Käteni ovat kuin perunanuijat, ne laahaavat maata. Aivoni ovat perunamuusia, hiukseni perunankuoria, sääreni kaksi rasvaista ranskanperunaa. Suonissani virtaa vain tahmaista ketsuppia. Silmistäni katsoo Ronald McDonaldin kalpea, virnistelevä varjo.

Voi, minua houkuttaa. Enemmän kuin aikoihin. Minä tahdon kieltäytyä syömästä, vapautua velvollisuuksista. Minä en osaa olla kuin heikko,

loppuun kulunut, typistetty, rypistetty. Minä pelkään liikaa. Minusta ei ole käymään koulua, ei liikkumaan, ei puhumaan tai kirjoittamaan. Minä olen mätä. Puoliksi syöty, nurkkaan unohdettu, homeessa.

Minä en JAKSA parantua.





Siinä on kaikki. Minä en jaksa sairastaa hyvin, en jaksa harrastaa liikuntaa. Istun vaan, tai makaan. Mutta mä en jaksaisi myöskään syödä. Äiti, tää on pahaa. Äiti, mä en tykkää tästä. Äiti, mä en jaksa syödä.

Vaikka olenhan mä syönyt. Enemmän kuin tarpeeksi. Mitä väliä?

Mä tahdon valua pois. Mä en jaksa pitää kiinni. Mä olen säälittävä. Liian heikko, röllipeikko. Uupunut, hajalle hapertunut, ajatuksensa loppuun työstänyt pöllö.