Jos minulla ei ole asiaa, niin olenko asiaton?

Tänään.

T-paidassa lukee Pohjois-Satakunta, paikallislehti. Villasukissa on maitokahvinvärisiä sydämiä. Ruusukaali oli hyvää. Kalapihvit olivat Lidlistä. Minä olin.

Minun ei enää tarvitse harjoitella olemista. Oleilua, tarkoitan. Minä saatan maata aloillani, selkä vasten koirankarvaista päiväpeitettä ja ajatella omiani vaikka tunnin. Minä en koe tarvetta tehdä asioita. Se huolestuttaa minua. Olen laiska. Kykenemätön.

Nyt minä osaan kaikki uudenmaan kunnat ulkoa. Tiedän, missä on istuinluu ja kuinka monta hammasta aikuisella ihmisellä pitäisi olla, ellei hän ole saanut nakkikioskijonossa turpaansa. Nyt minä tiedän, että jos kahta erilämpöistä vettä sekoitetaan, on laskettava määrien ja lämpötilojen tulojen summa ja jaettava se määrien summalla. Siis, jos vesiä on eri määrä.

Minä en taaskaan pääse aiheeseen. Olen kuin saippuakupla, poukkoilen ilmatilassa, pelkään toisinaan poksahtavani.

Minä sain kuulla, eräältä taholta nimeltä isä, että postaukseni toistavat itseään. Se on täysin totta. Olen kuin päättymätön kasetti. "Olen läski, yhyhyhyy, tunnen pakarani, tunnen kaksoisleukani, olen kuin sika, ihrainen possu."

Mutta on minulla välistä asiaakin. Tämä blogi on minulle tapa itse itseni auttamiseen. Minä käyn täällä läpi asioita, jotka omassa päässäni hajoavat vain kappaleiksi.

Minulla on nuha. Se tekee minut väsyneeksi. Tai sitten olen vain niin hukassa ja kuitenkin tässä, etten tiedä edes, miten olen.

Minä olen lohtusyöjä. Olen aina ollut. Kun minua surettaa, puren pussikaupalla purkkaa, kurkkua, tomaattia ja salaattia. Tänään myös ruusukaaleja. Kaiken muun lisäksi siis. Mitä minä tästäkin avaudun?  Minä olen Maija, anonyymi tomaattiholisti.

En tiedä. Minulla on liikaa tyhjää aikaa. Olen tehnyt läksyt ja soittanut vähän pianoa. Nenä vuotaa.
Oliko minulla jotakin asiaakin?

Syömishäiriöstä. Se on alkanut sanana kyllästyttää minua. Häiriö, syöminen. Entäs unihäiriöistä kärsivät ihmiset? Kuinka usein heitä katsotaan puoli-ihailevasti kauempaa? Vau, hehän pystyvät olemaan nukkumatta! Toisin sanoen, he eivät saa unta.

Unihäiriö on kuitenkin eri asia kuin syömishäiriö. Tietenkin on. Minä en tiedä, en ole asiantuntija, ja kaikki tapaukset ovat erilaisia, mutta minun nähdäkseni syömishäiriöstä parantuminen on lopulta kuitenkin oma valinta. Sairastuminen ei ole, näin ymmärtääkseni, se tapahtuu, jos on tapahtuakseen, olosuhteiden summana. Kuitenkin loppuviimeksi sitä itse päättää, kuinka syvälle tahtoo vajota. Onko tie "kuljettava loppuun" ennen kuin itselleen saattaa antaa luvan parantua? Onko pohjaa kosketettava isovarpaalla?

Kyllä minusta on. Jokaisen on löydettävä oma pohjansa, se kova kulma, johon törmätessä kaikki selkiytyy, edes hieman. Minä en tarkoita pohjan koskettamisella mahdollisimman alhaista painoindeksiä, nenämahaletkua tai rytmihäiriötä. En piipaa-autoja ja refeeding-ateriasuunnitelmia. Tarkoitan oman kyllästymisrajan löytämistä. Sen hetken, jona tajuaa, että hei, ei tämä ole minua varten. Sen hetken, jona ymmärtää elämän kauneuden ja kaiken merkityksellisyyden. Sen hetken, jona kalorit alkavat menettää merkitystään ja oikeat maut tulevat esiin.

Minä voisin kirjoittaa paljon. Mutta olen liian laiska. Annan itselleni luvan olla. Nukun, kun nukuttaa. Nukun, vaikkei nukuttaisikaan. Olen vain vähän... nukuksissa. Kuin kissa. Ajatuksissa.