Todella mitäänsanomaton verbaalinen plöts.

Minun on kylmä. Sormenpäät ovat kohmeessa. Suupielet kääntyvät kohti lattiaa, vaikka tahtoisin elää kuin optimistinen orava. Orava ilman pyörää. Liito-orava, puusta puuhun, oksalta oksalle. Vapaana.

Minä olen kahlittu omaan tyytymättömyyteeni. En saa asioita valmiiksi. Lattiat ovat likaiset. Minä en ole koskaan oppinut pesemään lattioita. Olen aina vain pyyhkinyt pöytiä.

Se taitaa olla minun elämäni vertauskuva. Pinnat kiiltävät, mutta perustus on homeessa. EI. Ei se ole minun elämäni. Minun elämäni menee toisin päin. Rappaus on ruosteessa, mutta kivijalka on kultaa. On oltava.

Mitä minulle kuuluu?

Ensimmäinen kokonainen kouluviikko on potkaistu käyntiin. Minä olen istunut halki tavanomaisuuteensa turtuneiden oppituntien, halki sähkökellon monotonisen monologin. Minä olen unohtunut tyhjiin ajatuksiini välituntien ajaksi, syönyt siniseltä muovitarjottimelta rapeita kalapaloja mölisevässä merkityksettömyydessä, siis ruokalassa. Minun biologiankirjani sisäkannessa lukee: Oot Plöts. Otan sen kohteliaisuutena.

Minä tunnen itseni väsyneeksi. Olen väsynyt jatkuvaan itsetutkiskeluuni ja sen pähkäilemiseen, mikä on oikein ja mitä minä haluan. Elämältä. Olen väsynyt olemaan näin vaikea ihminen.

Haluaisin kovasti kirjoittaa taas. Jatkaa Kaneliinia (joka on jo hyvin pitkällä ja muuttuu yhä vain monimutkaisemmaksi) ja kirjoittaa novelleja. Mutta en jaksa poimia kynää käteeni. En jaksa paneutua.

Äiti pesee vessaa. Joku kiinalainen tulee huomenna tekemään määrityksiä märkätiloistamme ja äiti uskoo, että hän on salaa myös sisustustoimittaja, ja tekee juttua kylppäristämme. Siksi se pitää siivota.

Isä tuli juuri kaupasta ostamasta tomaatteja ja pähkinäsuklaata. Minä tahdon elämälleni suunnan ja tarkoituksen.

Ruotsi on oppiaineena erittäin hyvä ja tarpeellinen. Jag kan inte förstå, varför alla hatar det.

Huomenna on kuvista. Maalaan maailmani.

Tänään kävin taas uimassa. Se oli kauheaa. Sanoinkuvaamatonta. Minä en päässyt eteenpäin. En liioin taaksepäin. Pörisin paikallani, selkäni meni notkolle ja käsivarteni taittuivat vatsani alle, niska vääntyi ja nenään meni vettä. Viereisellä radalla harjoitellut uimaseura ei parantanut tilannettani. Joku veti skallingilla vaparini ohi.

Eilen juhlimme Pajamäki-päivää. Sain ilmapallon. Ja voitin arpajaisissa paketillisen snapsilaseja. Teeveestä tuttu Taikuri Luttinen esiintyi. Hän oli oikeasti hauska.

Isin makkara.

Minä en tiedä. Kaikki on hyvin. Kai? Tänään oli ensimmäinen liikuntatunti. Pelasimme jalkapalloa jumppapallolla. Tein kaksi maalia. Juttelin kauniin ja viisaan liikunnanopettajani  kanssa. Hän käski olla ottamatta paineita. Minä yritän.

Elämä on kamalan vaikea, vinkuva, punajuurenvärinen pannukakku. Minä toivon, että opin vielä ymmärtämään sitä. Edes puoliksi.

Nyt televisiossa sanottiin hyvää illanjatkoa ja näkemiin. Ehkä minunkin pitäisi lopettaa. Mutta kun en halua. Blogi on vähän niin kuin ystävä, joka jaksaa aina kuunnella. Vaikken edes tiedä, mitä yritän sanoa. Se kuuntelee silti.

Olen vähän yksin. Vähän yksinäinen. Vanhemmat ovat linnoittautuneet sohvalle katsomaan ruotsinkielistä yhteislauluohjelmaa ja syömään pähkinäsuklaata. Tomaatit odottavat minua ja vatsaani jääkaapissa.

Mistä te haluaisitte, että tekisin seuraavan postauksen? Minulla on muutamia ideoita, mutta en tiedä, mistä haluaisitte lukea.

Ja ainiin; jossain vaiheessa teen taas uuden kysymyksiin vastaus - postauksen, mutta tarvitsen kysymyksiä. Joten omat tiaiseni, olkaa kilttejä ja KYSYKÄÄ! Ihan mitä vaan. :D