Mureneva tulevaisuuteni Ikean sohvalla.

Olen kamalan tyhmä. Ihan liian ujo. Ja vielä sillä tavalla epäsöpösti. En niin kuin seitsemän käppänän Vilkas, joka ei ole koskaan puhunut, koska ei ole kokeillut. Vaan niin kuin kivi. Sellainen sammaloitunut möhkäle, jonka kaikki ohittavat matkallaan markettiin. Olen kömpelö ja karvas. Kuivahtanut ja karvainen kuin parhaat päivänsä nähnyt kookospähkinä.

Nyt en puhu siitä, miten paljon syön tai kuinka laaja tuolin pintaan piirtyvä takalistoni taas olikaan. Te tiedätte jo ihan hyvin kaiken siihen liittyvän. Te tiedätte minun vatsamakkaroistani enemmän kuin ne tietävät itsestään, joten antaa sen aiheen nyt olla. Ei minun kulmikas, ruhjeille revitty itsetuntoni hankaa elämäni liitutaulua näin korviasärkevästi siksi, että olisin läski. En minä ole läski. Juuri nyt.

Minuun sattuu, koska tunnen itseni niin riittämättömäksi. Kaikilla elämäni osa-alueilla. Miksi minun täytyy tuntea niin suurta intohimoa juuri teatteria ja näyttelemistä kohtaan, kun kerran olen vain se typerä kivi. En osaa ottaa toista näyttelijää huomioon, viedä kohtausta eteenpäin tai tuoda siihen mitään uutta. Jo lavalle astuessani olen luovuttanut. Kyllä minä tietenkin väitän itselleni, niin kivenkovaa kuin kivi vain voi, että teen kaikkeni. Mutta minä pelkään yleisöä, vastanäyttelijää ja ennen kaikkea itseäni niin paljon, ettei edes yrittämisestä tule mitään.

Ensin minä siis luovutan, jo ennen kuin kohtaus on päässyt alkuun. Kesken kaiken minun tekee mieli juosta pois koko teatterista, pois maailmasta, purskahtaa raikuvaan, vapauttavaan itkuun. Vaan ei. En minä itke, vaikka kuinka rutistaisin naamani kätevään matkakokoon. Tuska jää rintalastan alle, jonnekin lähelle palleaa. Se vaikeuttaa hengittämistä, puhumista, nukahtamista. Se muuttaa muotoaan kun aikaa kuluu, kasvaa ja märkii, hyllyy kuin ykkösviili. Se muuttuu vihaksi, sisäänpäin kääntyneeksi viiltävän teräväksi piikiksi.

Ensimmäistä kertaa edes kirjoittaminen ei auta. Minä vihaan jokaista tavua tällä sivulla, jokaista ontuvaa kielikuvaa. Minä olen paha ihminen, koska en osaa rakastaa itseäni. En taida siis osata rakastaa ketään toistakaan. Olen tuomittu yksinäisyyteen, ikea-sohvan nurkkaan murustamaan  kevytlevitteellä voideltuja Vaasan ruispaloja siinä yksiössä, joka hamaan tulevaisuuteeni, johonkin maailman laidan sateiseen kortteliin, piirtyy.

Minusta ei koskaan tule näyttelijää. Vaikka toisaalta, ei minusta koskaan tule hyönteistutkijaakaan. Eikä sulkapallomailanvalmistajaa. Minulla on vain yksi suuri intohimo, taide, ja kun en saa rakkauteeni vastakaikua, lopulta tukehdun niihin perkeleen ruispaloihin. Vaikka vapaaehtoisesti.